All Posts By

Nina

Eniten ahdistaa keskeneräisyys

tunnetila: pohdiskelu

Siitä lähtien, kun ilmoittaa töräytin blogini lopettamisesta, olen mietinyt asiaa joka päivä lähes aamusta iltaan. Olen kirjoittanut ylös listauksia bloggaamisen hyvistä ja huonoista puolista, ja olen punninnut asioita varmasti jokaiselta kantilta. Olen miettinyt mitä hyvää tai huonoa blogini lopettaminen toisi elämääni.

Pähkäilyjen myötä olen todennut, että blogi ja sen kautta tapaamani uudet ihmiset, sekä blogiin liittyvät tapahtumat ja tilaisuudet, ovat minulle henkireikiä, jotka tekevät arjestani mielekkäämpää ja vaihtelevampaa. Ne ilahduttavat ja inspiroivat minua. Ne ovat minulle mukavaa puuhaa arjen muun puurtamisen oheen. En millään haluaisi luopua tästä sisällöstä elämässäni.

Mikä sitten bloggaamisessa rasittaa? Miksi edes ajattelin lopettavani? Bloggaamisessa minua ahdistaa eniten ITSE ITSELLENI asettamani paineet. Koen, että minun täytyy tuottaa sisältöä blogiini säännöllisesta ja aktiivisesti, vaikka oikeasti mitään pakkoa ei ole. Luon itse itselleni julkaisuaikataulun, josta stressaan.

neuletakki Grana, t-paita* ja housut* Marks&Spencer, kengät Terhi Pölkki

Haluan kirjoittaa blogissa kaikista tekemistäni matkoista ja testiin saamistani hyvistä kosmetiikkatuotteista, mutta realiteetit, eli kirjoittamiseen jäävä aika arjessa, tulee vastaan. Otan kyllä reissussa kuvia ja kuvaan kotona testaamaani kosmetiikkaa, mutta sitten en ehdikään kirjoittaa artikkeleihin tekstejä.

Matka- ja kosmetiikkapostaukset ovat hyvin työläitä tehdä. Postauksien tarkoituksena on antaa vinkkejä ja uutta infoa, kertoa paikoista tai tuotteista oman kokemuksen kautta, mutta niitä tehdessä täytyy myös googlailla ahkerasti ja etsiä tietoja kaupunkien historiasta tai kosmetiikkatuotteiden sisältämistä raaka-aineista. Faktat tulee olla kunnossa, mutta silti näkökulma on oltava jotain muuta, kuin pelkkä tuote-esittely tai pätkä matkaoppaasta.

Minulla on tällä hetkellä blogini luonnoksissa 72 keskeneräistä artikkelia. Vanhin kirjoittamatta jäänyt reissupostaus on vuodelta 2013. Postauksessa on kuvat ja kaikki, mutta reissuvinkit Washingtoniin on silti jäänyt antamatta. Washington, Hongkong, Macao, Gdansk, Granada, La Herradura… Keskeneräisten postausten to do -lista on älyttömän pitkä, ja tuntuu, että ahdistun ja muserrun niiden alle, kun vain ajattelenkin niitä.

Toinen asia minkä olen todennut painavan mieltä, on blogiin käyttämäni raha. Blogini kaapattiin muutama vuosi sitten, ja tuosta kaameasta kokemuksesta viisastuneena palkkasin itselleni apua blogin ylläpitoon. Vaikka kuukausittain maksamani summa blogin toimivuudesta ja hyvästä blogialustasta on ollut pieni (n. 75€/kk), tekee se vuodessa silti 900€.

Toki lähes kaikki harrastukset maksavat, mutta silti tuon summan maksaminen on aiheuttanut minulle fiiliksen, että minun on pakko kirjoittaa ahkerasti kun kerran maksan tästä ilosta. Pakko ei ole hyvä lähtökohta millekään, joten päätimme nyt tehdä helmikuun lopussa pieniä muutoksia blogini sijainnin ja ylläpidon suhteen. En tiedä tuleeko tuo vaikuttamaan blogini ulkoasuun tai muihin juttuihin, mutta se selviää helmikuun lopussa.

Toinen päätös minkä tein, on se, että poistan blogistani ihan kaikki vanhat postausaihiot, ja elän tästä eteenpäin hetkessä. En tule kuitenkaan koskaan kirjoittamaan loppuun noita yli seitsemääkymmentä vanhaa postausta, joten heippa vaan, poistan ne kaikki kummittelemasta taakkana harteillani.

