tunnetila: pohdiskelu
Kävin jokunen viikko sitten gynekologilla uusimassa e-pillerireseptini. Oma gynekologini jäi viime talvena eläkkeelle ja tällä kertaa minut vastaanotti uusi tuttavuus. Mies, joka oli hämmentävän suorapuheinen.
”Puhun sinulle nyt suoraan. Kuinka kauan ajattelit uusia pillerireseptisi? Olet jo niin iäkäs että sinun kannattaa nyt, juuri nyt miettiä haluatko lapsia. Voit päättää ettet halua lapsia, se on erittäin ok. Ei kaikkien tarvitse haluta. En kuitenkaan toivo näkeväni sinua täällä muutaman vuoden kuluttua käyttämässä rahaa kalliisiin hedelmöityshoitoihin jotka eivät välttämättä toimi, ja jotka kuormittavat elimistöä kohtuuttomasti. Toivon, että tänään kun menet kotiin, puhut asiasta miehesi kanssa. Tehkää päätös pian. Annan sinulle aikaa kaksi vuotta. Jos haluat saada lapsia toivon, että viimeistään kahden vuoden päästä tästä keskustelusta olet raskaana.”
Tuijotin gynekologia niin hämmentyneen näköisenä että hän totesi ”Taisit vähän säikähtää? Olen kuitenkin tosissani. Tämä on niin iso asia, että siitä kannattaa tehdä päätös ennen kuin on liian myöhäistä. Olet jo nyt jatkoajalla. Jos tarvitset tukea, oli päätöksenne mikä tahansa, voit ottaa minuun yhteyttä aina. Olen täällä sinua varten.”
Läksin tapaamisesta todella, todella hämmentyneenä ja pää totaalisen sekaisin. Hetken asiaa pureskeltuani (soitettuani ensin miehelle, sen jälkeen äidille ja vielä siskolleni) totesin gynen olleen täysin oikeassa. Neljään kymppiin ei ole enää kovinkaan monta vuotta, ja tuon rajapyykin jälkeen raskaaksitulemisen mahdollisuus on huomattavasti pienempi. Tosin eihän sitä tiedä vaikken voisi tulla raskaaksi lainkaan.
Olen aina ajatellut etten halua lapsia. En ymmärrä miltä ihmisistä tuntuu kun he puhuvat vauvakuumeesta. En ole koskaan tuntenut mitään sellaista. Jos ihan rehellisiä ollaan, en oikein edes pidä lapsista. Ystävieni lapset ovat toki minulle rakkaita ja kummipoikaani pusuttelisin ja halaisilin jatkuvasti (jos hän vain ei lähtisi karkuun halailevaa ja kahjoa tätiään), mutta lapset yleensä eivät aiheuta minussa mitään tunteita.
Tulen lasten kanssa hyvin toimeen, olen heidän kaverinsa. Jaksan kontata lattialla tuntikausia leikkien hevosleikkejä, rakennella legoilla tai leikkiä barbeilla, mutta siinä hetkessä kun kylppäristä kuuluu huuto ”Pyyhkimäääään!!!” nostan käteni pystyyn ja annan vastuun lapsen vanhemmille. Ja vauvat, vauvat ne vasta pelottavia onkin. Vauvoille en osaisi tehdä mitään.
Gynekologi antoi minulle aikaa asian pohtimiseen puolitoista vuotta, kahden vuoden kuluttua pitäisi olla jo raskaana, jos siis aion yrittää saada lapsia ihan luomusti. Haussa onkin nyt vastaus elämän tärkeimpään kysymykseen: mistä tietää haluaako lapsia? Jos niitä ei tee, alkaako jossain vaiheessa kaduttaa? Lapselliset, lapsettomat, samaa asiaa pohtivat, vertaistuki näin suuressa asiassa olisi todella hienoa!
9
Huh, jopas oli suorapuheinen gynekologi! Tottahan tuo tietysti puhui, mutta aika outo lähestymistapa. Kyllä minäkin olisin ollut vähän ihmeissäni. Itse olen vasta 27, joten ihan samassa tilanteessa en toki ole, mutta olen aina taas tiennyt selvästi, että haluan jossain vaiheessa lapsia, en vain ihan vielä. Tuo tieto kyllä helpottaa omaa elämää aika suuresti. Muutama kaverini, jotka ovat olleet epävarmoja siitä, haluavatko lapsia, ovat muuttaneet totaalisesti mieltään oman lapsen saatuaan – se oma on kuitenkin eri kuin jonkun muun. Kyllä oman lapsen kanssa oppii toimimaan tosi nopeasti.
Minä arvostan ihmisiä, jotka uskaltavat sanoa, etteivät koskaan halua lapsia – kai sitä yleisesti yhä odotetaan, että kaikki perustavat perheen. Mutta tuosta päätöksestä olla tekemättä lapsia pitää olla aika varma – entä jos päätöstä alkaakin katua vaikkapa vuosikymmenen päästä? Todella vaikea kysymys siis.
Kuten itse sanoit, tieto lapsen haluamisesta helpottaa elämää varmasti. Se on niin paljon luonnollisempaa kuin lapsettomuus. Mutta juuri tuo tulevaisuuden pähkäily on niin vaikeaa. Esimerkiksi kysymys ”kuka käy luonani kun olen vanhus?” pyörii mielessäni usein. Mutta toisaalta taas nuo pohdinnat ovat vähän turhia, mistä sitä nimittäin edes tietää elääkö itse vanhuuteen saakka..
Huh mikä tilanne lääkärin luona, voin kuvitella hyvin… En pysty antamaan sinulle mitään päteviä elämänohjeita, mutta aion lukea kiinnostuneena itsekin tähän postaukseesi tulevia kommentteja. Samaa kohderyhmää kun alan olla itsekin – tosin minulle ei vielä kukaan ole tuota asiaa esittänyt (uskaltanut esittää)… Vain omassa mielessäni asiaa olen silloin tällöin pyöritellyt.
Olin tuolla gynellä kuin puulla päähän lyöty! Kommentti tuli niin yllättäen ja pyytämättä. Mutta näin jälkeenpäin olen sitä mieltä että hyvä että hän otti asian esille. Toivottavasti saat ajateltavaa näistä runsaista kommenteista joita tänne on käytä jättämässä.
Apuva, pistipä gyne kovan paikan eteen 😀 Mutta täytyy kyllä arvostaa suorapuheisuutta tuossa tilanteessa. Selvästi välittää potilaistaan.
Itse olen myös hieman päälle kolmenkympin ja viimeksi gyne tuumasi että ihan helposti voi odottaa 35 asti, että nou hätä. Mutta kun mulla ei ole sitä miestäkään 😀
En ole koskaan ollut lapsi-ihminen. Ja muutama vuosi sitten olin ihan satavarma etten halua lapsia. Toki läheisten ystävien lapset ovat minulle tärkeitä ja tavallaan vasta tajusin ”kupletin juonen” lasten ihanuuden kanssa kun ne ovat minulle tärkeiden ihmisten lapsia. Nyt mielipiteeni ei ehkä ole enää niin jyrkkä mutta toisaalta en tiedä johtuuko se yhteiskunnan ”paineesta” vai onko vaan fiilikset muuttumassa. Kuka tietää.
Tällä hetkellä kun en ole parisuhteessa asia ei tunnu millään tavalla ajankohtaiselta. Ja jotenkin tuntuu siltä että jos nyt jonkun löydän kenen kanssa haluan elämääni jakaa, haluanko lasta sekoittamaan pakkaa? Olen katsonut paljonkin vierestä kuinka parisuhde lasten myötä muuttuu tosi paljon. Se on pelottavaa. Ja vaikka kuinka vanhemmat yrittää, niin siinä vaan yleensä käy. Myös vastuu lapsesta ja toisen kasvattamisesta tähän maailmaan pelottaa. Hirvittää jotenkin kuinka vaikeaa se on kun vanhemmat ei pysty enää yksin vaikuttamaan siihen vaan nykyajan myötä ulkopuoliset vaikutteet on niin suuria.
Enemmän ehkä näen lapsen tällä hetkellä taakkana ja jonain joka ”pilaisi” suunnitelmat ja rajoittaisi elämää ihan hirveästi. Call me crazy 😉
Että tällaisia ajatuksia. Ei tästä varmaan ollut mitään apua 😀 Mutta siis samaistun ajatuksiisi ja tiedän mitä tarkoitat. Samojen ajatusten kanssa täällä pyöritään.
Kiitos kommentistasi Emilia! Samoja ajatuksia pyörittelen täälläkin. Tuo vastuu toisesta on ajatuksena todella pelottava! Olen jopa nähnyt unta jossa menin pahaa aavistamattomana olohuoneeseen ja huomasin sohvalla vauvan. Muistin kauhuissani että ”hyvänen aika, minulla on tuo vauva enkä ole muistanut ruokkia häntä viikkoon!” Että ei ihan hirveän hyvältä kuulosta tämä ajatus äitiydestäni kun unetkin ovat tuota luokkaa… 🙂
Kuten totesitkin, oikeassahan gyne on. Meillä naisilla se lisääntymisen aika on armottoman lyhyt.
En usko että kumpaakaan asiaa voi oikeasti katua. Jos päätät tehdä lapsen, rakastat sitä varmasti. Jos et, voit onnellisena jatkaa elämääsi koska et tiedä mistä jäät paitsi. Nämä on niitä elämän suurimpia kysymyksiä, luotan että päätös siihen syntyy kuitenkin luonnostaan- kyllä sen vaan tietää!
Voi kiitos kommentistasi Jenny! Napakka teksti ja täynnä asiaa. Jään nyt odottelemaan sitä ”nyt sen tiedän” tunnetta! 🙂
Minunkin gyneni antoi kerran samanlaisen lausunnon (tosin kysyessäni, ei kysymättä)… Keskustelimme siitä mieheni kanssa ja päädyimme jatkamaan lapsetonta elämää.
Olemme olleet naimisissa 10 v ja yhdessäkin jo 12 v, joten kyllä olisimme lapsen/ lapsia tehneet, jos olisimme halunneet. Vauvakuumetta on joskus ollut, ohimenevänä. Anoppi moittii minua tämän tästä, kun en ole lapsenlasta hänelle suonut… No, ei lapsia häntä varten tehdä.
Se on siis sinun ja miehesi asia, ei vanhempien, appivanhempien, sukulaisten tai ystävienkään. Voimia pohdintaan!
