Pienestä kiinni

tunnetila: huoli

Vietin viikko sitten torstaina iltaa kera pinkin kuplivan Veetin uutuustuotteen lanseerauksessa.

Tilaisuudessa oli mukavan kevyt tunnelma ja vaaleanpunaiset herkut katosivat nopeasti tarjoilupöydistä kutsuvieraiden suihin. Piipahdin Anna-Marian kanssa hassuttelemassa myös valokuvauskopissa, jonne napasimme mukaan hauskaa rekvisiittaa. Tunnelma oli iloinen ja huoleton.

Poistuimme tilaisuudesta merenrantaa pitkin kävellen ja ihastelimme kirpeää talvi-iltaa. Yhtäkkiä huomasimme tietä ylittävän miehen, jonka käynti oli todella hapuilevaa ja askeleet veivät ihan minne sattuu. ”No siinä on kyllä mies aika laitamyötäisessä”, totesi kanssamme kävelemässä ollut Mimmi. ”Tuota menoa hän on kohta tuolla meressä”, Mimmi jatkoi.

Ja siinä samassa miehen jalat pettivät täysin, ja hän syöksyi kohti mertaa pää edellä!

Miehen onneksi juuri tuossa kohdassa sattui olemaan betonirappuset, jotka laskeutuivat mereen loivasti. Mies kaatui pää edellä nuo rappuset alas, ja jäi makaamaan liikkumattomana selällään rappusille pää merenpintaa hipoen.

Tiesin, että jos mies yrittäisi nousta tuosta ylös omin avuin, hän putoaisi heti mereen eikä tuossa kunnossa pääsisi sieltä ylös. Ryntäsin alimmalle rappuselle ja yritin kiskoa miestä ylös. Mies oli aivan rentona, lähes tiedottomassa tilassa ja painoi paljon. En saanut häntä hievahtamaankaan.

Onneksi kaksi lenkillä ollutta naista ja yksi mies pysähtyivät, ja neljästään saimme nostettua miehen ylös turvaan. Jokainen ohikulkenut henkilö ei todellakaan pysähtynyt auttamaan, vaikka he näkivät varmasti että mies oli hengenvaarassa. Olin järkyttynyt jokaisesta ohikulkijasta, joka oli kuin ei olisi huomannutkaan mitä tapahtui.

Mimmi soitti hätänumeroon ja puhelimen toisessa päässä pohdittiin lähetetäänkö paikalle poliisi vai ambulanssi. Puhelun kestäessä mies tuli vähän tolkkuihinsa ja pystyi jo kertomaan minne hän oli menossa.

Lopulta laitoimme miehen taksiin, kerroimme osoitteen minne hänet viedä ja suljimme oven. Olisin mielummin laittanut miehen ambulanssiin, mutta kun hätäkeskus oli lähettämässä paikalle ambulanssin sijaan poliisia, ja mies hätääntyi selvästi kun poliiseista tuli puhe, päädyimme lopulta taksiin.

”Ymmärrättekö, että te pelastitte juuri ihmishengen?”, kysyi meitä nostamisessa auttamaan tullut mies. Niin, niinhän siinä taisi käydä. Toimin tilanteessa kuin kone, enkä ajatellut mitään muuta kuin miehen pelastamista.

Samassa rytäkässä satutin jo monta kuukautta kuntoutuksessa olleen hiirikäteni, ja käden paraneminen koki todellisen takapakin. En olisi kuitenkaan voinut elää itseni kanssa, jos olisin jättänyt miehen oman onnensa nojaan. Ja vaikka autoin häntä tilanteessa sen minkä pystyin, niin mietin edelleen joka päivä selvisikö hän ja miten hän tänä päivänä voi.

Mies ei luultavasti muista tapahtuneesta mitään, eikä tiedä miten lähellä meren syleilyyn joutumista hän oli. Minä taas tulen muistamaan tuon tilanteen pitkään. Helpompaa olisi, jos en minäkään muistaisi.

11