Avun vastaanottamisesta

tunnetila: kiitollisuus

Miksi sitä aina vasta sitten kun jotain sattuu, ymmärtää miten hyvä elämä on, ja miten upeita ihmisiä omaan elämään on vuosien saatossa siunaantunut?

Kirjoitin maanantaiaamuna blogissani äkillisistä selkävaivoistani. Keskiviikkoaamuun mennessä kaksi ystävääni oli jo ehtinyt viemään minut leppoisille pienille iltakävelyille, huomioiden miten jaksan, ja tukien jos kävely tuntui hankalalta. Olin saanut blogini lukijoilta vinkkejä mm. akupunktiosta, ja henkistä tukea ruudun takana olevilta kohtalotovereilta. Olin saanut osteopaatin, hierojan ja kiropraktikon yhteystiedot. Minulle oli tarjottu apua kodin siivoukseen ja arkisiin askareisiin. Olipa minulle tullut parilta taholta myös linkkejä erilaisiin selkää kuntouttaviin YouTube -videoihin, jotka olivat auttaneet toisia selkävaivaisia.

Luin kyynelsilmin saamiani viestejä ja avuntarjoamisia. Ja tällä kertaa kyyneleet eivät johtuneet selkäkivusta, vaan ihmisten hyvyydestä, ystävällisyydestä ja empaattisuudesta.

Kaikessa tässä liikutuksessa sitä saattaa helposti tulla ajatelleeksi ansaitseeko tätä kaikkea. Miksi nuo ihmiset haluavat auttaa minua? Olenko ansainnut kaiken tämän? Mutta voi hemmetti, voiko mikään olla typerämpää kuin tuollaiset ajatukset? Jos joskus kaipaa apua ja on niin onnekas, että ympärillä on ihmisiä jotka haluavat auttaa, niin tuohon hetkeen täytyy tarttua ja antaa ihmisten olla läsnä. Maailma on niin täynnä ”minä ite” -mentaliteettia ja ”ei tartte auttaa” -tyyppejä, että silloin jos tarvitsee apua ja auttajia löytyy, niin silloin kannattaa olla nöyrä ja kiitollinen, ja ottaa apu vastaan. Sitä paitsi, niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan. Jos ystäväni tarvitsevat joskus apuani, olen aina heille läsnä niin paljon kuin mahdollista.

Mitä tekisinkään ilman ystäviäni? Kiitos Teille että olette! <3

0