Kiitos kommentistasi HeidiV! Joskus lapsettomuuteni harmittaa vanhempiani ajatellen. Tiedän miten valtavasti he haluaisivat olla isovanhempia! Mutta kuten kirjoitit, ne lapset on tehtävä itseä varten, ei ketään muuta.
Hienoa kuulla että te olette tehneet ratkaisunne ja olette siihen tyytyväisiä!
Olen 44, lapseton, perheetön, miehetön. Sopivaa miestä ei vaan koskaan löytynyt. Tavalla tai toisella epäsopivat kylläkin :).
Nuorempana en todellakaan halunnut lapsia. Mieli alkoi muuttua. Yksin en sitä lasta halunut, koska tukiverkostoni ei ole riittävän hyvä ja olen huono pyytämään apua. Halusin koko paketin Enkä tiedä, olisinko sitä lasta koskaan saanutkaan. Sehän ei ole itsestään selvä asia, vaikka muuten asiat olisivat kunnossa.
Hyvinä päivinä osaan iloita siitä elämästä, mikä minulla on ja millaiseksi se muodostui. Huonoina päivinä matkalla kotiin istun raitiovaunussa ja saatan itkeä jotain taaperoa tai vauvaa katsoessani. Mieli on kovin vaihteleva tämän asian suhteen. Vielä en kadu sitä, että en edes yksin yrittänyt hankkia sitä lasta. Mutta pelkään, että se päivä tulee joskus.
Heh, se on kummallista miten niitä epäsopivia miehiä aina tuppaa löytymään helpommin mitä niitä sopivia! 😀 😀
Voi vitsit miten ahdistavalta nuo kertomasi tunteet kuulostavat! Pelkään, että minulle käy myös noin. Mutta hei, olen varma että tulet vielä löytämään sen ihanan miehen, ja parhaassa tapauksessa miehellä on pari ihanaa lasta joiden kanssa saat aloittaa arjen elämisen. Eiväthän ne ole omia, mutta sinusta voi tulle heille vielä todella ihana äitipuoli! Se pesti on myös arvokas!
Minulla ei ollut noin suorapuheista gynegologia koskaan, eikä kukaan läheisistäni uskaltanut puhua minulle aiheesta, koska olin (teininä) ilmoittanut, että en halua lapsia ikinä. Koin tismalleen samoja tunteita lapsia kohtaan kuin sinäkin. ”Vauvat, voi kauhea, ei ikinä!!”. Ei ollut vauvakuumetta ikinä, mitä se sitten ikinä onkaan (kulttuuri-ilmiö…). Kunnes. Tahkosin töitä, joita oli liikaa. Totesin, että urakehitys tarkoittaisi vielä vaativampia töitä. Aloin miettiä, onko missään mitään järkeä. Olin matkustellut, bailannut, törsännyt rahaa itseeni, tehnyt töitä kuin hullu, eikä mikään tuntunut miltään. Aloin miettiä, miltä haluan elämäni näyttävän 10 vuoden päästä, 20 vuoden päästä, enkä halunnut sen olevan enää samanlaista. Ja sitten tuli se pakottava tunne, että en halua todeta liian myöhään, että olisin halunnut lapsia. Että pitäisikö lapselle sittenkin antaa mahdollisuus (ja sille pelottavalle vauvalle). 35-vuotiaana tulin ensimmäistä kertaa äidiksi. Eikä mikään ole ollut samalla tavalla enää sen jälkeen. Hyvällä tavalla muuttunut elämä. Äitiys ei toki ole helppo pesti, mutta se on kyllä omasta mielestäni ollut se kaikista palkitsevin. Puhumattakaan siitä, että se on antanut rohkeutta tehdä asioita, joita ilman äitiyden kokemusta ei olisi uskaltanut tehdä (kuten lähteä vaihtamaan ammattia…).
Gynegologisi on oikeassa: tämä on asia, joka kannattaa miettiä perin pohjin, mutta ei kyllä kannata mielestäni stressata aiheesta. Tästä lähtien varmaan teet ajatustyötä asian kanssa ihan alitajuisesti ja jonain päivänä vain tiedät. Näin se menee.
ja PS: omaa vauvaa osaa kyllä hoitaa, eikä se ole ollenkaan kammottava 🙂
Kiitos Tarja rohkaisevasta kommentistasi! Ehkä minä teen juuri kuten kehoitit, pistän asian syrjään mielestäni ja odotan sitä hetkeä kun tiedän. Olkoon vastaus kumpi tahansa niin otan sen sellaisenaan vastaan ja hyväksyn sen. (Kuulostaapa vähän liian helpolta.. 😀 :D)
Ihana kuitenkin kuulla omia kokemuksiasi ja kaikista ihaninta että kokemuksesi on ollut noin positiivinen. Tuo rohkaisee itseäkin ajattelemaan äitlyden hyviä puolia. <3
Itselläni on vielä pari vuotta aikaa siihen kriittiseen neljäänkymppiin, mutta näkymät ovat selvät: lapsia ei tule. Ei nyt, ei ikinä.
Olin varmaan vähän alle 10-vuotias, kun sanoin ensimmäisen kerran ääneen etten halua lapsia. Se sai sukulaisissa melkoisia naurunpyrskähdyksiä aikaiseksi. Vähän sama, kun kerroin 4-vuotiaana eräälle sedälle kaupassa, että en pidä hänen parrastaan ja kerroin, että sen koneella leikattua pois. (ihan kuin hän ei olisi sitä tietänyt (; ) Parrasta en tykkää vieläkään, melkein 35 vuotta ole tehneet siihen muutosta. Sama tuon lapsiasian kanssa yli 25 vuotta kulunut ja tunteeni on sama. En oikeastaan osaa tänäkään päivänä eritellä, miksi se tunne siitä, etten halua lapsia, oli silloin niin vahva. Minä vain tiesin. En viihtynyt pienenä vauvojen kanssa, enkä oikein muiden lapsienkaan. Pidin enemmän aikuisista ja heidän seurastaan. En viihdy nyt vanhempanakaan. Tosin nyt vanhempana asia on mennyt enemmän ja enemmän siihen, että viihdyin melkein parhaiten yksin. Introvertti mieheni on ainoa, jonka seurassa viihdyn pidempiä aikoja. 😉
Eilen juuri rappukäytävässä vastaan naapuri kaksiviikkoisen vauvansa kanssa, ei värähtänyt ”vauvatutka” taaskaan mitenkään. Koitanhan minä sitä satunnaisesti kuullostella, josko… Ei tullut sellaista oloa, että ihana, mulle tuollainen.
Itselläni on maailman ihanin kummipoika ja niin paljon kuin häntä rakastankin, vanhemmuus ei vaan ole mun juttu. Rakastan/tarvitsen tosi paljon omaa aikaa, rauhaa ja hiljaisuutta. Rakastan siisteyttä, sitä että tavaroilla on paikkansa, sitä, että olen vastuussa vain itsestäni ja omista teoistani. Jos en näitä asioita saa, ahdistun, väsyn ja tressannun, joten tuohon yhtälöön ei vauva tai lapsi edes sopisi mitenkään. Olen onnellinen näin.
Joten vastaus esittämääsi kysymykseen, SYDÄN KERTOO.
Kiitos kommentistasi JonnaH! Olen ollut aina samanlainen kuin sinä ajatuksineni. Ehkä se ensimmäinen ajatus ja tunne sydämessä on sitten se oikea… Tiedä häntä.. Ihana kuitenkin kuulla että olet itse voinut tehdä ratkaisun ja olet selvästi todella tyytyväinen siitä!
Tsemppiä sinun ja miehesi pohdintoihin! <3 Itse en aina kolmeenkymmeneen ikävuoteen saakka lapsista haaveillut.. lähinnä, koska olin väärän ihmisen kanssa lapsentekoa ajatellen. Teillä ei tietenkään ole sama tilanne, mutta varmaankin lähestyisin asiaa näin.
Voisitteko kuvitella antavanne kaikille mahdollisuuksille aidon ja oikean tilaisuuden ajatuksen tasolla? Että fiilistelisitte kuukauden pari sitä, minkälaista olisi, jos teillä olisi vauva. Ja nimenomaan ensin sen positiivisia puolia. Miten kaunis ja ihana vauva olisi, miten mukavaa sen kanssa olisi puuhailla. Miten saisit ihailla lapsen kasvua ja vaikuttaa pienen persoonan kehitykseen. Miten näkisit itsesi ja miehesi lapsestanne ja miten myöhemmin saisit rakentaa aikuisemman suhteen aikuistuvan nuoren kanssa.
Tuon jälkeen miettisitte kaikessa rauhassa sitten niitä "lapsellisuuden" miinuspuolia. Vastuuta, sitoutumista, yöheräilyjä, entä jos kaikki ei menekään hyvin ajatuksia. Omia resursseja jne.
Saman ajan ja huomion antaisin lapsettomuuden hyvien ja huonojen puolien pohdintaan. Miten turvallinen ja huoletonkin kahden aikuisen ihmisen parisuhde on. Miten taloudellinen tilanne on parempi ja miten on eri tavalla vapaus tulla ja mennä. Miten ystävyyssuhteita voi vaalia eri tavalla jne.
Ja sitten voisitte ajatella niitä ei niin mukavia puolia. Pelottaako, että jos mieli muuttuu. Tuntuuko, että jää jostain paitsi. Toisiko perhe sittenkin jotain lisää elämään ja olisiko se kenties tuki ja turva vanhuudessa.
Ajattelisin, että kun antaa kaikille noille vaihtoehdoille oman tilansa ja mahdollisuutensa toisistaan erillään, alkaa se vastaus sieltä muodostua omien mietintöjen ja kumppanin kanssa keskustelun pohjalta. Nyt itse pieni elämän alku masussa voin kertoa, että kyllä siihen omaansa rakastuu ja kiintyy jo tässä vaiheessa, vaikkei mikään äitiluonne olisikaan. Tuo ei ehkä kuitenkaan ole mielestäni se asia, mihin itse päätöstä lapsen teosta tai lapsettomuudesta kannattaisi perustaa. Elämä on hyvää ja antoisaa, päätyypä sitten mihin vaihtoehtoon tahansa! 🙂
Voi onnea Kati raskaudestasi! Olipa hieno uutinen!
