treeni

tunnetila: tyytyväisyys

Kävin ensimmäistä kertaa kehonkoostumusmittauksessa kaksi vuotta sitten. Olen aina liikkunut paljon ja tulokseni olivat tuolloin ihan hyvät. Ylimääräistä rasvaa kehossani oli kuitenkin mittauksen mukaan 2,6kg. Ajatus turhasta rasvasta oli epämiellyttävä, ja siitä innostuneena aloin käydä kuntosalilla* ja PT:n ohjauksessa*.

Menin salille johtoajatuksenani laihtuminen, mutta valmentajani Eveliina Naulon kanssa päätimme edetä harjoittelussa järkevästi ja ottaa ihan toiset tavoitteet. Saliharjoittelun tarkoituksena ei siis ollut pudottaa painoa, vaan parantaa vartalon tukea ja kehon hyvinvointia.

Kävin kevään salilla ahkerasti, mutta koko viime syksyn sairastelin jatkuvasti (kuumeilut kestivät pahimmillaan viisi viikkoa), enkä pystynyt liikkumaan juuri lainkaan. Vuosia vanha polven kuluma vaivasi ja illat menivät omaa oloa surkutellen ja pahaan oloon herkkuja napostellen. Kävin kuitenkin syksyllä kehonkoostumusmittauksessa toistamiseen.

Tulokset olivat vuodessa muuttuneet todella paljon huonompaan suuntaan. Keväisen ahkeran treenin myötä lihaksia oli tullut hieman lisää, mutta syksyinen sairastelu, treenin lopettaminen ja alituinen herkuttelu saivat rasvaprosentin pompsahtamaan kamaliin lukuihin. Testin jälkeen minulla oli kurja olo pitkään. Oli kamala nähdä, mitä puolen vuoden sairastelu saa aikaan kehossa.

Lopulta pääsin kuumeilukierteestä eroon, ostin jäsenyyden Kämpin salille ja palasin Eveliinan hellään huomaan. Tämän vuoden treenailua on hankaloittanut mm. ikuisuusongelmani kipuileva polvi ja (luultavasti) polven kipuilusta johtunut noidannuoli. Olen kuitenkin pitänyt kropastani huolta, käynyt salilla ja treenannut niitä osia kehostani mitä olen voinut.

Eveliina on löytänyt minulle monia sopivia liikkeitä, joilla olen päässyt vahvistamaan heikkoa selkää. Mikään ei saa sattua. Tuo lause on ollut tärkein muistisääntöni viimeisten kuukausien ajan. Asiantuntevalla ohjauksella olen pystynyt pitämään treeniäni yllä noidannuolista ja muista vastoinkäymisistä huolimatta.

Berliinissä pidin kuukauden tauon treenaamisesta ja ruokavalioni koostui mm. päivittäisestä suklaavanukkaasta. Päätin siitä huolimatta käydä vuosittaisessa kehonkoostumusmittauksessa kun se järjestettiin työpaikallani kuluneella viikolla. Jännitin valtavasti. Olin varma, että suklaavanukkaat olivat tehneet tehtävänsä, eikä muutosta viime vuoden romahdukseen ollut tullut lainkaan.

Mutta kas, rasvaprosenttini oli 5,1% pienempi mitä vuosi sitten, lihasmassaa oli tullut lisää vuodessa 1,4kg ja ylimääräistä rasvaa kehossani oli enää 1,3kg. Hurraa! Pitkäjänteisellä treenillä näyttää saavan loistavia tuloksia aikaan!

En kuitenkaan voi olla miettimättä, miten hyvät tulokset olisin saanut, jos en olisi syönyt niitä suklaavanukkaita joka päivä… Tosin silloin en luultavasti olisi enää järjissäni, joten joskus tarvitaan myös vanukkaita jotta pysytään hyvässä kunnossa!

tunnetila: onni

Selkäepisodista, jota fysiatri kutsuu noidannuoleksi, on nyt aikaa vähän yli neljä viikkoa. Selkäni toimii tällä hetkellä muuten aika normaalisti, mutta tietyt asiat tuottavat edelleen kipua.