Blogiin liittyvien positiivisten ja negatiivisten asioiden kanssa painiessani olen ollut myös yhteydessä bloggaajakollegoihini. Laitoin viestiä mm. eräälle kaverilleni, joka lopetti todella suositun bloginsa muutama vuosi sitten. Laitoin hänelle itkunsekaisen viestin: ”Päätin lopettaa blogini, mutta nyt saan itkukohtauksia ja tuntuu että kuristun. Miten tästä kammottavasta olosta voi selvitä? Miten sä selvisit?”

Ystäväni vastasi: ”Mulle ei tullut silloin tuota fiilistä. Blogin kirjoittaminen oli tuntunut jo niin pitkään merkityksettömältä, että lopettaminen tuntui oikealta ja helpolta.” Päättelin vastauksesta sen, että minun aikani ei ole vielä lopettaa. Jos saan lopettamispäätöksellä aikaan hyperventiloinnin enkä mieltä vapauttavaa euforista tilaa, siihen täytyy olla joku syy.

Toinen bloggaava ystäväni laittoi minulle viestiä: ”Oon itekin harkinnut monesti blogin lopettamista, mutta aina peräännyn. Meidän on parempi hyväksyä kohtalomme bloggaajina.”

Niin kai se sitten on. Kerran bloggaaja, aina bloggaaja.

Kuvat Nadja / Are You Feeling Fashionable

Olispa lunta ja pakkasta

tunnetila: tylsyys

Nämä kuvat on otettu aika tasan kaksi vuotta sitten. Voi noita aikoja! Oli kunnollinen talvi, oli lunta ja pakkasta!

Vaikka rakastankin kesää, aurinkoa ja lämpöä, niin olen kuitenkin syntynyt tammikuun alussa hurjilla paukkupakkasilla. Ehkä juuri siksi olen aina tykännyt myös kunnollisesta talvesta lumineen ja pakkasineen.

Olen ollut juuri se ärsyttävä tyyppi, joka on todennut kaikkien muiden palellessa, että ”voi kuulkaa, talvi on pukeutumiskysymys”, ja olen vetänyt päälle lämpimän alusasun ja viisi muuta vaatekerrosta, ja painellut ulos säällä kuin säällä.

Eihän tätä tämän hetkistä säätilaa hyvällä tahdollakaan voi talveksi kutsua. Onko Helsingissä ollut koko ”talvena” edes kertaakaan pakkasta?

takki Marimekko, nahkahousut Jimmy Choo for H&M, laukku Joop!, pipo Balmuir, rukkaset joulupukilta, huopakengät Pomar*


Kävimme eilen sunnuntaibrunssilla ystäviemme luona. Pukeuduin brunssille mekkoon, jota käytin koko kesän. Jalkaan laitoin lakerikengät. Ne samat, joita käytin koko kevään ja kesän.

Toki sujautin kenkiin karvapohjalliset, laitoin jalkaan sukkahousut ja puin päällimäiseksi pitkän talvitakin, mutta simpura sentään kun kaikki neuleet jää käyttämättä, kun pukeudun vielä tammikuussakin kesämekkoon!

Kyselin viime postauksessani, onko vuosikymmenenne alkanut positiivis- vai negatiivissävytteisenä. Talvea ja lunta rakastavilla vuosi on ainakin täällä etelässä alkanut vähän negatiivisesti. Mutta niin tuntui alkaneen useilla muillakin. Ette edes usko millaisia viestejä ihmisiltä sain!

Tämän vuoden alkuun on mahtunut mm. avioero, auton ajaminen seinään, parin yön sairaalareissu ihmisellä, joka ei ole koskaan sairastanut tavallista kausiflunssaa kummempaa, ja yhtäkkiä sairastuneita ja kuolleita lemmikkejä.

Nyt ei auta kuin toivoa, että suunta on nouseva, ja kaikki tämä suru ja murhe loppu kaikkien osalta pian. Tulispa myös edes vähän lunta. Valkoinen maa piristäisi varmasti!

Kuvat: Ida / Ida365

Planeetat oudoissa asennoissa

tunnetila: kummastus

Minkälainen fiilis Teillä on alkaneesta vuodesta? Minusta tuntuu, että vuosi 2020 on käynnistynyt planeettojen ollessa varsin oudoissa asennoissa.

Itselläni vuosi käynnistyi rytinällä. Uusi työ odottaa kulman takana ja vanhasta on luovuttava. Hetken päähänpistona päätin lopettaa myös blogini samaan syssyyn, ja itkin tuota päätöstä kaksi päivää ja valvoin yöt.