Hyviä pohdinnanaiheita olit kirjoittanut ylös, kiitos niistä. Meillä myös mies on yhtä kiireinen kuin minä ja olemme molemmat niin paljon menossa että emme välillä juuri näe toisiamme. Mietin miten tähän kuvioon sopisi lapsi? Jos minä jäisinkin hänen kanssaan kotiin ja pois kaikista omista menoistani, olisiko mies valmis luopumaan aikaavievästä työstään ja muista jutuista ollakeen tukenani? Elämämme on juuri tällaisena sellainen mitä olemme aina sen halunneet olevan. Onko meillä molemmilla halua luopua siitä? Näitä kysymyksiä pyörittelen mielessäni ihan liikaa!
Ei kannata ehkä miettiä oman lapsen hankintaa sen perusteella, tykkääkö muiden lapsista tai tuleeko muiden vauvoista fiiliksiä. Nimittäin sitten jos päädytte yrittämään lasta, niin omaansa rakastaa kyllä, ja hän on teille se suloisin ja ihanin. Minulla on kolme lasta. Muiden lapset ovat ihan ok, mutta eivät kyllä herätä juurikaan tunteita.
Olen tarjonnut asiaa pähkäileville sellaista vaihtoehtoa, että jos asia mietityttää, niin miten olisi yksi lapsi? Yhden lapsen kanssa voi tehdä monia samoja asioita kuin ennen lasta. Ei olisi ihan totaalista lapsiperhehärdelliä vaan voisi esim. asustella keskustakolmiossa ja matkustella. Sitten olisi kuitenkin olemassa se jälkikasvu, jonka kasvua ja kehitystä ihastella ja jolle olla tärkeä ja joka jatkaa elämänvirtaa.
Kiitos kommentistasi SannaP! Elämä yhden lapsen kanssa olisi varmasti helpompaa kuin lapsikatraan, mutta samanlaista huolta, murhetta ja pelkoa sitä tulee tuosta ainokaisestakin. Mitä jos lapselle sattuu jotain? Mitä jos lapselle tulee vaikea kehityshäiriö sillä olen näin vanha ensisynnyttäjä? Mitä jos synnytys ei menekään hyvin ja pahimmassat tapauksessa kumpikaan ei selviä? Mitä jos, entä jos? Minulla on asian suhteen niin paljon pelkoja että jo nuo pelot estävät ajatuksen raskaaksi tulemisesta!
Minulla oli aikoinaan samantapainen, hyvin suorapuheinen gynekologi. Hän pisti minut ajattelemaan asiaa.
Tämä on vaikea pohdittava ja sen tosiaan tietää vain itse että haluaako lapsia vai ei. Omalta kohdaltani voin vain sanoa että ei mullakaan mitään vauvakuumetta ollut mutta kun se raskaustesti sitten näytti kahta viivaa, voin sanoa että itku tuli helpotuksesta ja minä vielä tulin raskaaksi heti ensi yrittämällä pillereiden lopetuksen jälkeen.
Mietin silloin asiaa mieheni kanssa niin että sama kumpaan päätökseen päädytään niin se pitää olla molempien tahto ja yhteis ymmäryksessä tehty. Kun ei sitä vauvakuumetta ollut niin piti ihan miettiä että mitä me halutaan ja halutaanko. Eivät vauvat minussakaan mitään ihastuksen huokauksia aiheuttaneet. Ja eivätkä muiden vauvat aiheuta niitä huokailuja vieläkään vaikka oma onkin maailman ihanin.
Eihän tämä minun vastaukseni mitään tietenkään auta mutta omasta puolestani voin sanoa että päädyimme lapseen koska en halunnut tilannetta jossa yritän lasta monta vuotta eri hoitojen avulla. En jäänyt odottelemaan vauvakuumetta vaan heittäydyin vanhemmuiteen pää edeltä 🙂
Se vielä on sanottava että mahtavaa että uskallat ottaa näin henkilökohtaisen ja arkaluontoisen asian puheeksi! Tällainen postaus vaatii rohkeutta!
Kiitos kommentistasi Tiinanen! Ihana kuulla että sinulle oma lapsi oli se oikea vaihtoehto vaikket aiemmin lapsesta haaveillutkaan. Kadehdin niin ihmisiä jotka vain heittäytyvät vanhemmuuteen sen kummempia pohdiskelematta. Tämä pohdiskelu ja liika vatvominen ahdistaa ja vie yöunet! 🙂
36-vuotispäivä lähestyy ja meillä ei ole lapsia. Vauvabuumi on ollut tuttavien perheissä viimeiset viisi vuotta ja niinpä mekin antauduttiin sille 2 vuotta sitten. Yritystä kesti 5 kuukautta ja joka kuukausi oli pettymys. Sitten päätin tai ehkä päätettiin yhdessä, että nyt riittää. Asuimme ja asumme edelleen ulkomailla ja elämässä on paljon haaveita, joihin emme halunneet lapsia sovittaa. Lisäksi meillä on nolla-tukiverkosto, koska emme tunne täältäkään ketään. Ehkä jopa luulen, että ilman lääketieteellistä apua lapsia ei meille edes tulisi, vaikka kokeilua kestikin niin lyhyen aikaa. Antaa neljäkymppisten lähestyä ja katsotaan sitten kiinnostaako hankkia lapsia. Nyt ei kiinnosta enkä ole koskaan ollut lapsirakas vaan enemmän eläinrakas, jos näin saa sanoa ilman, että joku loukkaantuu. Kuitenkin jokainen vuosi elämästä on niin erilainen ja fiilikset sen mukaisesti. Mä luulen, että kummin vain tekee niin on hyvä, että sen tekee sillä hyvällä fiiliksellä. En edes mieti muuta kuin nyt tätä tekstiä varten, että meillä voisi olla lapsi. Se ei siis koskaan tule mieleen. Molempia polkuja ei voi kulkea ja ihan hyvä niin.
Hieno ja arvokas kommentti, kiitos! Myös minä olen todella eläinrakas, mutta minulla ei ole koskaan ollut lemmikkiä. En ole uskaltanut koskaan ottaa vastuuta edes eläimestä, saati pienestä ihmisestä. Huh! Mutta olen kanssasi samaa mieltä lauseesta että ”kummin vain tekee niin on hyvä, että sen tekee sillä hyvällä fiiliksellä”.
Pistin tämän aamulla kirjanmerkkeihin, jotta muistan varmasti paremmalla ajalla kommentoida. Nyt siis tullee pitkähkö stoori! 🙂
Minulle kävi hieman samoin, kun olin pillerireseptiäni uusimassa muistaakseni juuri täytettyäni 30 (nyt olen kohta 34). Naispuolinen, hieman vanhempi gynekologi suoraan kysyi, milloin olen ajatellut lapsia hankkia tai josko olen asiaa ajatellut, sillä 30 ikävuoden jälkeen jokainen vuosi tekee asiasta merkittävästi vaikeampaa. Hämmennyin myös kysymyksestä, koska aiemmin kukaan ei ole asiasta kysellyt ja sopersin jotain ”ei nyt vielä” -juttua vastaukseksi – vanhempieni/appivanhempieni puolesta painetta ei ole koskaan ollut, koska molemmissa suvuissa on jo paljon lastenlapsia ja lisäksi isosiskoni ei ole lapsia hankkinut, joten lapsettomuus valintana ei ole uusi asia.
Mutta hyvä kysymys gynekologilta ja kuten itsekin kirjoitit, oikeassa hän on (he ovat). Varmasti näkevät niin läheltä, mitä tuskaa lapsettomuus/lapsen saamisen vaikeus voi tuottaa ja joskus myös vain siksi, että pari ei ole sitä aiemmin ”tajunnut” miettiä. Voisi melkein sanoa, että hyvä, että joku ammattilainen vähän herättelee meitä töihin ja harrastuksiin keskittyviä kolmikymppisiä naisia, kun monen tuttava/perhepiirissä ollaan niin hienotunteisia, ettei tällaisia kysymyksiä esitetä.
Lopputekstisi voisi olla omasta kynästäni. Minulla ei ole koskaan ollut vauvakuumetta enkä tiedä, mitä teen pienen vauvan kanssa, isompien lasten kanssa voin kyllä vähän leikkiä, mutta vastuu siirtyy vanhemmille syöttämis/vaipanvaihto/pyyhkimisasioissa. En ole ikinä halunnut lapsia enkä halua niitä vieläkään. Mutta vastakkainen päätös on tehty, kun melkein kahdeksan vuotta sitten aloin seurustella mieheni kanssa, joka ehdottomasti haluaa lapsia. Jos en olisi hänen kanssaan, en asialle paljon ajatuksia uhraisi enkä siis varmaan ikinä niitä lapsia hankkisi. Mutta olen jotenkin kasvanut ajatukseen tässä vuosien varrella ja ehdottomuuteni on vaihtunut ”väistämättömän pahan” ajankohdan miettimiseksi (pahoittelen, jos sanavalinnat loukkaavat jotakuta). Eli jos asia olisi minulle täysin no-no niin olisi ollut järkevää erota jo aivan alussa, mutta hyvän miehen takia kai sitten pitää tehdä myönnytyksiä 😉
Nyt se lykätty ajankohta vaan alkaa vaarallisesti lähestyä iän puolesta. Montaa vuotta tässä ei enää voi arpoa, mutta tuntuu, että vieläkään ei olisi hyvä. Määräaikainen työsuhteeni loppuu ensi vuoden loppuun ja jatkoa ei ole tiedossa (työpaikan vaihto siis). Asuntomme on iso yksiö ja ehkä täällä muutaman kuukauden vauvan kanssa pärjäisi, mutta ei kauaa. Taloudellisesti tulemme tällä hetkellä kohtuullisesti toimeen, mutta eläminen uudessa asunnossa ilman säästöjä ison asuntolainan ja Kelan äitiyspäivärahan (ilman vakituista työsuhdetta) kanssa kauhistuttaa…Ja kuinka kauan voin enää odottaa, että saisin vakkarityösuhteen ja milloin sitten edes sen vauvan kanssa tärppäisi (jos tärppää ikinä, kun ei ole aiempaa yritystä taustalla jne.).
