Paras versio itsestä – just nyt

tunnetila: oivallus

Sanontaa ”ole paras versio itsestäsi” viljellään nykyään paljon. Tuon sanoman takana on ajatus, että itseä ei kannata verrata muihin. SINÄ olet hyvä, sinä riität. Ota rohkeasti askeleita elämässäsi haluamaasi suuntaan, pärjäät kyllä. Tee ratkaisuja sen mukaan, mitä itse haluat, älä elä muiden toiveiden tai olettamusten vuoksi.

En ole oikeastaan koskaan verrannut itseäni muihin. Olen tehnyt päätökset elämässäni rohkeasti ja itsenäisesti, ja olen elämässäni siinä kohtaa, mihin olen halunnut suunnata. Kaikki pitäisi siis olla hyvin, ja tuon ajatuksen mukaan olen juuri nyt paras versio itsestäni.

Hyvää tarkoittava ajatus on kuitenkin kääntynyt päässäni negatiiviseksi. Kun alan miettimään millainen olisi paras versio itsestäni, niin alan heti miettiä vain ulkoisia seikkoja ja pian löydän itseni synkkyyden kuopasta. Paras versio itsestäni on nimittäin Nina 23v.

Paino 47kg, vaatekoko 32-34. Paras versio minusta juoksee Pyynikillä portaita ylös alas ja hikoilee monta kertaa viikossa treeneissä ilman kipuilevaa polvea. Paras versio minusta syö mitä huvittaa, eikä silti liho. Parhaalla versiolla minusta on pitkät hiukset, eikä selluliitista ole tietoakaan. Paras versio minusta tanssii yökerhossa korkkareissa aamuun asti, eivätkä jalat turpoa pökkelöiksi.

Ole tässä sitten tyytyväinen. En tule enää koskaan olemaan paras versio itsestäni. Kiva.

Nuoruusvuosien Ninan kaipuu on yltynyt aika voimakkaaksi koko kevään sairasteluputken myötä. En ole päässyt moneen kuukauteen kunnolla liikkumaan, sillä kipeällä selällä kuntoilu on mahdotonta, ja flunssassa taas kuntoilu ei kannata. Myös ruokailuni on ollut pitkittyneen flunssan ajan hyvin epämääräistä. Jos sanotaan, että ihminen on sitä mitä hän syö, niin meikäläinen on siinä tapauksessa pitkälti suklaata, jätskiä ja sushia. Olo on ollut todella kaukana parhaasta versiosta itsestäni.

Pari viikkoa sitten uskaltauduin monen viikon tauon jälkeen salille. Tein tutun, selkääni kuntouttamaan suunnitellun lempeän treenin nopeammalla temmolla kuin normaalisti, sykettä vähän nostaen. Voimallisempi treeni tuntui niin hyvältä, että melkein itketti. Toinen asia mikä itketti, oli salin valtavista peileistä näkyvä omakuva. Minne olen kadottanut sen timmin 47kg painavan Ninan, ja mistä tuo trikoistaan tursuileva tyyppi on tänne ilmestynyt?

”Nyt on aloitettava laihis! Mä en syö enää ikinä herkkuja. En IKINÄ! En voi olla enää koskaan onnellinen, tai paras versio itsestäni, jos näytän tältä. Tästä lähtien kiellän itseltäni kaiken!”

Hoin tuota mantraa puolitoista viikkoa. Kävin salilla lähes päivittäin, enkä treenatessani ajatellut mitään muuta, kuin pursuilevia jenkkakahvoja tai turvoksissa olevaa vatsaa. Jokainen katse peiliin ällötti. En edes tajunnut iloita terveemmästä olosta, kun lietsoin niin kovalla vimmalla itseinhoa mieleeni. Keskiviikkona tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti kaiken.