Olen muutenkin kuullut vuoden ensimmäisten päivien aikana enemmän itkua kuin aikoihin.

Eilen sporassa nuori tyttö puhui puhelimessa ystävänsä kanssa ja itki. Hän oli matkalla kotiin, jossa puolisonsa oli pakannut omaisuutensa ja oli muuttamassa pois yhteisestä kodista. ”Se oli pari päivää ihan outo, ja sit yhtäkkiä se vaan jätti mut!”

takki Voglia*, huivi H&M Premium*, laukku Marimekko (second hand, Zadaa), farkut ABLE, nilkkurit Blue On Blue (Kekäle)*



Olen alkaneen vuoden aikana nähnyt ihmisen itkevän kahvilassa iltapäiväteellä, nyyhkivän työpaikan käytävällä ja illallisella hienossa ravintolassa. Viime viikolla ruokakaupan hyllyjen välissä tyttö halasi ystäväänsä, kun toinen tytöistä itki valtoimenaan.

Tapahtuuko täällä nyt jotain outoja, jopa merkittäviä asioita? Onko kaiken tuon itkun takana muutos ja jostain luopuminen, ja vuoden 2020 lopussa ihmisillä on kääntynyt elämässä uusi lehti? Ollaanko vuoden lopussa onnellisia ja mietitään, miten kamala uuden vuosikymmenen alku oli, mutta siitäkin selvittiin?

Onko uusi vuosikymmen alkanut Teillä positiivis- vai negativissävyisenä? Puhaltavatko muutoksen tuulet, vai nautitteko tasaisesta menosta ja soljuvasta arjesta?

Mistäs nyt tuulee? – Eli lopettamisen taustat

tunnetila: väkisin esiin kaivettu huumori

Olen ollut tiistaisen lopettamisilmoitukseni jälkeen niin poissa tolaltani, että olen tainnut saada etenkin öisin jonkinasteisia paniikkikohtauksia. En ole saanut nukuttua silmäystäkään, sillä sydämeni on hakannut tuhatta ja sataa, ja ajatukset katoavasta identiteetistä ovat saaneet pääni totaalisen sekaisin.

On totta, että Tunnetila on vain blogi ja minulle rakas pitkäaikainen harrastus, mutta totta on myös se, että kun muutin Helsinkiin, minulla oli täällä vain kourallinen tuttuja ihmisiä. Suurin osa elämääni sittemmin ilostuttamaan tulleista ystävistä, kavereista ja tuttavista, on tullut blogini kautta.

Nuo ystävät eivät tietenkään katoa minnekään, mutta silti olen heille varmaan aina Tunnetilan Nina. Mutta mitä jos blogia ei enää ole, onko Tunnetilan Ninaakaan?

Samaan aikaan muuttuu myös 13 vuotta yhdessä roolissa ollut työminäni. Taidan olla pian koko tyttö totaalisen hukassa, jos molemmat, yli vuosikymmenen minulla olleet identiteetit, katoavat samalla kertaa.

Kaiken itkun ja paniikinomaisen sekoilun seasta minun oli pakko kaivaa esille vähän jotain kevyempää ajateltavaa. Niinpä päätin haastatella itse itseäni asian tiimoilta. Halusin selvittää, mistä lopettamisessa on oikein kyse.

Kas tässä haastattelu, jonka tein siis itsestäni, ja jonka saa ottaa niin vakavasti kuin haluaa. Sanottakoon kuitenkin, että haastattelu perustuu tositapahtumiin.

untuvatakki Marimekko, housut Marks&Spencer*, hanskat Sauso, laukku MCM (second hand, Zadaa), kengät Agile

Suomen blogimaailmaa on viime päivinä kuohuttanut suosittua Tunnetila -blogia kirjoittavan Ninan yhtäkkinen ilmoitus blogin lopettamisesta. Pääsimme eksklusiivisesti tapaamaan Ninaa, joka on kirjoittanut yhtä Suomen pitkäaikaisimmista, samalla nimellä alusta asti julkaistuista lifestyle-blogeista. Kyselimme tapaamisessa hieman taustoja lopettamisilmoituksen takaa.

Haastattelija Nina: ”Tunnetilan Nina, ilmoitit tämän viikon tiistaina yllättäen lopettavasi suositun Tunnetila blogisi. Mistäs nyt tuulee?”

Tunnetilan Nina: ”Jaa-a. Sen kun tietäisi…”

HN: ”Niin, päätös lopettamisesta oli varmasti vaikea. Kuinka pitkän pohdinnan jälkeen päädyit näin äärimmäiseen ratkaisuun?”