Kaksi pahinta asiaa, mitä selälleni voin juuri nyt tehdä, ovat istuminen ja kasvojen- ja hampaiden pesu lavuaarin päällä, selkä 45 asteen kulmassa. Molemmat asennot sattuvat selkään vietävästi.

Istumaan pystyn maksimissaan puoli tuntia kerrallaan. Silloinkin istuma-asennon täytyy olla aika täydellinen. Miten sitä ei laiskana ymmärrä miten rankkaa istuminen on selälle? Työtuoliin vaan istahtaa aamulla, ja siinä sitä istua rohnottaa miten sattuu koko kahdeksan tunnin työpäivän. Ymmärrys tulee vasta sitten, kun selkä sanoo sopimuksensa irti ja on jo liian myöhäistä.

Pitäkää ihmiset taukoja työssä! Nouskaa, kävelkää, venytelkää. Keskeyttäkää istuminen hetkeksi. Vaikka tuntuu että työn jättäminen kesken katkaise flown, niin liikkuminen tuo aivoihin happea, ajatus kirkastuu ja voitte pienten kävelyhetkien jälkeen paljon paremmin. Ja mikä tärkeintä, suojelette näin myös selkäänne.

Olen käynyt miltei koko kipuiluajan salilla joka toinen päivä. Olen tehnyt siellä muutamia helppoja liikkeitä, kuulostellut miltä tuntuu. Jos olen tuntenut selässä yhtään kipua, olen lopettanut liikkeen heti. Olen venytellyt paljon, lämmitellyt lihaksia höyrysaunan kosteassa lämmössä, rullaillut foam rollerilla salilla ja kotona, osallistunut uimakouluun, sekä käynyt kaksi kertaa osteopaatilla. Työterveydessä sain myös ultraääntä selkääni.

Kaikki nämä ovat varmasti edistäneet toipumistani ja suosittelenkin selkävaivaisia liikkumaan, liikkumaan ja liikkumaan, vaikka se tuntuisi ajatuksena ahdistavalta.

Olen vielä toipilasvaiheessa, joten varon selkääni arjessa koko ajan. Arki tuntuu kuitenkin selkäkipuisena täysin erilaiselta mitä nyt. Vaikka kipu on vielä läsnä, niin voin jo olla arjessa kohtalaisen normaalisti. Kun kipu oli kova, olin kärttyisä ja jatkuvasti huonolla tuulella. Tuo kärttyisyys ei auta asiaa yhtään. Miksei sitä voi myös kipeänä etsiä niitä positiivisia ja iloisia asioita ympäriltä?

Huonotuulisena sitä tulee niin helposti huomattua vain ne kaikki tylsät ja typerät asiat, jotka ruokkivat huonoa tuulta entisestään. Yritin itse ottaa selkäkivun hyvänä vatsalihastreeninä (keskivartalon ”korsetti” oli pakko pitää koko ajan tiukkana, jotta kipeällä selällä pystyi tekemään yhtään mitään) ja ajatella muutenkin positiivisesti. Välillä se oli todella vaikeaa, mutta onneksi netti on pullollaan eläinvideoita.

Olen niin yksinkertainen ja helppo, etten voi katsoa eläinvideoita ja pysyä huonotuulisena. Vai voiko joku muka olla huonotuulinen vaikkapa tämän videon jälkeen?

tunnetila: hauskuus ja kauhistus

Pääsin viikko sitten lauantaina tapaamaan uinnin maailmanmestaria, Hanna-Maria Seppälää. Jo pelkkä hyvin viehättävän Hanna-Marian tapaaminen olisi ollut huippua, mutta päivän kruunasi Hanna-Marian pitämä uimakoulu, johon sain kunnian osallistua. Oli muuten ehkä maailman etuoikeutetuin olo!

Meitä uimakoululaisia oli vain viisi, joten Hanna-Maria ehti paneutua jokaisen tekniikoihin (ai mihin tekniikkaan..?) ja antoi jokaiselle niitä vinkkejä, mitä kukin tarvitsi.

