Browsing Category

hyvinvointi

Ihanaa juhannusta!!!

tunnetila: onni

Huomenna on juhannusaatto. Se tarkoittaa minulle samaa, mitä on tarkoittanut jo viimeiset 15 vuotta. Eli viikonlopun viettoa mökillä pohjoisessa.

Rakastan mökkeilyä ylipäätään, mutta etenkin mieheni vanhempien mökistä on tullut minulle näiden vuosien aikana valtavan rakas. Tuolla mökillä on juhannuksena pelattu Mölkkyä, saunottu, oteltu mökkiolympialaisissa, uitu niin kylmässä vedessä, että jalat on tehnyt mieli amputoida matalassa rantavedessä kahlaamisen jälkeen, tanssittu Hula Hulaa, grillattu, laulettu ja naurettu niin maan penteleesti. Soudeltu, rapsutettu koiria ja kissoja, tanssittu valssia saunamökin terassilla, sekä tehty kymmeniä ristikoita. Ja niin, pudottu laiturilta veteen monen sattuman summana.

Jokainen mökkijuhannuksemme alkaa samalla tavalla. Heti kun pääsemme saareen ja saamme tavarat pois käsistämme, istumme kahvipöytään, jonka kruununa on mansikkakakku. Samalla poksahtaa skumppapullo auki, ja nostamme juhlallisesti maljan juhannukselle, ja ennen kaikkea yhdessäololle.

Toinen perinne on Suomen lippu, joka nousee salkoon miesvoimin juhannusaattona kello 18. Me naiset katsomme juhlavaa tilannetta sivusta, ja kajautamme ilmoille ”Siniristilippumme, sulle käsin vannomme, sydämin: sinun puolestas elää ja kuolla on halumme korkehin.” Muistamme aina sanat tiettyyn kohtaan asti, ja sen jälkeen homma menee nauramiseksi.

Itse asiassa koko juhannus toistaa vuodesta toiseen tismalleen samaa kaavaa. Juhannuspöydässä täytyy olla aina tiettyjä ruokia, saunomisjärjestys on sama (juhannusaattona eri kun juhannuspäivänä) ja samat ihmiset kokkaavat aina tietyt ruoat (minun vastuulleni kuuluvat täytetyt herkkusienet, täytetyt paprikat ja juhannuspäivän salaatti).

Ai että! Noista elementeistä syntyy se juuri oikea, minulle maailman paras, tärkein ja rakkain juhannus. Ja huomenna se on taas edessä! Ihanaa!

Jos siis kuulette huomenna siinä yhden maissa iltapäivällä omituisen poksahduksen, niin ei hätää. Se oli vain se voimalla avautunut skumppapullo, jonka kupliva sisus pääsee herkkusuiden vatsoihin mansikkakakun kanssa pohjolan yötöntä yötä odotellessa!

Ihanaa juhannusta Teille kaikille!

Omenasieppari

tunnetila: tykkäys

Tiesitkö, että voit tehdä hyvää juomalla omenamehua? Mikäpä sen mukavampi tapa tehdä hyvää arjessa, ihan huomaamattaan, kuin raikkaan, käsin puristetun omenamehun juominen!

Helsinkiläinen Omenasieppari perustettiin viime kesänä, kun Susanna Pänkäläinen alkoi haaveilla maailmasta, jossa mikään tai kukaan ei mene hukkaan. Ruokahävikin minimoiminen oli helppo aloittaa omenoista, joita viime sykynä oli monilla riesaksi asti.

Omenasieppari -yritys työllistää ihmisiä, joiden on syystä tai toisesta vaikea saada töitä. Tiimit koostuvat kehitysvammaisista, autismin kirjon henkilöistä, pitkäaikaistyöttömistä ja syrjäytymisvaarassa olevista nuorista. Ja mikä tärkeintä, työstä maksetaan tekijöilleen kunnollista palkkaa.

Omenasiepparin väki poimii omenapuiden omistajien luvalla heille jääneen ylimääräisen omenasadon, ja omenoista puristetaan heti tuoreeltaan 100% paikallista ja vastuullista mehua.

Asutko Uudellamaalla, omistat omenapuita, ja sinulle jää joka vuosi paljon omenoita, joita et ehdi itse hyödyntää? Voit ilmoittautua omenoiden luovuttajaksi Omenasiepparin sivulla jo vaikka nyt. Kun syksy saa, omenat kypsyvät, ja jos satosi on runsas, siepparit saattavat tulla poimintaretkelle juuri sinun puutarhaasi!