TN: ”No se oli kyllä oikeastaan ihan vain pieni päähänpisto loppiaisena, joka sitten eskaloitui hetkessä suuriin mittoihin.”

HN: ”Ahaa, voisitko kertoa hieman tarkemmin?”

TN: ”No meillä oli maanantaille sovittuna Secret Wardrobe -blogin Anna-Marian kanssa asukuvatreffit. Heräsimme kuitenkin harmaaseen ja synkkään päivään ja totesimme, että kuvauksia tuossa säässä olisi turha yrittää. Ärsytti. Totesin silloin miehelleni ääneen, että ”On tämä jatkuva harmaus kyllä perseestä, kun ei voi edes asukuvia ottaa. Helkkari mä kyllä lopetan koko blogin!” Ja siitä se ajatus sitten lähti!”

HN: ”Siis ymmärsinkö nyt oikein… Olet kirjoittanut blogiasi yli 10 vuotta…”

TN: ”Maaliskuussa tulisi 12 vuotta täyteen.”

HN: ”Niin, siis olet kirjoittanut blogiasi kohta 12 vuotta, ja nyt olet valmis hylkäämään tuon kaiken pienen päähänpiston takia?!”

TN: ”No niin tässä on nyt tainnut päästä käymään… Tämä harmaus saa kyllä vähän pinnan kireälle ja vesisateet tammikuussa harmittaa aikalailla…”

HN: ”Onko lopettamisesi syy siis huono sää?? Eihän tässä koko hommassa kuulosta olevan yhtään mitään järkeä!”

TN: ”Tuota samaa minulle on hoettu koko viikko. Että olenko nyt aivan varma, ja että oliko tuo pitkään harkittu päätös. Sanotaanko nyt näin, että maanantaina siinä hetkessä päätös tuntui tosi selkeältä, mutta sitten kun tiistaiaamuna julkaisin postauksen ja aloin saada seuraajiltani viestejä, en enää tiennyt yhtään mitä mieltä olen yhtään mistään asiasta.”

HN: ”Hmmm. Haastateltavan ulkonäköä ei saa eikä kannata yleensä kommentoida, mutta katsoinkin heti, että onko sinulla silmät vähän turvoksissa?”

TN: ”No kyllä, turvoksissahan ne on. Vähemälläkin itkemisellä ihmiset saavat kasvonsa turpeiksi. Olen saanut lopettamisilmoituksen jälkeen seuraajiltani ja yhteistyökumppaneiltani niin ihania viestejä blogiin, Instagramiin, Messengerillä, What’sAppissa ja missä ikinä, että niitä lukiessa on itkettänyt ihan pirusti. Blogillani on ihan varmasti maailman parhaat, kannustavimmat, ystävällisimmät ja ihanimmat lukijat!”

HN: ”No mitä tämä kaikki siis tarkoittaa? Etkö olekaan lopettamassa? Oliko tämä kaikki vain pelkkää showta?”

TN: ”Äh, pelkäsinkin että sanot noin! Lopettamispäätös ei todellakaan ollut showta. Kuten fiksu ystäväni Aino lounastreffeillämme totesi, lopettamispäätös ei voinut johtua pelkästä harmaasta säästä. Surkea sää ja kuvausten peruuntuminen vain katkaisivat kamelin selän, ja yhdessä ne nytkäyttivät väistämättä edessä olevaa asiaa eteenpäin.

Blogini lopullinen kohtalo on edelleen epäselvä, mutta kunnollinen tauko minun on siitä ainakin pidettävä, jotta saan työn ja vapaa-ajan balanssiin. Voihan olla, kun työnkuvani helmikuun alusta muuttuu, että kaipaan elämääni uuden työn vastapainoksi jotain tuttua ja turvallista. Silloin blogi voisi olla se hyvän mielen paikka, josta haen tukea.”

HN: ”Nähtäväksi siis jää loppuuko blogisi tähän, vai tuleeko sille vielä tauon jälkeen jatkoa. Kiitos haastattelusta, ja kaikkea hyvää tulevaan!”

TN: ”Kiitos, vähän jännittää mitä tästä oikein tulee… Kiitos haastattelusta ja mukavaa viikonloppua sinulle ja kaikille Tunnetilan seuraajille!”

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe

Tärkeitä päätöksiä vuoden alkuun

tunnetila: pohdiskelu

Kolmas joululomaviikkoni on alkanut. Olen ihan superonnellinen, kun saan lomailla vielä tämän viikon! En olisi ollut lainkaan valmis menemään tänään, loppiaisen jälkeen, töihin.

