Browsing Category

matkalla

Pitäisikö? No pitäisi!

10/06/2018

tunnetila: pohdiskelu

Aloin reissun aikana seurata Instagramissa paikallista vesiurheiluyritystä nimeltä Windsurf La Herradura. Yrityksen toimipiste sijaitsi rannalla, ihan lähellä kotiamme.

Heti kun löysin tuon vesiurheilukeskuksen ajattelin, että nyt kyllä testaan ainakin suppausta, ja ehkä jotain muutakin lajia. Näin hyvää mahdollisuutta, suppaamaan lähes kotiovelta, ei usein tule, eikä sitä kannata hukata.

Katselin joka päivä parvekkeelta kun ihmiset purjelautailivat, suppailivat, meloivat ja ajelivat katamaraaneilla pitkin rannikkoa. Mietin kuukauden ajan joka päivä pitäiskö mennä suppaamaan. Pitäisikö ja pitäisikö. Pähkäilin tuota päivittäin, ja pian totesin että kotiinlähtö on huomenna. En ehtinyt suppaamaan kertaakaan koko lomani aikana.

Olimme reissussa KUUKAUDEN, eikä minulla oikeasti ollut mitään niin tärkeää tekemistä, ettenkö olisi voinut mennä suppaamaan. En ymmärrä miksi en tehnyt sitä, vaikka olisin halunnut kokeilla suppaamista noissa kauniissa maisemissa.

Seuraan edelleen Windsurf La Herraduraa Instagramissa, ja joka kerta kun näen tutun rannan ja ihmisiä siellä iloisena surffailemassa, minua harmittaa kun en mennyt mukaan. Miksi sitä jättää tekemättä asioita vaikka haluaisi? ”Pitäisikö” -pohdinta on usein ihan turhaa.

Nyt ajattelinkin, että yritän muuttaa ajattelutapani tässä ja nyt. Miksen voisi vastata omaan ”pitäisikö” pähkäilyyni aina ”pitäisi”, etenkin jos asia on pieni, eikä vaikkapa sellainen, mikä voi vaikuttaa koko elämään (esim. pitäisikö muuttaa Kiinaan)?

Ajattelin kokeilla nyt viikon ajan mitä tapahtuu, jos vastaan kaikkiin (järkeviin) mieleen juolahtaneisiin ”pitäisikö” kysymyksiin että ”pitäisi”.

Uskaltaako kukaan Teistä lähteä mukaan, ja haastaa itsensä viikoksi #pitäisi -haasteeseen?

Nollasta sataan

07/06/2018

tunnetila: kaipaus

Tulimme reissusta kotiin sunnuntaina. Maanantain olin silmät ristissä kotona etätöissä, enkä oikein ymmärtänyt mistään mitään. Tiistaina menin töihin, ja kerroin kysyjille samoja Espanja-kuulumisia kymmeneen kertaan. Leijuin vielä muistoissani, ja iloitsin kivojen työkavereiden näkemisestä.

Mukavan tiistain kruunasi illan kiireetön visiitti uuden St. George hotellin spassa. Kävin höyrysaunassa ja uimassa, sekä testasin Lumenen ja St. George Caren yhteistyön hedelmää, kasvohoitoa nimeltä Harmonia Ritual. Hoito tehtiin nimensä mukaisesti Lumenen ihanalla Harmonia sarjalla.

Iltahetki hoitolassa oli miellyttävän rento, ja hetken ehdin jo ajatella, että ei kai tämä kotiin tulo loppujen lopuksi niin huono asia ollutkaan. Olin todella iloinen, että ymmärsin varata kalenteriini ihanan illan spassa heti ensimmäisen työpäivän iltaan.

t-paita H&M x Kenzo, pellavahousut OVS,
laukku 2OR+*, tennarit Pomar*
(kuvat otettu lainassa olleella Olympuksella)

Eilen pääsin sitten kunnolla kiinni työn touhuun. Istuin päivän aikana kolmessa palaverissa ja yritin päästä kartalle kaikesta lomani aikana tapahtuneesta. Lounaaseen asti meni vielä hyvin, mutta iltapäivällä kurkkuun hiipi kuristava tunne. Ai saakeli, tätä jatkuvaa taisteluako tämä taas on?

Pidän työstäni, se on mukavan monipuolista ja haastavaa. Kuitenkin ne tietyt samat teemat ovat olleet tapetilla jo vuosia, ja aina niiden samojen asioiden kanssa kamppaillaan. Nuo asiat eivät koskaan näytä selviävän, mutta niiden pohtimiseen käytetään silti aina valtavasti työaikaa ja resursseja.