Isoja asioita, joita on lykätty vuosia (joista puhumista on myös lykätty vuosia!). Yhdyn aiempien kommentoijien ajatukseen, että ei näissä asioissa oikein voi neuvoa, voi vaan keskustella ja miettiä puolisonsa kanssa, mikä on oma päätöksenne ja miten edetään. Minulla on myös taustalla sellainen usko, että selviän kyllä tilanteesta kuin tilanteesta eli vaikka nyt tuntuu mahdottomalta pärjätä vauvan kanssa niin kyllä se sitten onnistuu, kun on pakko. Niinhän ne ovat miljoonat naiset ennen minuakin selvinneet. Ja sen onnen ja onnellisuuden saa sitten kaivettua esille, oli elämäntilanne mikä oli, lapseton tai äiti – molemmissa on puolensa 🙂 Tsemppiä pohdiskeluun ja kiva, että otit tällaisen aiheen esille – yleensä tästä voi keskustella vain lähimpien ystävien kanssa.
Kiitos tuhannesti kommentistasi tiina! Ennen sitä vaan tehtiin lapsia, oli taloudellinen tilanne mikä tahansa. Nykyään itsekin ajattelen että lapset tulevat niin kalliiksi ettei niihin olisi edes varaa. On muuten totta että gynekologit näkevät lapsettomuudesta kärsiviä niin läheltä, että he ottavat asian puheeksi aina kun huomaavat että asiasta kannattaisi puhua. Olisin nyt itsekin vain porskuttanut eteenpäin kuten ennenkin, en nimittäin tunne oloani yhtän kolmekymppistä vanhemmaksi. Mutta vuodet ne vaan vierii ja aika kuluu pelottavalla vauhdilla. Kun ajattelin omaa äitiäni hänellä oli minun iässäni jo kaksi lasta joista molemmat olivat jo yläasteella! Apua!! 🙂
suorapuheisista gyneistä puheenollen, mites se naislääkäri, joka ensimmäisellä tapaamisella pamautti ensimmäisenä, että ”niin, sinähän et voi luomusti lapsia saada, kun se sinun ainut munatorvi on tukossa”. Tarkemipien selvittelyjen (ja melkoisen itkutursuamisen) jälkeen kävikin ilmi, että mamma ei ollut lukenut kaikkia tietoja minun kansiostani, ja esimerkiksi viimeisimmän varjoainekuvauksen tulos ”torvi auki” oli häneltä jäänyt huomaamatta. Mutta kivat pikku järkytykset siihen heti työaamun antoi mulle. Ja kysyi vielä mun itkeskellessä, että ”järkyttikö tämä sinua?”
No, tilanteeni on tietysti se, että luomusti lasten saaminen on omalla kohdallani mitä todennäköisimmin ainakin vaikeaa jos ei jopa lähes mahdotonta. Siitä pitää huolen endometrioosi ja poistetut osat. Tässä kohta 33 täyttäessä pitäisikin siis pikku hiljaa kans alkaa miettimään, että tahtooko niitä pentuja lainkaan vaiko ei, sillä jos tahtoo, niin tekemisessä voi tosiaan joutua turvautumaan hoitoihin. Mutta kun mua ei yhtään kiinnosta ajatus, että pitäisi päättää, että ”nyt perkele tehdään lapsi vaikka väkisin” ja suunnata sitten lekurille hommaa hoitamaan.
Jos ajattelee että ”nyt perkele tehdään lapsi vaikka väkisin” , on aika varmaa ettei lasta tule. Rennosti vaan, on kuulema paras ohje minkä voi lasta hankkivalle antaa. Mutta siinä vaiheessa kun on 40v ja pitäisi ottaa vielä rennosti, niin eipä taida onnistua… Toivottavasti teidän ei tarvitse hoitoihin ryhtyä jos päätätte joskus tehdä lapsen. Eikähän se lapsi sieltä tule vaikka yhden tukossa olevan munatorven kanssa!
Olen täysin samassa tilanteessa sinun kanssasi ja olen pohtinut ihan samoja kysymyksiä. Välillä on tuntunut jotenkin painostavalta se, että melkein kaikilla minun tuttavillani on jo lapsia. Itse tiesin jo teininä, etten halua ikinä lapsia, eikä minulla ollut ikinä lapsikuumetta (eikä TODELLAKAAN VAUVAkuumetta) Mutta joskus mietin, tulenko katumaan vanhana, etten ole hankkinut lapsia. Sitten olen päätynyt siihen, etten voi tehdä päätöksiä sen takia, että ehkä joskus tulevaisuudessa haluankin niitä. Kyllä sinä sisimmässäsi jo tiedät mitä haluat, mutta aikarajat ja muut saavat pääsi sekaisin. Asia kannattaa pohtia ilman toisten mielipiteitä, koska itse joudut elämään päätöstesi kanssa.
Amen! Todella hyvin tiivistetty ja sanottu. Etenkin lause ”Kyllä sinä sisimmässäsi jo tiedät mitä haluat, mutta aikarajat ja muut saavat pääsi sekaisin.” saattaa olla hyvinkin totta. Ihana kuulla se jonkun toisen suusta. 🙂
Ihanaa kun kirjoitit tämän! Luin erittäin mielenkiinnolla kaikki kommentit läpi, ja tuntui että sain tässä siivellä minäkin ahaa-elämyksia ja uusia näkökulmia. Jään siis seurailemaan miten keskustelu kehittyy. Aikamoinen aihehan tämä on, hiki päässä saisi miettiä ja pohtia.
Olipa muuten todella mukava tavata ja jutella, vaikkakin nopeasti. Harmi että juna lähti niin pian, mutta käydään ihmeessä toistekin kaffella? 🙂
Oli kyllä kiva tavata, ehdottomasti treffataan myös toiste! 🙂 Keskustelua täällä kannattaa jäädä seuraamaan. Olen todella onnellinen kaikista kommenteista jotka tuovat paljon lisää pohdittavaa aiheen tiimoilta.
Kiitos sinulle aiheen nostamisesta esiin, sekä kommentoijille fiksuista mielipiteistä (monta kertaa tästä aiheesta saadaan aikamoinen kina aikaan).
Itselläni on aina ollut mielessä, etten halua lapsia. Nyt reilu kolmekymppisenä olen miettinyt, että onko mielipiteeni muuttunut, läheisten lapset vai odotukset yleensä alkaneet muokata mielipidettäni. En tiedä.
Tosin tällä hetkellä sinkkuna saan miettiä näitä ihan itse. 🙂 Mutta entäs jos joku päivä tapaan ihanan miehen, joka haluaa ehdottomasti lapsia, mitä mieltä sitten olen. Tähänkään en tiedä vastausta. Ehkä luotan siihen mitä sydämeni kertoo, kuten kommenteissa neuvottiin
Sydämen kuunteleminen on tässä asiassa se tärkein juttu. Ei se, mitä sinulta toivotaan tai odotetaan vaan se, mitä oikeasti itse haluat. Enää täytyisi vain tietää mitä sitä oikein haluaa… 🙂 Ahdistavaa!! 🙂 Kiitos kommentistasi Liinukka! Ja kyllä, olen itsekin ilahtunut postaukseen tulleiden kommenttien mielettömästä hienosta tasosta!
Hei, kuten ystäväiseni tiedätkin, mä olen halunnut äidiksi pikkutytöstä asti, se oli niin selviö kuin se vain voi olla. Kouluiässä kirjotin aina ystäväkirjoihin kohtaan mikä haluan olla isona, että äiti.
Me ollaan käyty läpi rankat lapsettomuushoidot, jolloin elämä pyörii vain ja ainoastaan sen ympärillä. Me ollaan käyty läpi rankka keskenmeno ja sen jälkiseuraukset ja me ollaan käyty läpi se karu todellisuus että niitä lapsia ei vaan tule. Meidän on tarvinnut käydä läpi surutyö ja luopuminen siitä asiasta jonka kuvittelin määrittävän mut, eli se että mä haluan olla äiti.
Mun oma äiti sanoi mulle silloin kun surutyötä tein, että ehkä tämä on teille mahdollisuus arvostaa sitä elämää mikä teillä on kaksin, kun sitä ikääkin on jo tuon verran. Olin vähän raivoissani ensin tuosta kommentista, mutta osaksi tietysti olosuhteiden pakostakin, mutta yllätyksekseni muutenkin mä olen todennut äitini olleen oikeassa. Tietenkään mikään ei korvaa sitä omaa lasta, mutta mä olen yllätyksekseni ihan uudella tavalla oppinut arvostamaan tätä ”vain me kaksi” elämää. Mä en koe enää että meiltä puuttuu jotain, päinvastoin mä koen että meillä on mahdollisuus asioihin joihin lapsiperheillä ei ole. Elämä on tosiaankin pääosin varsin huoletonta ja helppoa.
Ja mitä tulee tuohon ikään, lapsia työkseen hoitavana, myönnän äitini olleen siinäkin oikeassa, mitä vanhemmaksi tulee, myös se vanhemmuus rasittaa eritavalla. On ihan eri asia pärjätä parin tunnin yöunilla parikymppisenä kuin nelikymppisenä, tai on ihan eri asia juosta pelaamassa ulkopelejä parikymppisenä kuin nelikymppisenä.. jne Monesti myös se, että on sen melkein 40vuotta tottunut olemaan vastuussa vain itsestään ja lähinnä ottamaan huomioon vain sen kumppaninsa, niin kulttuurishokki voi olla isompi nelikymppiselle, kuin sille parikymppiselle, joka on vasta aloittelemassa sitä itsenäistä elämää. Joku mulle myös jossain vaiheessa sanoi että oletko ajatellut sitä että kun se lapsi on parikymppinen sä olet jo kuuskymppinen kalkkis joka ei ymmärrä enää mistään nuorison jutuista mitään.. 🙂 Adoptio asioissakin 40 vuotta pidetään jonkinmoisena yläikärajana, koska halutaan että lapsen ja vanhemman ikäero ei ole liian suuri.
Jokainen vanhemmaksi tullut sanoo, että se on ollut hienointa, mahtavinta ja tärkeintä mitä on elämässään saavuttanut. Lähes jokainen vanhempi myös sanoo että kaipaa (ainakin toisinaan) sitä aikaa ennen lapsia ja sen elämän huolettomuutta… Joten on siinä nyt ison pohdinnan paikka.. <3
Viisaita sanoja Ritva, niin viisaita sanoja! Ajattelen elämästä ”vain kahden kesken” ihan samalla tavalla kuin sinä. Vapaus, vastuu vain itsestä, mahdollisuudet, kaikki sanasi olivat kuin omasta suustani. On todella surullista että jokainen joka haluaa lapsen ei sitä voi saada, mutta tiedän, että sinä annat valtavasti rakkautta työssäsi ja läheistesi lapsille, eikä heillä voisi olla ihanampaa aikuista lähellä kuin sinä. On hienoa kuulla että olette käsitelleet asiaa ja kuulostat olevan jo aika sinut sen kanssa.