Tein nimittäin viime viikolla valtavaa ajatustyötä tulevaisuuden suhteen. Pohdin työtäni ja sen kuormittavuutta, mutta myös sen tärkeyttä minulle.

Vaikka olin lomalla, olin silti jatkuvassa sähköpostiyhteydessä esimieheeni (joka ei ollut lomalla, onneksi!) ja suunnittelimme vuotta 2020. Tiesin, että jostain olisi luovuttava, jotta voisin vähentää töitä ja aloittaa toivomani nelipäiväisen työviikon.

huivi H&M Premium*, toppatakki Voglia*, laukku Marimekko, housut Marks&Spencer*, kengät Pomar*, korvikset* ja sormukset LillanHelsinki

Olin luvannut tehdä ratkaisun vuoden loppuun mennessä, joten minulla oli paljon pohdittavaa joulun ja uuden vuoden välipäiville. Voin kertoa, että tuo pohdinta kävi ihan työstä.

Mietin kaikkia kivoja ihmisiä, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä. Voisinko luopua kivasta työporukasta ja mielenkiintoisesta työstä? Jos hyppään uuteen, mitä saan tilalle? Paraneeko vaihtamalla vai voiko muutos olla huonompaan suuntaan?

Lopulta päätin, että luovun työstä, jota olen tehnyt jo 13 vuotta. Työssä sinäänsä ei ole mitään vikaa, mutta ehkä aika on nyt kypsä muutokselle. Päätin myös, että alan tehdä nelipäiväistä työviikkoa 1.2. lähtien.

Voi jestas mikä helpotus valtasi koko kehon, kun sain vihdoin tehtyä päätöksen, ja lähetin viestin esimiehelleni. Valtava taakka putosi harteilta, mutta samalla taas alkoi hirvittää. Oliko ratkaisu oikea? Pärjäisinkö uudessa hommassa, jota ryhtyisin tekemään? Nähtäväksi jää!

Minulla alkaa siis uusi vaihe työelämässä 1.2. Miten jännittävää!

Ajattelin, että nelipäiväinen työviikko vapauttaisi yhden kokonaisen päivän viikossa bloggaamiselle, ja sen myötä pystyisin rentoutumaan viikonloppuisin, kun blogihommat jäisivät sieltä pois.

Eilen minulle tuli kuitenkin hyvin vahva tunne siitä, että työelämään kaipaamani uudistus ei ole ainut asia mitä haluan. Päätin eilen, että lopetan myös blogini kirjoittamisen 1.2.

Ajatus blogin lopettamisesta tuntuu täysin absurdilta, sillä olenhan tehnyt tätä ison osan vapaa-ajastani jo kohta 12 vuotta. Mitä ihmettä teen kaikella sillä ajalla, mikä bloggaamisesta vapautuu? Mitä teen sillä yhdellä vapaapäivällä viikossa, minkä nyt saan, kun siirryn nelipäiväiseen työviikkoon? Miten pärjään ilman Teitä kaikkia ihania ihmisiä? En tiedä.

Kerroin asiasta eilen muutamalle ystävälleni. Kaikki hämmästyivät. Yleisin kommentti oli: ”Älä nyt sentään lopeta! Voit ottaa pidemmän blogiloman ja katsoa miltä tuntuu.”

Vaikka sivullisesta saattaa tuntua, että mitä hittoa sitä miettimään ja vatuloimaan, kyseessä on vain blogi, sen kun lopetat kirjoittamisen, niin kyseessä on kuitenkin todella iso elämänmuutos.

Tällä hetkellä olen mietintöjeni kanssa (ystävieni tuella) siinä pisteessä, että pistän blogini tauolle 1.2., ja katson miten pärjään ilman. Jottei minun tarvitsisi kuitenkaan luopua kaikista Teistä superihanista ihmisistä, joihin olen saanut blogini kautta tutustua, pyydän teitä seuraamaan minua Tunnetilan Instagramissa.

Jospa Instagramista tulisi meille uusi leppoisa paikka, jossa vaihtaa kuulumisia ja olla mukana toistemme arjessa. Se olisi kivaa!

Suunnitellut muutokset elämässäni tulevat tapahtumaan vasta 1.2. Siihen asti porskutetaan menemään ihan kuten ennenkin. Eli blogi päivittyy normaalisti vielä neljän viikon ajan.

Mahtavaa alkanutta vuotta Teille kaikille! Olette rakkaita, tärkeitä ja upeita jokainen!