tunnetila: rohkeus
Arvatkaa mitä? Minusta tuli viime kesän aikana rohkeampi kuin ennen. Olen aina tiennyt, että aurinkoinen ja lämmin sää tekee minusta onnellisemman, mutta että myös rohkeamman, se oli minulle uutta.
Muistan olleeni lapsena varsinainen vesipeto. Vaikka hampaani löivät jo loukkoa ja huuleni olivat muuttuneet kylmyydestä siniseksi, olin silti järvessä polskimassa, enkä olisi tullut sieltä millään pois. Jossain vaiheessa tuo muuttui. Aloin kammoksua kylmää vettä.
Meni vuosia etten uinut Suomessa lainkaan. En edes kesällä. Vesi ei ollut minulle koskaan tarpeeksi lämmintä.
Kylmän veden välttely alkoi hiljalleen muuttua veden pelkäämiseksi, ja ajatus vaikkapa melonnasta tai SUP-lautailusta tuntui kamalalta. Kaatuminen, jääkylmän veden varassa oleminen, veteen kohmettuminen ja hukkuminen. Näin tuon koko tapahtumasarjan silmissäni heti, kun edes kuulin puhuttavan melomisesta tai kanooteista. Hyi olkoon!
Tänä kesänä hellettä kuitenkin piisasi, ja vesikin alkoi lämmetä siinä samalla. Otin poikkeuksellisen lämpimän kesän aikana pieniä ja harkittuja askeleita vesipelkoani kohti, ja tällä viikolla totesin, että alan olla veden kanssa taas ihan hyvä kaveri. Olen tuosta muutoksesta ihan hurjan iloinen!
Aloitin veden kanssa kaveeraamisen hankkimalla kuukausikortin Allas Sea Poolille. Kävin Altaalla uimassa kolmen kuukauden ajan noin kolme kertaa viikossa. Kun uiminen alkoi sujua, otin itseäni niskasta kiinni ja ryhdyin suppailemaan. Suppailun sujuessa siirryin melontaan, tukena ja turvana rakas, niin ikää melontanoviisi ystäväni Iina.
Vietimme Iinan kanssa elokuussa huikean viikonlopun lempparipaikassamme Kypylä-hotelli Päiväkummussa*, ja tuolla virkistyslomalla halusimme testailla meille uusia aktiviteetteja.
Yksi viikonlopulle valitsemistamme aktiviteeteista oli melonta. Katselimme ensin kauhistuneina rannassa olevia kajakkeja. ”Noillako muka pitäisi lähteä järvelle? En suostu!” Onneksi rannasta löytyi myös suurempia ja tukevamman oloisia kanootteja, joihin pääsi istumaan kahdestaan. Yksimielisellä päätöksellä jätimme kauhukuvia mieleen aiheuttaneet kajakit rantaan ja työnsimme kanootin vesille.
Tuo pieni melontaretkemme oli yksi kesän kivoimmista hetkistä! Ilmassa vaaninut sade väistyi kun pääsimme järven selälle, ja ilta-aurinko paistoi hyvin lämpimästi. Tuuli laantui ja pääsimme nauttimaan ihanan tyynestä kesäillasta. Tunnelma oli koko reissun ajan jotenkin maaginen.
Sain tuosta onnistuneesta melontahetkestä lisää pontta kaikkeen vesillä tapahtuvaan urheiluun, ja aloin haaveilla vähän pidemmästä, vaikka päivän kestävästä rennosta ja rauhallisesta kanoottiretkestä johonkin pieneen saareen eväiden kera. Luonnosta nauttiminen ja samalla saatu hyvä treeni on aika lyömätön yhdistelmä.
Suppailun sujuessa siirryin melontaan, ja tällä viikolla tartuin härkää kunnolla sarvista ja istahdin viimein kajakin kyytiin.
Kajakki on kuulostanut minusta aina ihan järkyttävältä kapistukselta. Kapea ja kiikkerä ”vene”, johon tungetaan istumaan pienen reiän kautta. Siellä sitä sitten ollaan jumissa jos ja kun kajakki kaatuu keskelle järven selkää.
Kaava on selkeä: kajakki pyörähtää ympäri, jalat eivät irtoa kajakin sisältä, hörppäät keuhkot täyteen vettä ja hukut muutamassa minuutissa. Hyi hyi hyi, kajakki on kuulostanut minusta pahimmalta kidutuslaitteelta ja varmimmalta hukkumiskuolemalta ikinä.
Mutta niin sitä vaan tiistaina tungin itseni kajakkiin (vaikka olin ihan hirvittävässä paniikissa), kävin melomassa noin tunnin verran saaren ympäri ja palasin takaisin rantaan kuivin jaloin. Ette usko mikä onnistumisen tunne ja adrenaliiniryöppy tuosta onnistumisesta tuli!