Olin salilla venyttelemässä lonkankoukistajia. Treenaamassa ollut nainen tuli luokseni ja kysyi suomea hieman murtaen: ”Miten tuollaisen muodon saa?” En ensin ymmärtänyt kysymystä. Aloin kertoa, että näin venytetään lonkankoukistajaa, että laita toinen jalka näin, ja toinen näin… ”Ei, en tarkoittanut sitä. Tarkoitin, että miten sinä treenaat. Kuinka paljon, millaisilla painoilla? Miten olet saavuttanut noin upean vartalon?”

Menin sanattomaksi. Olin juuri venytellessäni katsonut itseäni peilistä ja miettinyt, että jumankauta mikä läskiperse mulla on. Aloin soperrella että en mä oikein mistään treenistä mitään tiedä, selkäkin on kipeä enkä mä voi oikein tehdä mitään ja hitsit kun on ollut tuota flunssaakin… Olin kuin puulla päähän lyöty!

Miksi hemmetissä sitä on itselleen niin ankara? Miksi näin itseni täysin erilaisena, mitä tuo rouva minut samassa hetkessä ulkopuolisena näki?

Vein treenini loppuun ajatusten risteillessä päässäni. Miten olin joutunut tähän tilaan? Olenhan yleensä ihan järkevä ja pidän itsestäni sellaisena kuin olen. Miten olin antanut itseni puhua itselleni noin? En ikinä puhuisi kenellekään ystävälleni yhtä rumasti, mitä olin puhunut itselleni viimeiset viikot.

Päätin treenien jälkeen, että nyt loppui tämä itsen kiusaaminen. Marssin suoraan salilta kauppaan, ja ostin itselleni uudet treenitrikoot. Miellyttävää materiaalia, korkea vyötärönauha ja yhtä kokoa nykyistä suuremmat. Eipähän enää jenkkakahvat pursuile. Ehkä osaan nyt uusien pöksyjen avulla keskittyä olennaiseen, eli hyvään treenaamiseen, enkä keskity vihaamaan peilistä näkyvää kuvaani.

Armollisesti itseen suhtautuminen ja itselle kauniisti puhuminen, ne ovat tärkeät avaimet siihen, että voi olla paras versio itsestä. Paras versio ei moiti, vaan kannustaa lempeästi. Eikä etenkään muistele menneitä, vaan on se paras versio itsestä juuri nyt, juuri sellaisena kuin on!

Päiväkummusta Lohja Spa & Resortiksi

tunnetila: tykkäys *Yhteistyössä Lohja Spa & Resort* Tunnetilan Instagram-seuraajat sen jo muutama viikko sitten huomasivatkin. Käyntini Karjalohjalla nimittäin. Paikkana Karjalohja ja sen elämyskylpylä vaikuttivat Instan perusteella seuraajilleni tutulta, mutta joku juttu…

Kotikulta – Kodintuotteet joka kukkarolle

tunnetila: tyytyväisyys *yhteistyössä Kotikulta/Tokmanni* Rakastan valkoisia kodintekstiileitä. Puhtaat valkeat lakanat ja hohtavan valkoiset pyyhkeet ovat myös yksi niistä syistä, miksi rakastan yöpyä hotelleissa. Valkoisissa tekstiileissä on aina jotakin ihanan ylellistä!…

Hermoja rassaava uudistus

tunnetila: ärsytys Tiedättekö sen tunteen, kun joku (pienikin) asia alkaa ärsyttää aivan älyttömästi, ja lopulta sen aiheuttama ärsytys paisuu ja paisuu lähes kohtuuttomaksi? Jos tuohon soppaan lisätään vielä yhdeksi elementiksi…

Yllätysmekko Saksasta

tunnetila: ilo *yhteistyössä Zadaa* Jos lattiasta kattoon pinkki hotellihuone ei överiyydessään riitä, vaaleanpunaista värimaailmaa voi jatkaa pukeutumalla sävy sävyyn huoneen kanssa. Uskokaa tai älkää, vaatekaapistani löytyy tätä nykyä kuvissa näkyvä vaaleanpunainen…