Totesimme kollegani kanssa päivän viimeisen palaverin jälkeen, että alamme molemmat olla todella väsyneitä näiden samojen asioiden jauhamiseen ja pyörittelyyn. ”Minun kyllä täytyisi päästä täältä vähäksi aikaa pois. Ihan muihin ympyröihin”, hän totesi. ”Sama juttu, niin minunkin”, puuskahdin, ja samalla hetkellä tajusin olleeni pari päivää sitten kuukauden poissa. Koko kuukauden loma ja lomalta saatu hyvä fiilis tuntui tuon yhden palaverin aikana kadonneen jäljettömiin.

Miten se aina onkin niin, että joku ihan mitättömän pieni juttu voi latistaa hyvän fiiliksen, ja nostaa stressitason nollasta sataan muutamassa minuutissa?

Täytynee nyt vaan hengitellä rauhassa ja katsella läppärille siirrettyjä lomakuvia. Tosin lomakuvien katsominen lisäsi ainakin eilen tuota kurkussa kuristavaa tunnetta, ja sai kaipaamaan La Herrarudaan niin maan penteleesti.

Liian vähän kapasiteettia

05/06/2018

tunnetila: nolo

Ai että! Ei mennyt tämäkään kotiinpaluu ilman kommelluksia.

Muistatteko kun Berliinistä kotiin tullessani en löytänyt kotona kylppärin valokatkaisijaa, enkä osannut laittaa televisiota päälle? Jouduin tuolloin soittamaan miehelleni ja kysymään neuvoa telkkarin kanssa. (Valokatkaisimen löysin sentään itse kylppäristä, en oven ulkopuolelta, mistä sitä ensin etsin.)

Tällä kertaa meni hetki ennen kun löysin keittiön kaapeista juomalasit. Vielä pidempään meni, että sain maksettua ostokset ruokakaupassa pankkikortilla.

Yritin ostokset tehtyäni tökkiä korttiani kassalla laitteeseen joka suunnasta. En löytänyt mitään koloa mihin kortin lykkäisin, joten menin ihan lukkoon ja jäin seisomaan kassalle tumput suorina. Loputa jouduin kysymään myyjältä, että mihin tämä kortti oikein laitetaan.

Mieheni pakkasi ostoksiamme kassan toisessa päässä ja pudisteli päätään naureskellen. Sopersin myyjälle jotain pitkästä reissusta ja että onpa nämä laitteet täällä erilaisia. Myyjä neuvoi minulle minne kortti laitetaan, ja loppuun vielä tokaisi ”Noin! Hienostihan se meni!”

Ai saakeli että tuli tyhmä olo! En oikeasti tajua miten aivoni toimivat. Ehkä siellä on niin vähän kapasiteettia, että kaikki yli kuukauden vanhat jutut pyyhkiytyvät pois, jotta uudet mahtuvat tilalle.

Näillä puheilla onkin sitten kiva palata töihin… Huh huh! Saattaa tulla rankkaa, ainakin työkavereilleni.

Hasta luego!

03/06/2018

tunnetila: haikeus

Ensimmäiset heipat sanottiin jo perjantaiaamuna, ja samalla itkettiin ensimmäiset lähtöitkut. Ja ette arvaa kenen kanssa?! No PILATESOPETTAJANI!!

Opettaja ei ensin ottanut ymmärtääkseen kun kerroin espanjaksi, että tämä oli nyt viimeinen tuntini, ja että lähden täältä viikonloppuna. Hän nyökytteli: ”Niin, sinä olet nyt menossa sinne Osloon. Olitko sinä siellä sen neljä päivää? Koska tulet takaisin?” Selitin että kävin jo Oslossa, ja että olimme täällä La Herradurassa kuukauden ja nyt menen Suomeen, enkä tule enää takaisin.

Hän vain nyökytteli tyytyväisenä ja ymmärsi puheestani, että ollaan kuukausi poissa ja heinäkuussa palataan takaisin tänne, ”kotiin”. Itkuhan siinä sitten tuli molemmin puolin kun hän vihdoin ymmärsi (paikalle saapuneen tulkin avulla), ettei me enää tulla takaisin.