Oman pihan lisäksi ilmoittaa voi vaikkapa mökin tai siirtolapuutarhan osoitteen. Samalla kun ylimääräiset omenat käydään poimimassa hyötykäyttöön, piha haravoidaan kauniiksi talven varalle. Ja kiitokseksi omppujen luovuttamisesta saa tietysti omenamehua!

Viime kesänä Omenasiepparin mehua sai ostettua Stockmannilta, mutta viime viikolla bongasin mehua myös Krunan Anton & Antonista. Ihan edullisimmasta päästä tämä mehu ei ole, mutta esimerkiksi viikonloppuna huomasin Stockalla hyvän tarjouksen, 2 pulloa kympillä. Ostin satsin heti, ja huomenna täytyy hakea lisää!

Hurja startti

tunnetila: huvitus

Viikonloppuna keksimäni #pitäisi -haaste on lähtenyt aika messevästi käyntiin. Eilen oli haasteen ensimmäinen päivä, ja pelottavaa kyllä, samalle päivälle sattui osumaan aika kampaajalle. Tiesin jotain päräyttävää tapahtuvan jo kampaajalle astellessani.

Kun sitten ensimmäinen ajatus kampaajan tuoliin istuessani oli ”Pitäiskö leikata lyhyet hiukset”, niin jostain kummasta se rohkeus tuli esiin. Sanoin toiveen ääneen kampaajalleni Mikolle.

Olin tallentanut yli vuosi sitten puhelimeni muistiin erään netistä löytämäni kuvan kauniista lyhyestä kampauksesta, ja kaivoin sen esille. Mikon vielä tuplavarmistettua että olenhan nyt ihan varma tästä, hän lyhensi hiuksistani kaiken haperon pois. Vitsit että tuli vapautunut olo!

Ihan lyhyttä tukkaa minulle ei voi (ainakaan vielä) leikata, sillä henkinen kanttini ei kestä ajatusta, etten saisi hiuksia ponnarille. Vaikka tämä kampaus on lyhyt, saa siitä silti hätätapauksessa väsättyä mininykerön niskaan.

Ensimmäinen vuoden mielessä pyörinyt #pitäisi -juttu tuli toteutettua heti haasteen ensimmäisenä päivänä, ja tulipa siitä hyvä fiilis! Eikä tässä vielä kaikki! Tein eilisen aikana myös pari muuta päätöstä, joita normaalisti saatan vitkutella luvattoman kauan.

Työpäivän jälkeen selkäni tuntui olevan poikkeuksellisen jumissa. ”Pitäiskö varata hieroja?” Pitäisi! Siispä varasin hierojan heti tälle päivälle. ”Olisipa ihana uida! Juuri sitä kroppani kaipaisi juuri nyt. Pitäisikö mennä uimaan?” Tässä kohtaa hieman hangoittelin vastaan. Ei sellaisena päivänä voi mennä uimaan, kun on käynyt kampaajalla ja hiukset on kerrankin hyvin.

Nääh, kampauksia saa uusia, mutta kroppa kaipaa nyt pehmeää liikettä. Niinpä pakkasin kassini ja marssin uimaan. ”Onpa kallis kertamaksu… Pitäisikö ostaa kuukausikortti?” Pitäisi! Nyt minulla on sitten lyhyet hiukset ja kuukausikortti uimalaan.

Että sellainen ensimmäinen #pitäisi -päivä. Mitähän muuta tällä viikolla ehtii vielä tapahtua???

Pitäisikö? No pitäisi!

tunnetila: pohdiskelu

Aloin reissun aikana seurata Instagramissa paikallista vesiurheiluyritystä nimeltä Windsurf La Herradura. Yrityksen toimipiste sijaitsi rannalla, ihan lähellä kotiamme.

Heti kun löysin tuon vesiurheilukeskuksen ajattelin, että nyt kyllä testaan ainakin suppausta, ja ehkä jotain muutakin lajia. Näin hyvää mahdollisuutta, suppaamaan lähes kotiovelta, ei usein tule, eikä sitä kannata hukata.

Katselin joka päivä parvekkeelta kun ihmiset purjelautailivat, suppailivat, meloivat ja ajelivat katamaraaneilla pitkin rannikkoa. Mietin kuukauden ajan joka päivä pitäiskö mennä suppaamaan. Pitäisikö ja pitäisikö. Pähkäilin tuota päivittäin, ja pian totesin että kotiinlähtö on huomenna. En ehtinyt suppaamaan kertaakaan koko lomani aikana.

