tunnetila: suru
Olen yrittänyt parina iltana kirjoittaa reissuvinkkejä kauniiseen ja mielenkiintoiseen Gdanskiin, mutta kirjoittaminen ei onnistu.
Haluaisin kirjoittaa upeasta hotellistamme, simppelistä, mutta silti supermaukkaasta pastasta jota matkallani söin, ja vaikuttavasta Toisen maailmansodan museosta jossa kävimme, mutta mielessäni pyörii vain matkamme ensimmäiset hetket.
Ajattelin pitkään etten kirjoita tästä mitään, sillä en halua muistella tuota tapahtumaa enää ollenkaan. Halusin tai en, nuo hetket pyörivät kuitenkin edelleen mielessäni niin voimakkaina, että haluistani huolimatta ajattelen niitä koko ajan. Päätin siis nyt kertoa miten matkamme alkoi. Jospa kirjoitetun tekstin avulla pääsisin eroon mieltäni vainoavista muistoista.
Läksimme reissuun tasan viikko sitten. Aamulentomme Gdanskiin lähti Helsinki-Vantaalta viime perjantaina klo 7.45. Matkustimme Puolaan pienellä koneella, joten meillä oli bussikuljetus terminaalista koneelle.
Pääsimme bussilla koneen luo ja bussin ovet avattiin. Ensimmäinen matkustaja astui ulos bussin ovesta ja liukastui jääkentäksi muuttuneella lentokentällä. Mies kaatui selälleen ja iski päänsä linja-auton ovensuun metalliseen laitaan. Seisoin ihan miehen vieressä ja kuulin sen kamalan pamauksen, mikä kuului kun hänen takaraivonsa iskeytyi bussin lattiaan.
Seuraavaksi ulos menossa ollut nainen kaatui saman kohtaan, ja kolmentena ulos lähdössä ollut mieheni ehti jo horjahtaa, mutta sain napattua hänestä kiinni jotta hän ei kaatunut edellisten päälle.
Lähtömme viivästyi jonkin verran, sillä paikalle kutsuttiin ambulanssi ja miestä hoidettiin jo kentällä. Myös matkustajien joukossa oli onnekkaana sattumana mukana hoitoalan ammattilainen ja hän antoi miehelle ensiapua heti onnettomuuden satuttua. Lopulta lentomme kohti Gdanskia lähti ilman kaatuneita miestä ja naista, sekä heidän seuralaisiaan.
En tiedä olenko jotenkin erityisen herkkä, vai vaikuttiko kokemukseeni se, että olin ihan vieressä tapahtumahetkellä ja mm. kerroin päätään pitelevälle kaatuneelle miehelle, että hänen takaraivostaan tulee verta, mutta tuo tapaus oli pilata koko reissumme.
Olin koko parin tunnin lennon ihan poissa tolaltani, eivätkä nuo ajatukset lakanneet piinaamasta minua edes perillä.
Meillä oli tosi kiva reissu, mutta aina kun meillä oli oikein kivaa aloin miettiä liukastunutta miestä. Myös hän oli odottanut matkaa, ja nyt makaa pahimmassa tapauksessa sairaalassa aivotärähdyksen kourissa ja kovissa kivuissa.
Heräilin hotellissa öisin ja aloin välittömästi miettiä tapahtunutta. Kuulin taas miehen päästä kuuluneen pamauksen ja näin verta vuotavan takaraivon, enkä saanut enää unta.
Tapahtuneesta on nyt viikko, eivätkä nuo ajatukset jätä minua edelleenkään rauhaan. Voi olla että oloni paranisi, jos saisin tietää aiotaanko lentokentällä parantaa tilannetta. Voidaanko siellä vaikkapa suolata kenttää jos hiekoitus ei ole mahdollista?
Muistan myös jossain lentokentällä kävelleeni talvella bussilta koneelle pitkää käytävämattoa pitkin. Myös tuo olisi erinomainen ratkaisu. Punaista mattoa pitkin koneeseen kävely toisi juhlavaa tunnelmaa ja ehkäisisi ambulanssireissuja. Levitetään niitä punaisia mattoja paljon turhempienkin tilaisuuksien vuoksi…
Laitoin palautetta lentokentälle kahteen eri paikkaan. Kysyin, eikö olisi kaikkien etu, että kentältä poistutaan suunnitellusti lentokoneella, eikä ambulanssilla, mutten ole vieläkään saanut yhtään vastausta.
Kun lentomme oli lähdössä, kuului kaiuttimista kuulutus ”Turvallisuutenne koneessa on meille tärkeää.” Edessäni istuva nuorukainen totesi osuvasti ”Jep, mutta koneen ulkopuolella kenelläkään ei ole mitään väliä.” Itselleni jäi kyllä reissun alusta aika sama fiilis.