Huh! Aika rohkea postaus, ja halusin tulla tähän kommentoimaan, vaikken ole yhtäkään muuta blogisi tekstiä lukenut, vaan tulin tänne Veeran päivityksen kautta.
Itsellä on nyt kuutisen vuotta ollut aivan hirveä vauvakuume, mutta koska olen aina myöskin halunnut ”koko paketin” ei lasta ole vieläkään edes yritetty. Kakskymppisenä olen tehnyt abortin pieleen menneen ehkäisyn seurauksena, vaikka silloinen poikaystävä olisi ollut valmis pitämään lapsen. Tuota asiaa olen miettinyt aika monta kertaa kuluneiden 15vuoden aikana…
Nyt 35-vuotiaana lapsettomuus sattuu joka ikinen päivä. Välillä asia ahdistaa ihan hirveästi, enkä pysty kuin itkemään suoraa huutoa. Tietysti siihen kulminoituu monta muutakin ongelmaa ja asiaa, mikä ei elämässäni ole mennyt edes sinnepäinkään mitä olin ajatellut.
Mutta pointtini oli se, että tästä aiheesta pitäis todellakin puhua enemmän! Ja nimenomaan siitä, että naisilla tämä biologian asettama raja todella on aika ehdoton. Tietenkään kaikkien ei ole pakko hankkia lapsia, mutta se henkilökohtainen tragedia, minkä asia voi aiheuttaa on aika kamalaa.
Ota siis gynekologisi sanoista miettimiseen aihe. Kovasti tsemppiä!
Pitääkin nyt tutustua blogiisi tarkemmin 🙂
Kiitos kommentistasi vauvat(on)! Pelkään kohtaavani jossain vaiheessa elämää saman lohduttomuuden mitä sinä tekstissäsi tunnut silloin tällöin kokevan. Mutta kuten sain erään sähköpostin lukijaltani, hän kommentoi että hän teki lapsen mutta katuu sitä. Elämä on kuulema muuttunut täysin ja välillä tuntuu ettei pärjää ollenkaan, lapsen isäkään ei ole enää kuvioissa mukana sillä arki lapsen kanssa oli hänellekin shokki. Toivottavasti hänen elämänsä muuttuu lapsen varttuessa ja sinun tuskasi poistuu ajan kuluessa. Toivon myös että tulet saamaan lapsen kun sen kerran haluat!
Suoraa puhetta gyneltä, mutta puhui kyllä asiaa. Ajattelin aina, että hankin joskus lapsia, mutta jotenkin vaan kävi niin, että oikeaa aikaa ei koskaan tullut. Vähän päälle kolmekymppisenä tulin raskaaksi, mutta kyseessä olikin rypäleraskaus, joka jouduttiin keskeyttämään. Olin pitkään kipeä. Nyt olen 47v. enkä saa enää koskaan lapsia. Kannattaa siis harkita ja tehd päätös ajoissa. 30 ikävuoden jälkeen raskaaksi tuleminen ei ole enää itsestäänselvyys. Hyvää syksyä ja onnea pohdintaan.
Kiitos Katri! Surullista kuulla tarinasi joka ei päättynyt kuten olisi toivonut. Toivottavasti elämäsi on kuitenkin täyttynyt muilla ilonaiheilla. Kiitos että päätit kommentoida ja herätellä minua pohtimaan asiaa myös tältä kantilta. Hyvää syksyä sinullekin!
Mulla ei ole ollut koskaan vauvakuumetta, toisten lapsiin en osaa suhtautua suurella innolla, mutta onhan toi pikkuapina ihana tyttö. Mutta sen vauvakuumeen tilalla oon aina tiennyt haluavani olla äiti. Mitä SINÄ haluat? Ei muuta kuin puspus!
Kiitos Petrs! Hyvä kysymys, mitä MINÄ haluan. Sen kun tietäisi niin elämä olisi valtavan paljon helpompaa! Pus!
Nostan hattua suorapuheiselle gynelle! Varmasti hämmentää kuulla tuollaista yks kaks, mutta hienoa, että lääkäri välittää ja antaa pohdittavaa.
Täytän parin kuukauden päästä 40 ja nuorempana olin aivan varma, että 28-vuotiaana olen naimisissa ja minulla on lapsia tai ainakin yksi tuloillaan. Parisuhde loppui juuri tuossa iässä ja koin silloin hirveän kriisin siitä että suunnitelmani mureni. Missään vaiheessa en ollut miettinyt, että haluanko oikeasti lapsia, se oli vain jotain ”mitä kuuluu tehdä”.
Sinkkuna olen ollut nyt lähes viisitoista vuotta, ohimeneviä suhteita on ollut ja välillä ihan järkyttävä vauvakuume. Olen joskus jopa tutkaillut mitä spermapankit maksaisi ja jaksaisinko yksinhuoltajan arkea. Ystävien pienet ovat saaneet itkuja ja joskus myös kateutta aikaan, mutta se on mennyt aina ohi.
Nyt viimeisen vuoden sisällä olo on seesteytynyt. Olen pohtinut ja pohtinut asiaa enkä suoraan sanottua osaa vieläkään sanoa haluanko lasta. Ikä taitaa tässä tapauksessa päättää sen puolestani, mutta en ole siitä pahoillani tai katkera. Tunnen olevani tällä hetkellä tyytyväinen elämääni ja siihen mihin se on minua kuljettanut, kovin vähän tunnen tehneeni itse tietoisia valintoja. Ja kuten sinä ystäväni niin kauniisti keskiviikkona sanoit, vaikutan tasapainoiselta ja onnelliselta juuri tässä ja näin <3
Tsemppiä pohdintoihin, uskon että asia teille ja erityisesti sinulle jossain vaiheessa kirkastuu ja minkä tahansa päätöksen teetkin, niin se on juuri se oikea päätös sinulle. Olet rakas <3
Kiitos Kay, olet myös rakas! <3 Kaikista tärkeintä on, oli päätös mikä tahansa, ettei muutu katkeraksi. Elämä voi olla hyvinkin täyttä ja onnellista oli niitä lapsia tai ei. Ja se huoli mikä lapsen kanssa tulee on ihan valtava. Toki myös onnenhetket moninkertaistuvat, mutta jotenkin luulen että minulla se huoli ja pelko olisi vallitsevampi olotila ja se hirvittää. Onnea on niin monenlaista ja meillä on omanlaisemme onni tässä ja nyt!
Rohkea postaus! Itseänikin tämä aihe koskettaa, koska vielä tähän 34 vuoden ikään mennessä en ole koskaan tuntenut pienintäkään vauvakuumetta. Itse asiassa olen ollut teini-iästä asti sitä mieltä, että lapset eivät ole mun juttu. Ei ole ikinä tuntunut siltä, että haluaisin lapsia, en kerta kaikkiaan näe itseäni äitinä.
Nyt muutaman vuoden sisällä pari lähimmäistä on saanut lapsen, ja vaikka kuinka olen heidän lastensa seurassa ollut ja todella tykännyt näistä lapsista, ei vauvakuumetta ole siltikään tullut. Kuitenkaan en voi olla miettimättä, että entäpä jos joskus kadun sitä, etten olekaan hankkinut lapsia. Mutta, tuntuisi typerältä alkaa vain varmuuden vuoksi niitä lapsia tekemään (tai eihän niitä tehdä vaan saadaan)…
Kun mietin, miksi en näe itseäni äitinä, löydän monia perusteluita: estynyt persoonallisuus, voimakas itsekritiikki, tarve rauhallisuuteen ja siisteyteen, voimakas tarve omaan aikaan, tämänhetkinen masennus.
Sitten kun mietin, miksi hankkisin lapsia, ei mieleeni tule oikein muuta kuin se, että entä jos sitten vanhempana kaduttaa… Plus että kyllähän se lapsien perustaminen on nykyäänkin normi.
Suuria asioita siis täälläkin pohditaan, et todellakaan ole yksin! Tsemppiä <3
Kiitos Kati, ihana saada tukea! Ja huomaan nyt, että meitä saman asian kanssa kamppailevia on yllättävän paljon. Ajatuksesi olivat kuin omasta suustani ja olin myös itse jo teininä sitä mieltä etten näe itseäni äitinä. Ehkä se sitten on niin. Miksi sitä turhaan pakottaa jos on aina ollut asiasta jotain mieltä eikä sitä vauvakuumetta näy eikä kuulu..? Pahinta on kuitenkin että tuo päätös muuttuu pian lopulliseksi eikä enää voikaan perua. Se pelottaa.
Erittäin mielenkiintoinen postaus ja aihe, vaikka ei itselleni ajankohtainen alle kolmekymppisenä olekaan. Luin kommentit ja ajattelin kuitenkin lisätä omani jakaakseni vanhempieni tarinan.
Äitini ei ole koskaan pitänyt lapsista. Muiden lapsista siis. Kuulin tästä joskus aikuisiällä ja olin todella yllättynyt, koska äitini on ollut aina minua ja pikkuveljeäni kohtaan mitä ihanin ja rakastavin. Vanhempani olivat 13 vuotta naimisissa ennen kuin saivat minut, juurikin siksi että saivat elää kahden ja nauttia siitä. Kun ikä alkoi lähennellä neljääkymmentä, oli kuitenkin päätöksiä tehtävä. Samalla tavalla kuin täällä moni kommentoijakin on kertonut, faktat on laitettava tiskiin ja pohdittava oma suhtautuminen asiaan. Pitkien pohdintojen jälkeen he totesivat, että vanhemmuus on sellainen asia, jonka he haluavat kokea. Se oli puhdas ja todennäköisesti pääosin järjellinen päätös, eivät he olleet varmaankaan sillon asiasta vielä varmoja. Mutta viimeistään minun syntymäni vakuutti heidät lopullisesti. Vaikka tarina saattaa kuulostaa kovin epäromanttiselta, en ole koskaan kokenut, ettei minua tai olisi haluttu. Päinvastoin. Minut nimenomaan haluttiin, minua sitouduttiin rakastamaan jo päätöksen hetkellä ja haluttiin ottaa vastaan myös kaikki muu minkä tuon tullessani. Tämä on kuitenkin vain yksi tarina, mutta kuten muutkin ovat kommentoineet, omaa lastaan rakastaa aina.