Olimme reissussa KUUKAUDEN, eikä minulla oikeasti ollut mitään niin tärkeää tekemistä, ettenkö olisi voinut mennä suppaamaan. En ymmärrä miksi en tehnyt sitä, vaikka olisin halunnut kokeilla suppaamista noissa kauniissa maisemissa.

Seuraan edelleen Windsurf La Herraduraa Instagramissa, ja joka kerta kun näen tutun rannan ja ihmisiä siellä iloisena surffailemassa, minua harmittaa kun en mennyt mukaan. Miksi sitä jättää tekemättä asioita vaikka haluaisi? ”Pitäisikö” -pohdinta on usein ihan turhaa.

Nyt ajattelinkin, että yritän muuttaa ajattelutapani tässä ja nyt. Miksen voisi vastata omaan ”pitäisikö” pähkäilyyni aina ”pitäisi”, etenkin jos asia on pieni, eikä vaikkapa sellainen, mikä voi vaikuttaa koko elämään (esim. pitäisikö muuttaa Kiinaan)?

Ajattelin kokeilla nyt viikon ajan mitä tapahtuu, jos vastaan kaikkiin (järkeviin) mieleen juolahtaneisiin ”pitäisikö” kysymyksiin että ”pitäisi”.

Uskaltaako kukaan Teistä lähteä mukaan, ja haastaa itsensä viikoksi #pitäisi -haasteeseen?

Nollasta sataan

tunnetila: kaipaus

Tulimme reissusta kotiin sunnuntaina. Maanantain olin silmät ristissä kotona etätöissä, enkä oikein ymmärtänyt mistään mitään. Tiistaina menin töihin, ja kerroin kysyjille samoja Espanja-kuulumisia kymmeneen kertaan. Leijuin vielä muistoissani, ja iloitsin kivojen työkavereiden näkemisestä.

Mukavan tiistain kruunasi illan kiireetön visiitti uuden St. George hotellin spassa. Kävin höyrysaunassa ja uimassa, sekä testasin Lumenen ja St. George Caren yhteistyön hedelmää, kasvohoitoa nimeltä Harmonia Ritual. Hoito tehtiin nimensä mukaisesti Lumenen ihanalla Harmonia sarjalla.

Iltahetki hoitolassa oli miellyttävän rento, ja hetken ehdin jo ajatella, että ei kai tämä kotiin tulo loppujen lopuksi niin huono asia ollutkaan. Olin todella iloinen, että ymmärsin varata kalenteriini ihanan illan spassa heti ensimmäisen työpäivän iltaan.

t-paita H&M x Kenzo, pellavahousut OVS,
laukku 2OR+*, tennarit Pomar*
(kuvat otettu lainassa olleella Olympuksella)

Eilen pääsin sitten kunnolla kiinni työn touhuun. Istuin päivän aikana kolmessa palaverissa ja yritin päästä kartalle kaikesta lomani aikana tapahtuneesta. Lounaaseen asti meni vielä hyvin, mutta iltapäivällä kurkkuun hiipi kuristava tunne. Ai saakeli, tätä jatkuvaa taisteluako tämä taas on?

Pidän työstäni, se on mukavan monipuolista ja haastavaa. Kuitenkin ne tietyt samat teemat ovat olleet tapetilla jo vuosia, ja aina niiden samojen asioiden kanssa kamppaillaan. Nuo asiat eivät koskaan näytä selviävän, mutta niiden pohtimiseen käytetään silti aina valtavasti työaikaa ja resursseja.

Totesimme kollegani kanssa päivän viimeisen palaverin jälkeen, että alamme molemmat olla todella väsyneitä näiden samojen asioiden jauhamiseen ja pyörittelyyn. ”Minun kyllä täytyisi päästä täältä vähäksi aikaa pois. Ihan muihin ympyröihin”, hän totesi. ”Sama juttu, niin minunkin”, puuskahdin, ja samalla hetkellä tajusin olleeni pari päivää sitten kuukauden poissa. Koko kuukauden loma ja lomalta saatu hyvä fiilis tuntui tuon yhden palaverin aikana kadonneen jäljettömiin.

Miten se aina onkin niin, että joku ihan mitättömän pieni juttu voi latistaa hyvän fiiliksen, ja nostaa stressitason nollasta sataan muutamassa minuutissa?

Täytynee nyt vaan hengitellä rauhassa ja katsella läppärille siirrettyjä lomakuvia. Tosin lomakuvien katsominen lisäsi ainakin eilen tuota kurkussa kuristavaa tunnetta, ja sai kaipaamaan La Herrarudaan niin maan penteleesti.