Adrenaliinia oli kehossa niin paljon, että rantaan saavuttuani kävin vaihtamassa bikinit päälle ja menin järveen uimaan ilman saunaa. Eikä vesi edes tuntunut kylmältä.
En voi uskoa mikä muutos minussa on tapahtunut viimeisten kuukausien aikana. Voi kunpa myös ensi kesä olisi lämmin ja pääsisin taas uimaan, suppaamaan ja melomaan! On niin kivaa kun voin vihdoin kutsua vettä ystäväkseni, kaikkien näiden pelokkaiden vuosien jälkeen.
Teittekö Te viime kesänä jotain poikkeuksellista? Antoiko lämmin ja pitkä kesä Teille pontta johonkin uuteen?
Kuvat minusta ja kanootin kokasta Iina / MouMou
6
Taas monessa kohtaa oli ihan kuin olisin omia juttujani lukenut, niin samoja ajatuksia 😀 Mullakin on aikuisena kehittynyt ihan järkyttävä kylmän veden pelko ja on ollut ihan normaalia olla heittämättä talviturkkia moneen kesään, jos vesien lämpötila ei ole täyttänyt mun omia vaatimuksia;) Nyt viime kesänä tuli uitua kyllä, mutta totta puhuen olisin kaivannut vieläkin lämpimämpää merivettä..inhoan sitä jahkailua vedessä, että uskallanko kastautua vai en 😀 Kesän reissuilla polskin mm. ihanassa joessa (26-asteista, ihan täydellistä!) ja Adrianmeren kirkkaissa vesissä – pitkästä aikaa oli sellainen olo ettei halua ikinä tulla uimasta pois, vaan voisi vaan jatkaa ja jatkaa polskimista. Kaiken kaikkiaan oon uinut luonnonvesissä tänä kesänä enemmän kuin vuosiin.
Ja sitten tähän kajakkiasiaan: minäkin kokeilin tänä kesänä kajakilla melomista jokireitillä Saksassa. Se oli ihanaa! Mullakin oli epäilykseni sen suhteen että keikkaako kajakki nurin jne. mutta meno oli ihan vakaata ja pelkästään hauskaa. Suppailu on myös kiinnostanut, mutta en ole vielä uskaltautunut kokeilemaan, vaikka lähipiiristä löytyisi lautakin lainaksi…ehkä jonain päivänä (lämpimässä vedessä) 🙂
Hei ihana kuulla etten ole ollut ”kylmävesipelkoni” kanssa yksin. <3 Adrianmeri ja lämmin joki kuulostavat täydellisiltä paikoilta oppia pois luonnonvesien "pelosta". Ja hei kajakkimelonta Saksassa, ihan parasta! Olen niin ylpeä sinusta että uskalsit, ja sait mahtavan kokemuksen. Se on aina sääli, jos pelot rajoittavat kokemuksien hankkimista. Hyvä me! Kyllä meistä vielä vesipetoja tulee! 🙂
Hei, jos oikein innostut melonnasta, ja kaatumisen harjoittelusta etc. niin tsekkaapa paikallinen melontaseura, jos heillä olisi kertakäynti-uimahallitreenejä? Siellä olisi mahdollista harjoitella kaatumista lämpimässä vedessä, avustajien läsnäollessa. Kaiken ydinhän tuossa kaatumisessa on se, että pystyt säilyttämään maltin pää-alaspäin, ja tekemään poistumisen rauhallisesti. Vaikka itse olenkin melonut jo kauan (enkä kaatunut kertaakaan, kuin tarkoituksella ja harjoitusmielessä), olivat viime talven kaatumisharjoittelut uimahallissa arvokkaampia kuin mikään! Nyt pystyn säilyttämään maltin vedessä, keskittymään aukkopeitteen irrottamiseen ja hallitusti nousemaan kajakista pois. Ja tarvittaessa jopa pyörähtämään kaatuneen kajakin kyytiin vedenpinnan alapuolella, ja y rittämään siitä eskimolla ylös (<- ei onnistu).
Hei, ja jos et löydä harjoittelupaikkaa, niin tuu ens kesänä meidän mökille. Meillä on siellä 4 kajakkia, turvallinen ranta, ja apukäsiä :)Ja hyvässä lykyssä melontaretkellä näkyy norppia 🙂
Norppamelonta teidän mökillä kuulostaa täydelliseltä!!! Pää alaspäin vedessä oleminen taas enteilee kuolemaa. En siis tiedä onko minusta melontakurssille. 🙂 Mutta olisi kyllä ihana tulla joskus kanssasi melontaretkelle. <3