Mitä tulee lasten saamiseen ”vanhemmalla” iällä, äitini on sanonut nauttineensa vauva-ajoista, mutta vielä enemmän siitä, kun me kasvamme ja kehitymme. Kun meidän kanssamme voi viettää aikaa aikuisina. ”Te pidätte meidät nuorina.” Itse olen ollut aina onnellinen vanhempieni elämänkokemuksesta, heidän antamistaan neuvoista ja uusista asioista ja tiedoista joita voimme jakaa, molemmin puolin. Nämä asiat eivät toki välttämättä ole riippuvaisia iästä, mutta minusta on ihanaa, että voimme opettaa toinen toisillemme asioita elämästä. Vanhempamme jakavat meille kantapään kautta koettuja elämänkokemuksia ja me pidämme heidät esimerkiksi nykytekniikan kehityksessä mukana. 🙂
Pointti tässä koko kilometrin mittaisessa viestissä oli, että päätöksiä on tehtävä, mutta mikä päätös on oikea, sen määritätte te. 🙂 Kaikkea hyvää teille pohdintoihin ja paljon syysauringon paistetta!
Kiitos hienosta kommentistasi Helinä! Äitini oli lukenut blogitekstini ja kommentoi minulle sanoen, että on ollut todella onnellinen että päätti ”tehdä” siskoni ja minut. Olemme todella läheisiä ja hyviä ystäviä näin aikuisena ja tykkäämme reissata yhdessä, saamme järjettömiä naurukohtauksia ja meillä on aina tosi kivaa. Kuten kirjoitit, lapsista saa parhaassa tapauksessa myös elämänmittaisia ystäviä. Ihana että teillä on äitisi kanssa noin hyvä suhde!
Olen tehnyt jo kauan sitten päätöksen, etten halua koskaan lapsia, mutta silti asia pyörii säännöllisesti mielessä ja päätös tulee aina silloin tällöin kyseenalaistettua – niin monia näkökulmia siihen liittyy.
Olen vanhempieni ainoa lapsi ja sukumme on varsinkin äidin puolelta pieni (minulla ei esim. ole sieltä puolelta yhtään serkkua), joten sukupolvien ketju on katkeamassa kohdallani. Tavallaan asia tuntuu surulliselta; että sukuhaaramme päättyy minun itsekkyyteni (?) vuoksi. Omat vanhempani eivät ole koskaan esittäneet minkäänlaisia toiveita tai kysymyksiä asiasta, mutta suorapuheinen anoppini sitäkin enemmän 🙂 Hänellä on kuitenkin myös miestäni huomattavasti nuorempi toinen poika, jonka kautta hän saattaa kenties jonakin päivänä saada lapsenlapsia 🙂
Olen pian 36-vuotias ja mieheni täyttää kohta 44. Olemme olleet yhdessä 10 vuotta. Mielestäni olemme jo nyt liian vanhoja pienen vauvan vanhemmiksi, puhumattakaan jos yrittäisimme lapsen saamista vasta muutaman vuoden kuluttua. Haluan tosin sanoa, etten arvostele muiden päätöstä hankkia lapsia nelikymppisenä – meidän kohdallamme vain koen asian olevan näin.
Viime vuosina olen vähän oppinut olemaan lasten kanssa, kun niitä luonnollisesti on kolme-nelikymppisten tuttavapiirissä paljon. Lapset ovat kuitenkin minulle aika lailla mysteerejä, en ymmärrä niistä oikein mitään 🙂 Oman elämäni suhteen minulla on paljon toiveita ja haaveita, joihin lapsi / lapset eivät kuulu. Olen rauhallista elämää rakastava, minulla on paljon harrastuksia ja mielenkiintoinen työ – en koe että minulta puuttuisi mitään, vaikka olenkin lapseton.
Mieheni on huomattavasti lapsirakkaampi kuin minä, mutta kypsynyt vuosien varrella ajatukseen, ettei meille koskaan tule lapsia. Myönnän vaikuttaneeni enemmän siihen, että olemme vapaaehtoisesti lapsettomia, mutta mitään ongelmaa tai riidanaihetta tästä ei ole koskaan tullut. Elämämme on muotoutunut vuosien aikana sellaiseksi kuin se nyt on, ja olemme yhdessä onnellisia ja tyytyväisiä. Ainoa josta olen hieman huolissani on se, millaista elämämme tulee olemaan vanhana. Luotan kuitenkin siihen, että meillä on silloinkin jonkinlainen tukiverkosto ja vaikkapa ostettuja hoivapalveluita saatavilla, kun omia lapsia ei ole apuna.
Nämä pohdinnat ovat vaikeita, ja jokaisen on vain tehtävä ne omalla kohdallaan. Pienenä huvittavana juttuna muuten vielä, että olen vaihtanut sekä gynekologia että kampaajaa siitä syystä, että molemmat kyselivät liian innokkaasti, milloin lapsia on tulossa 🙂
Minulla on aika sama juttu tuon suvun jatkumisen kanssa. Myös meillä on todella pieni suku ja kokonaisen sukuhaaran loppuminen tuntuu pahalta jos se on itsestä kiinni. Mutta kuten monissa kommenteissa on todettu, tuo päätös lapsen tekemisestä ja suvun jatkamisesta on tehtävä oman itsen vuoksi, ei muita ajatellen. Ja tuo yksinäinen vanhuus, voi että miten mietin sitäkin usein! Mutta voihan myös olla, että lapsi kuolee ennen vanhempiaan. Se se vasta kamalaa olisikin! Sehän tässä on kun koskaan ei voi tietää…
Heh, ihana tuo viimeinen lauseesi. 🙂 Mietin itsekin haluanko jatkossa käydä ko. gynellä jos siellä kysellään seuraavalla kerralla samoja asioita. ”Nooooh, mikäs on ratkaisunne?” Apua, ahdistava ajatus!
[…] vaunuissa virnistellyt pieni ihminen, ja Ninan eilinen postaus saivat myös hetkeksi miettimään tätä koko lapsi-asiaa. Minulta on kolmekymppisten kunniaksi […]
Itsellä on vähän vaihdellut aina se, että haluanko lapsia vai en. Jos olisin mies, haluaisin ehdottomasti. Mutta kun olen nainen ja tiedän, että minun täytyy ”uhrautua” lasten saannin vuoksi vähän enemmän kuin yhdynnän verran, se vähän vähentää lastensaantihaluja. Kunnes! Ystäväpariskuntani ajoi kolarin pari vuotta sitten, jossa mies kuoli. Nainen jäi yksin puolivuotiaan vauvan kanssa. Silloin tajusin, että ainoa tapa jättää itsestään jotain pysyvää tähän maailmaan, on lisääntyminen. Siitä asti olen ollut täysin varma, että haluan lapsia ja haluan kokea myös äitiyden ja kaiken mitä siihen kuuluu. Pikkuhiljaa se kuuluisa vauvakuume on alkanut nostaa päätään ja nyt olemme mieheni kanssa siinä pisteessä, että aiomme pian jättää ehkäisyn pois ja katsoa, milloin tärppää. En usko, että lapsettomuus olisi itselleni mikään ylitsepääsemätön asia, enkä tuntisi itseäni puolikkaaksi tms. ilman lapsia. Itselleni tämä ystävän kuolema oli vaan herätys aika monen asian suhteen ja silloin myös ymmärsin haluavani lapsia, jos niitä minulle luonnollisilla tavoilla suodaan.
Eräs ystäväni, joka ei missään nimessä halunnut lapsia, tuli vahingossa raskaaksi tuplaehkäisystä huolimatta. Nyt kesän alussa heille syntyi pieni tyttö ja tämä ystäväni ei voisi olla onnellisempi! Eli uskon siihenkin, että vanhemmaksi voi kasvaa sitten kun on pakko ja siitä voi oikeasti nauttiakin.
Mutta kannattaa kuunnella itseään ja miettiä, että katuuko sitten enemmän sitä, jos ei hankkinut lapsia, kuin sitä jos hankki. Molemmissa on omat hyvt ja huonot puolensa, kuten tässä elämässä kaikessa.
Kiitos kommentistasi neila! Todella herättävä kommentti ihan uudesta näkökulmasta. Voi että, ymmärrän muuttuneen mielesi todella hyvin ja aloin itsekin miettiä asiaa myös tuosta kulmasta. Elämä ei aina ole oikeudenmukaista ja surullisia menetyksiä sattuu, mutta lapsen muodossa osa itsestä jää elämään. Erittäin tärkeä ja ajattelemisen arvoinen kommentti, kiitos!
Täällä on kyllä upeita ihmisiä ja hienoja kommentteja! Aihe on selvästi monelle tärkeä, tavalla tai toisella, ja itsekin kuulun samaan ryhmään useasti tätä asiaa pohtineena.
Olen ollut mieheni kanssa yhdessä kohta kahdeksan vuotta, yhdessä on asuttu neljä ja puoli vuotta ja näihin kysymykseen on saanut vastata kymmeniä kertoja: ”Onko teillä jo perheenlisäystä näkyvissä? Entä oletteko jo naimisissa? Ettekö halua perhettä? Entä jos toinen teistä kuolee, sitten toinen jää ihan yksin?”.
Lapsettomuus ei aina ole ollut mikään itsestäänselvyys, mutta nyt jo useamman vuoden olen ollut vahvasti sen kannalla, ja onneksi mieheni ajattelee samoin. Silti olen saanut niitä tyypillisiä vastauksia kertoessa kantani: ”kyllä se vauvakuume vielä tulee” ja ”tuntuu elämä pidemmän päälle tyhjältä ilman lapsia, odota vaan”. Entä jos ei tunnu? Minäkään en ole koskaan oikein pitänyt lapsista. Ystävilläni on lapsia, ja hyvin tulen heidän kanssaan juttuun, mutta jo muutama tunti heidän kanssaan ja olen valmis palaamaan omaan rauhalliseen elämääni. Oikein odotan sitä.