Ohjaaja otti minut tiukkaan rutistukseensa. Halattiin pitkään ja hän antoi minulle käyntikorttinsa että voidaan pitää yhteyttä. (Öööö, millähän kielellä hän ajatteli jatkaa yhteydenpitoa kanssani…?) Lopuksi kuitenkin todettiin toiveikkaana, että ”Nähdään taas!”

En tiedä itkikö ohjaaja siksi, että hän yleensäkin inhoaa hyvästejä, vai mikä sai hänen silmänsä kostumaan. Minä kuitenkin itkin kaikkea.

Itkin hyvästejä, tutuksi tulleiden mukulakatujen muistoa. Lempipuutani, alati aurinkoista kattoterassia. Suoraan puusta poimittuja avocadoja ja auringon hitaasti kypsyttämiä appelsiineja, joissa on ihan ohut kuori. Lähikaupan myyjää, joka on aina niin hurmaava, vaikkei meillä yhteistä kieltä olekaan. Ravintoloiden kolme ruokalajia ja viinin sisältäviä ”menu del dia” -tarjouksia, joita saa kahdeksalla eurolla. Rannan lämpimiä kiviä ja aaltojen iskeytymistä rantaan. Sulokäyntistä vuorikaurista ja Lilianin ihanaa butiikkia. Lomaa ja runsasta vapaa-aikaa, jonka menetän pian.

Ihan vähän taisin myös itkeä kieliogelmien ja kiukuttelun kautta syntynyttä hassua suhdetta pilatesohjaajani kanssa. Eikö me jouduta enää koskaan törmäyskurssille?

Nyt täytyy vaan tsempata ja ajatella, että mikään ei ole välttämättä lopullista. Jos siltä tuntuu, niin tänne pääsee aina takaisin. Siispä hasta luego La Herradura! Ensi kertaan!

Kodiksi kuukaudessa

01/06/2018

tunnetila: pohdiskelu

Lensin maanantaina Malagasta Osloon. Katkaisin lomani muutamaksi päiväksi, ja osallistuin Oslossa järjestettyyn pohjoismaiseen oman alani seminaariin.

Oslossa oli tosi kivaa, ja seminaari oli antoisa. Samaan aikaan oli mahtava tavata kollegoita ympäri pohjolaa, mutta toisaalta olo oli myös vähän puusta pudonnut. Huomasin rentoutuneeni kolmen viikon loman aikana niin hyvin, että olin välillä ihan pihalla kaikesta. Jopa kielestä. Kiitin tarjoilijoita espanjaksi ja tervehdin norjalaista kollegaa sanoen ”Hola!”.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut nopeasta adaptoitumisestani uusiin paikkoihin. Vaikka täällä Espanjassa olen kärsinyt välillä ärsyttävistä kieliongelmista, niin silti tämä paikka on alkanut tuntua kuukaudessa jo ihan kodilta. Sanoinkin vahingossa jatkuvasti Oslosta pois lähtiessäni lähteväni kotiin, vaikka olin lentämässä Malagaan.

Kohti Espanjaa matkatessani tuli kotoisa fiilis, kun lentokoneen henkilökunta puhutteli minua espanjaksi. Vieressäni istuneelta norjalaispariskunnalta kysyttiin tarjoilutilausta englanniksi, minulle puhuttiin espanjaa. Huvitti.

Suomalaisuuteni todisti reissussa kuitenkin se, että heti kun huomasin hotellissa olevan saunan, jätin muut suunnitelmat sikseen, ja suunnistin lauteille nautiskelemaan löylyistä.

Saunan lauteilla makoillessani katselin ulos ikkunasta. Ikkunasta näkyi lentokentän kiitorata ja kovin kotoisia koivuja. Tunsin koivuja katsellessani pientä haikeutta, sillä ajatus koivuista koti-Suomessa tuntui jotenkin kaukaiselta.

Saapa nähdä millä fiiliksillä pakkaan lauantaina matkalaukkuja, ja mikä olo minulla on siinä hetkessä, kun sunnuntaina saavumme Helsinkiin. Ihan ”oikeaan” kotiin. Sopeudunko myös sinne, tuttuun ja turvallisen ympäristöön välittömästi, vai jääkö kaukokaipuu kytemään? Se jää nähtäväksi.

Sen olen kuitenkin maailmalla reissatessani huomannut, että yhdessä paikassa vähän pidempään asustellessa jättää aina palasen itsestään kohteeseen. En tiedä mitä minusta jää tänne La Herraduran rannoille, mutta toivon, että se on jotain sellaista, mitä en Suomessa kaipaa.