Ruusutarhassa

tunnetila: muistelu

Kiitos ihanat tsempistä ja ymmärryksestä eiliseen postaukseeni. Olen Teistä kaikista niin iloinen ja kiitollinen!

Tähän mielentilaan ei sopisi mikään muu postausaihe paremmin kuin Saksan maaseudulla reissatessamme eteeni sattunut ruusupuutarha. Tuoksu puutarhassa oli jotain sanoin kuvaamattoman ihanaa ja miltei eksyin ruusupuskiin kun halusin mennä kamerani kanssa vain syvemmälle ja syvemmälle.

Olin siis oikeasti eksyä ja ehdin jo säikähtää pahemman kerran kun totesin etten enää tiennyt yhtään missä olin. Näin kaikkialla vain ruusuja ja niiden tuoksu sai pään ihan sekaisin. Koko muu seurue oli jäänyt paistattelemaan päivää läheiseen biergarteniin oluttuopposten ja paikallisten wurstien kera, ja minä ajattelin vain vähän tutkailla ympäristöä ja kierrellä ihan lähistöllä. Olin myös jättänyt laukkuni mieheni hoiviin ja laukussa oli tietysti myös puhelimeni. Äärimmäisen fiksua toimintaa, sanoisin.

Minusta tuntui että olin ollut pienellä ”mä käyn vaan tossa lähellä” reissullani jo ihan liian kauan ja ajattelin miten ystäväni lähtevät kohta etsimään minua ympäri lähiseutuja. Onneksi sain apua muilta ruusuja ihastelemaan tulleilta ihmisiltä ja heidän neuvojensa avulla löysin takaisin biergarteniin. Olin niin helpottunut nähdessäni mieheni ja tutun seurueen että liityin heidän iloiseen joukkoonsa valtavan jäätelöannoksen kera. Ja ei, kukaan heistä ei ollut edes ehtinyt huolestua missä olin. Niinpä niin. Yksin asioita vatvoessa ne paisuvat usein järjettömiin mittasuhteisiin.

0