Nyt juuri maanantaina elämässäni tapahtui melko suuri muutos kun läheinen veljeni sai vaimonsa kanssa heidän ensimmäisen lapsensa. Minusta tuli täti. Pieni kaunis tyttö on tullut tutuksi veljeni lähettämistä kymmenistä kuvista, ja huomenna meillä on ensitapaaminen. Viime päivien puhelut ovat saaneet oloni tavallaan onnelliseksi ja tavallaan ahdistuneeksi. Veljeni on selittänyt kuinka ei osaa sanoin kuvailla niitä onnen tunteita, kun oma lapsi tuhisee sylissä. Kuinka oman lapsen äänen tunnistaa jo päivän jälkeen kymmenien muiden vauvojen äänistä. Kuinka pyyteetöntä voi rakkaus ja vastuu olla. Kuinka ihmeellistä on elämä.
Mutta minä kyllä eräänlaisena eskapistina ja tunteellisena ihmisenä muutenkin ihmettelen elämän ihmeellisyyttä, kauneutta, yllätyksellisyyttä, rumuutta, kylmyyttä ja kaikkea muutakin säännöllisesti. Tykkään pohtia paljon asioita, pyöritellä eri kantoja ja aiheita mielessäni ja lopulta puhua tai kirjoittaa niistä. Olen onnellinen kun koen mieheni myös parhaaksi ystäväkseni, ja meillä on mahtavia keskusteluja hänen kanssaan ihan kaikesta mahdollisesta. Tietenkään en voi tietää miltä tuntuu pitää sylissä pientä lasta, jonka on itse luonut. Mutta tiedän kyllä miltä tuntuu olla niin onnellinen että itkettää, ettei oikein edes kestä tilanteen kauneutta. Olen nytkin niin onnellinen veljeni ja hänen vaimonsa puolesta. Ei ole kauniimpaa kuin rakastava ja onnellinen perhe. Mutta minun perheeni on mieheni. Ja lasken perheekseni myös veljeni perheen ja äitini. Ja melkein läheisimmät ystävänikin. Olen onnekas kun minulla on näin paljon rakkaita ihmisiä. Ja he riittävät minulle. Ratkaiseva tekijä on se, etten ole täysin vastuussa heidän elämästään. Myönnän, että pelkään ajatusta olla vastussa pienen ihmisen elämästä niin kasvatuksellisesti kuin muutenkin. Mutta olen ok sen asian kanssa, kaikkien ei tarvitse olla äitejä. Minä voin olla hyvä täti, hyvä ystävä ja hyvä avovaimo (naimisiin menemme kun saamme päätettyä millaiset häät haluamme ja kun meillä on niihin varaa :D). Monet voivat olla noita kaikkia äiti mukaanlukien, mutta minä en ole, enkä halua olla.
Ajatus siitä että puoliso kuolee ja jää yksin, kun ei niitä lapsia ole tehnyt, on toki pelottava. Mutta eiväthän lapset muutenkaan ole mitään puolison korvikkeita. Ja jos on siunaantunut muita läheisiä, heihin voi turvautua kunnes on valmis kohtaamaan asioita yksin. Tämän olen läheltä nähnyt isäni kuoltua reilu 3 vuotta sitten. Mutta loppujen lopuksi mielestäni jokaisen on vaan itse mietittävä mitä elämältään todella haluaa, kukaan muu ei voi siihen puuttua. Näin olen ystävällisesti todennut niille, jotka tietävät minun tarpeeni muka paremmin. Minäkin pidän paljon siisteydestä, matkustelusta rauhassa, omasta ajasta ja siitä riippumattomuudesta, että jos päätämme lähteä vaikka puoleksi vuodeksi ulkomaille asumaan niin voimme sen tehdä viemättä lasta ystäviensä tai koulunsa parista pois. Tiedän että on perheitä, jotka tekevät näin lasten kanssa, mutta itse nautin siitä, ettei päätöksemme vaikuta suuresti muihin kuin meihin kahteen. Olemme näin onnellisia. Ja se on mielestäni elämän tarkoitus – olla onnellinen, kukin omalla tavallaan. <3
Tsemppiä ja haleja Nina näihin ajatuksiin. Olen varma että päätöksenne on teille se oikea. <3
Voi ihana Virpi! Viestisi oli niin kaunis että itkin sitä lukiessani. Kuvailit niin ihanasti elämää, sen kauneutta ja onnellisuutta, jonka jokainen meistä luo omalla tavallaan. Olen kanssasi täysin samaa mieltä kaikesta, etenkin siitä, että elämän tarkoitus on olla onnellinen eikä se onni muodostu jokaiselle samoista asioista. Onneksi minulla on ympärilläni paljon lapsettomia ystäviä ja pariskuntia joiden elämä on sellaisenaan hyvää. Ja onneksi pääsen seuraamaan lapsiperheen arkea myös kummipoikani perheen kautta. On ihana että elämässäni on läheisiä lapsia vaikka he eivät olekaan omia.
Onnea veljesi perheelle uudesta tulokkaasta ja sinulle tätiydestä. Se on tärkeä tehtävä! <3
Hienoa, että otit täällä puheeksi näinkin henkilökohtaisen asian.
Olen itse pohtinut myös sitä, että mistä voi varmasti tietää haluaako lapsia vai ei.
Meillä ei ole lapsia ja ainakin tällä hetkellä olen aika varma siitä, että emme hanki lapsia. Vauvakuumetta ei ole koskaan ollut. Meidän molempien veljillä on lapsia (yhteensä 5 ikähaitarilla 1-4v) ja tykkäämme heistä kyllä paljon. Lasten kanssa on mukava leikkiä ja touhuta sekä seurata heidän kasvua ja kehitystään. Mutta pakko myöntää, että olen helpottunut, kun kylästä lähtiessämme painan oven selkäni takana kiinni ja saan jälleen palata takaisin ”omaan rauhaani”. Myönnän myös nostavani kädet pystyyn siinä vaiheessa, kun vaippaa tarvitsisi vaihtaa tai pyllyä pyyhkiä 🙂
Olen usein miehellenikin sanonut, että minusta ei yksinkertaisesti olisi siihen, että joku on minusta riippuvainen 24/7. Olen vastuussa vain itsestäni. Kaipaan myöskin omaa aikaa ja rauhaa. Kaipaan juuri sitä vapautta, mitä lapseton elämä tarjoaa.
Olen joskus myös miettinyt, että uskaltaisinko ottaa sitä riskiä, että vartaloni vaurioituu pysyvästi synnytyksessä. Riittäisikö rakkaus omaan lapseen peittämään pettymyksen siitä, että oma kroppa on mennyt lopullisesti pilalle (ja nyt en tarkoita mitään raskausarpia ja riippuvia rintoja, vaan niitä oikeita synnytyksen jälkeisiä fyysisiä vaivoja, joista harvoin edes puhutaan).
Mietin kyllä joskus sitäkin, että vanhempana sitä tietysti olisi mukava, kun olisi omia lapsia, jotka voivat käydä kylässä ja auttaa askareissa, joihin ei enää itse pysty.
Mutta silti olen vahvasti sillä kannalla, että meidän elämämme on kaksin (tai kolmisin, kun onhan meillä koira) täydellistä emmekä kaipaa lasta. Mielihän voi vielä muuttua, olen 29-vuotias, joten vielä on muutama vuosi aikaa miettiä, millainen meidän perhe tulee olemaan tulevaisuudessa.
Olen vakavasti harkinnut munasolujen luovuttamista, jotta joku lapseton voisi saada minun ”käyttämättömien” munasolujeni ansiosta mahdollisuuden saada sen kovasti toivomansa lapsen. Eikai niitä kannata käyttämättä jättää, vaikken lasta itselleni hankkisikaan 🙂
Mielenkiinnolla kyllä luen vastauksia tähän postaukseen, vertaistuki tässä asiassa on tervetullutta, vaikka jokainen päätöksen ihan itse tekeekin.
Kiitos kommentistasi SatuKoo! Ihan huikean mahtavaa että olet miettinyt munasolujen luovuttamista! Arvostan ajatustasi todella. Ajatusmaailmasi pyörii muiltakin osin ihan täysin samoilla raiteilla mitä omat mietteeni ja on kiva kuulla etten ole pähkäilyjeni kanssa yksin. Mies, sinä ja koira, tuo kolmikko kuulostaa minusta jo oikein hyvältä ydinperheeltä. 🙂
Virpi tuossa yllä myös kiteytti hyvin sen, että omaan perheeseen kuuluviksi tuntee myös ne rakkaat, jotka eivät saman katon alla asukaan, kuten omat sisaruksensa perheineen ja omat vanhemmat. Siksipä minulla onkin oikeaan lapaan tatuoituna sana ”family”, koska perhe ja suku ovat minulle tärkeitä.
Voi SatuKoo, olen tästäkin samaa mieltä kanssasi! 🙂 Olen juuri huomenna aamulla lähdössä viettämään viikonloppua perheeni kanssa enkä malta odottaa että tapaani siskoni ja vanhempani kaiken mukavan merkeissä!
Mahtavan suora ja rohkea postaus sinulta, arvostan. Lähetysmistapoja aiheeseen on monia, mutta itselleni merkittävin oivallus on, että tämä asia ei ole ”vain päätettävissä ja ajoitettavissa” haluan/en halua/olenko valmis/osaanko/onko meillä aikaa tai rahaa tai mahdollisuuksia -akselilla. Vaikka tekisitte päätöksen, mitään ei välttämättä tapahdu. Tai sitten raskaudut – bing – heti. Olen aina tiennyt haluavani lapsia, mutta kun asia oli puolison ja muiden olosuhteiden vuoksi viimeinen mahdollinen vasta noin 35-vuotiaana, raskautumista ei tapahtunutkaan. Ei vaikka olin rentona, yritimme, olimme yrittämättä, söin ravinteita, lepäsin, urheilin, ajoitimme oikein, olimme ajoittamatta jne. Mitään vikaa ei löytynyt, kaikki toimi: itsensä ja kierron tarkkailua ja turhaa toivomista tuli yhteensä viisi pitkää vuotta. Nyt olen nelikymppinen, takana ne rankat hoidot, johon en koskaan uskonut pystyväni saati joutuvani, eivät tuottaneet tulosta. Kukaan tai mikään virallinen taho ei ole koskaan maininnut tätä puolta asiasta, mutta ziljoonia kertoja olen kuullut luentoja ehkäisyn merkityksestä ja tärkeydestä, yläasteelta asti. Toisaalta, en olisi voinut tehdä mitään toisin, koska sopivaa kumppania en kohdannut aiemmin, joten siksi en tätä asiaa jossittele. Ja mielestäni on ihan ok myös se vaihtoehto, että ei halua lapsia. Tsemppiä ajatteluihin!