En ole ollut koskaan uimakoulussa. En edes lapsena. Opin lapsena uimaan omin avuin, joten uimakoulu tuntui silloin tarpeettomalta. Olen kuitenkin aina harmitellut huonoa uimataitoani, mutten ole koskaan saanut aikaiseksi osallistua aikuisten uimakouluun. Pysyn kyllä pinnalla, mutta tekniikka on ollut aina ihan hakusessa.

Tiesin, että Hanna-Maria saisi opettaa minulle kaiken alkeista asti, mutta sitä en tiennyt, että pelkään vettä ihan järjettömästi. Kurssi alkoi sillä, että laitoimme uimalasit päähän ja opettelimme kellumaan kasvot vedessä. Tuo asento on lähtökohta kaikkeen uimiseen.

Laitoin reippaasti uimalasit päähän (minulla ei ollut omia laseja, joten Hanna-Maria antoi minulle omat vanhat lasinsa, olin siitä ihan tohkeissani) ja upotin kasvoni veteen. Siinä hetkessä kun tajusin, että veden ala kuulostaa omituiselta ja etten pysty hengittämään, hätäännyin niin paljon, että luulin kuolevani. Ihan järkyttävä tunne!

Räpiköin paniikissa pääni vedenpinnan yläpuolelle, haukoin happea kuin kala kuivalla maalla ja vielä veden päällä tunsin tukehtuvani. En ole koskaan tiennyt, että pelkään tuolla tavalla veden alla! Tukehtumisen tai hukkumisen pelko on ollut minulla tiedostamattani olemassa, sillä en koskaan uidessani sukeltele, tai muutenkaan laita päätäni veden alle.

Oikeissa uimatekniikoissa kasvot pidetään aina veden alla, joten tajusin että minulla on kaksi vaihtoehtoa. Joko jättää kurssi kesken ensimmäisen minuutin jälkeen, tai kohdata pelkoni ja pitää päätä vedessä väkisin. Päätin pakottaa itseni veden alle. Myönnän, että se oli ihan järkyttävän kamalaa, mutta hemmetti, taistelin kuin taistelinkin koko uimakoulun läpi.

Tunsin itseni tunnin jälkeen voittajaksi. Vaikken kokonaan voittanut pelkoani (olin paniikissa viimeiseen minuuttiin asti), niin silti yritin, tein ja harjoittelin, ja hienosti tsempanneen Hanna-Marian mukaan jopa kehityin opetuksen aikana paljon.

Huomasin, että vapaauinti (krooli) on minun lajini, ja aion treenata sitä jatkossa aina kun käyn uimassa. Kainalon alta harvemmassa tahdissa hengittäminen oli minulle paljon helpompaa, kuin hengittäminen joka kerta kun nousin rintauinnissa pintaan. Eli minun lajini määräytyi sillä, missä hengitys tuntui helpommalta.

Uimakoulu järjestettiin Itäkeskuksen uimahallissa ja olin todella iloisesti yllättynyt maan alle kaivetun uimahallin ulkoasusta ja fiiliksestä. Luulin joutuvani valottomaan synkkään bunkkeriin, mutta hallin valkoinen rapattu katto, värikkäät viirit ja kiva valaistus saivat viihtymään tilassa. Ja niin, hallin vesiliukumäki oli mahtava!!!

Heti kun uimakoulun virallinen osuus loppui, ryntäsimme liukumäkeen. Otimme siinä niin hurjia vauhteja, että lensimme osan mäestä ilmassa. Kiljuimme ja nauroimme kuin lapsena konsanaan. Oli aivan superkivaa!

Pelostani huolimatta minulla on jo sovittuna kahdet seuraavat uintitreffit. Yritän päästä pikku hiljaa niskan päälle pelostani, ja jos mahdollista, pystyä vielä joskus uimaan ilman hukkumisen pelkoa. Jos se ei onnistu, niin vesiliukumäkeen aion ainakin mennä. Ainakin sata kertaa!

Uimahallikuvat Iina / MouMou