Kiitos kommentistasi syysmielellä! Kommenttisi antoi todella miettimistä. Olen pahoillani että kaikki ei mennyt kuten olisitte toivoneet. Monet kärsivät lapsettomuudesta ja siksi kaikki ”ahdistelut” ja kyselyt ”no koskas te, jokos te, missäs ne lapset viipyy” ovat ikäviä. Koskaan ei voi tietää mikä on syy lapsettomuuteen.
Kiitos sinulle kommentistasi. Ihanaa syksyä!
[…] ← Edellinen 20.9.2014 09:30 […]
Kuulostaa aivan samalta kuin oma tilanteeni vuosia sitten. Tosin minulla sitä gyneä ei ollut sanomassa miten asia on. Olen ollut pitkälti samantyyppinen kuin sinä. Nuorempana en halunnut lapsia ja ajattelin aina että ehkä sitten kun se oikea mies tulee kohdalle. Sitten kun se mies tuli, olinkin jo 30v. ja koin aivan valtavan 30-kriisin siitä miten kavereilla on jo perhettä ja minulla ei. Asia repi minua kahtia, toisaalta halusin perheen kun kaikilla muillakin oli, toisaalta koin että en ollut valmis äidiksi. Koin että en ollut normaali kun en tuntenut sellaista automaattista kaipuuta äidiksi. Vauvoista en pidä eikä ystävien raskausuutiset ole koskaan saaneet minussa aikaan oikeastaan mitään tunteita. Lähinnä ajatukseni ovat olleet luokkaa ”good for you, mutta älä ala mulle kertomaan niistä paskavaipoista”. Lasten kanssa sen sijaan olen aina tullut hyvin juttuun, kunhan niitä ei tarvitse viedä kotiin leikkituokion päätteeksi.
Kun sitten tämän avopuolison kanssa päätettiin että noh, ehkä nyt kokeillaan ja katsotaan josko niitä lapsia tulisi ja annetaan luonnon päättää, kävikin selville että en voisikaan saada lapsia sillä perinteisellä metodilla. Luonto oli todellakin päättänyt asian puolestani. Hedelmöityshoidot olisivat minulle se ainoa keino. Siinä kohtaa olin elämäni vaikeimman päätöksen edessä. Pohdin asiaa joka kantilta ja otin selvää hedelmöityshoidoistakin. Pitkään pohdittuani tulin siihen tulokseen että omalla terveystaustallani (takana burnout ja masennus) en halua ryhtyä vaikeisiin, raskaisiin ja epävarmoihin hedelmöityshoitoihin. En kestäisi todennäköisten epäonnistumisten aiheuttamaa pettymystä. Pitkään itseäni ja sydäntäni tutkiskeltuani päätin että en ryhdy hedelmöityshoitoihin vaan elän lopun elämäni lapsettomana. Silloinen avopuoliso taas halusi lapsia joten yhteisestä päätöksestä lähdimme eri teille sillä odotuksemme parisuhteellemme olivat täysin erilaiset siinä kohtaa.
Tämän jälkeen olen tavannut nykyisen avomieheni, joka on omat lapsensa jo tehnyt ja ovat jo aikuisia, toisessa maassa. Olen tehnyt rauhan itseni kanssa ja päättänyt että elän elämäni näin, katumatta mitään ja katsomatta taakse. Olen opetellut tuntemaan itseni kokonaiseksi naiseksi ja opetellut hyväksymään sen että ydinperhe ei ole ainoa mittari elämäni onnistumiseen. Nautin siitä että minun ei tarvitse huolehtia keskenkasvuisesta ihmistaimesta joka on minussa kiinni 24h ja voin tehdä mitä haluan, milloin haluan. Toki tulee pieniä hetkiä kun toivon että elämä olisi mennyt toisin, mutta silloin muistutan itseäni siitä miten hyvä mies minulla on ja miten olen oikeasti onnellinen.
Toivon sinulle Nina kaikkea hyvää ja että saat asian ratkaistua tavalla joka tekee sinut onnelliseksi!
Kiitos kommentistasi Rhia! Kuulostaa siltä, että olet käytnyt asian kanssa todella pitkän ja raskaan pohdinnan. Uskon, että tekemäsi päätös oli oikea ja että tuo on juuri se tapa jolla elämäsi on juuri sinulle hyvä.
Onnellisuus on tärkeintä, hyvä että olet ymmärtänyt sen. <3
Hei,
Kävin itse gynellä 2 vuotta sitten, joka sanoi mulle ihan samalla tavalla. Hyvä, että sanoi. Jäin miettimään. Jäimme miettimään. Olin silloin 31. Olen aina ollut varma, etten halua lapsia. Minäkään en oikein edes tykkää niistä. Miehellä samat ajatukset.
No sitten kävi niin, että aloimme kuitenkin yrittää. Yritystä nyt takana se 2 vuotta ja ei ole tärpännyt. Hoidoissakin olemme jo. Vaikeaakin on välillä, kun ei tärppää. Edelleenkään ei ole vauvakuumetta, mutta ”lapsen tarve” on 🙂 Tai miksi sitä nyt kutsuisi.
Tsemppiä mietintöihin 🙂
Voi tsemppiä teille yrittämiseen! Kiinnostavaa kuulla, että on muitakin gynejä jotka ovat noin suoria. Mutta olen hänelle kiitollinen suoruudesta. Muuten olisi koko juttu saattanut mennä ohi ihan huomaamatta.
Mutta hei, jos kumpikaan teistä ei ole koskaan oikeastaan halunnut lasta, voi olla että teidän elämänne on hyvää ja täyttä kaksin. Eli jos lapsen saaminen ei tärppää, uskon että voitte olla onnellisia kahdestaan. Toivottavasti kuitenkin saatte lapsen jos niin haluatte.
Voi, isoja päätöksiä! Mutta hienoa, että käytte miehesi kanssa tuon kysymyksen nyt läpi perinpohjin, ettei tarvitse myöhemmin katua ja jossitella (oli päätös sitten kumpi hyvänsä) 🙂
Itse en ole ollut ikinä mikään lapsirakas, mutta joskus kahdenkympin tienoilla kuitenkin alkoi kirkastua, että haluan jossain vaiheessa lapsia. Kolmekymppisenä sitten sain kaksi lasta. Nyt ensimmäinen lapsi on jo toisella luokalla, ja toinen lapsi menee ensi vuonna eskariin. Vauva-aika oli mielestäni tosi raskas, enkä haikaile sitä millään tavalla. Tykkään paljon enemmän tästä vaiheesta, kun lapset ovat jo aika isoja! Heidän kanssaan on tosi kiva tehdä asioita.
Vauva-aika menee loppujen lopuksi nopeasti ohi, ja sitten tulee se vaihe, kun saa taas nukkua täydet yöunet ja lapset ovat aikalailla omatoimisempia (toki jokaiseen ikäkauteen liittyy omat haasteensa) 🙂
Jos lapsia on vain yksi, ja hoitoon osallistuvia vanhempia kaksi, niin voi sitä omaa aikaa järjestää kummallekin myös vauvan syntymän jälkeen, vaikka toki elämä melkoista häränpyllyä heittää vanhemmuuden myötä…
Mitä miehesi haluaa? Miettiikö hän myös vielä kantaansa?
Päätitte mitä tahansa, niin uskon, että se on hyvä ratkaisu. Molemmissa vaihtoehdoissa on varmasti hyvät ja haastavat puolensa 🙂
Ai niin, unohtui sanoa vielä se, että sitä ei ehkä kannata käyttää perusteena, että ”joku käy sitten vanhainkodissa katsomassa”. Me olemme aina käyneet vanhainkodissa katsomassa pappani siskoa, joka on naimaton ja lapseton. Hän on ollut ”yksi mummuista” siinä missä meidän ”oikeat” mummutkin 🙂 Äitin sisko, kummitätini, on myös lapseton, ja ihan varmasti aion käydä katsomassa häntä vanhainkodissa siinä missä omia vanhempianikin, sitten kun se aika koittaa.
Eli jos sinulla on sisarusten lapsia, kummilapsia tai muuten vain läheisiä lapsia, niin uskon että he tulevat huomioimaan sinut myös sitten, kun olet vanha 🙂 Enemmän nuo jutut riippuvat siitä, millaisen suhteen ihmisiin on luonut, kuin ”sukulaisuuden tasosta”. Eihän rakkaita hylätä koskaan!
Ja vielä, ihana lisäys sinulta! <3 Siskollani ei ole (vielä) lapsia eikä myöskään mieheni siskolla (vielä). Asumme itse Helsingissä ja koko turvaverkkomme ja kaikki sukulaisemme asuvat satojen kilometrien päässä. Jos siis aiomme joskus tehdä lapsia luulen, että meidän täytyisi muuttaa toisaalle. Helsingissä olisimme todella yksin.
Kiitos kommentistasi! Oli tosi kiva kuulla ettei kaikki ole pelkässä vauvahuumassa vaan että lasten kanssa on ihanaa kun he ovat jo isompia.
Meillä mies on samalla kannalla kanssani, eli olemme aina olleet sitä mieltä että emme halua lapsia. Mies tekee pahimmillaan kolmea työtä yhtä aikaa ja minä olen valtavan kiireinen jatkuvasti. Luulen siis, että jos luovun omista menoistani ja päätämme tehdä lapsen, niin joudun olemaan lapsen kanssa hyvin paljon yksin. Mieheni on niin työorientoitunut etten tiedä miten paljosta hän voisi luopua. Yhtälö kuulostaa aika mahdottomalta.
Helppoja päätöksiä… Asiaa kannattaa pohtia ja miettiä todella tarkkaan, haluaako elämän jatkuvan nykyisellään vai ei. Lapset muuttavat kaiken ja ei yhtään mitään. Vauva-aikaa on turha pelätä, se on se helpoin vaihe. Sen jälkeen alkaa vasta kaaos. Itseni kohdalla hyppäsin tuntemattomaan, mutta onneksi se on antanut niin paljon etten vaihtaisi hetkeäkään, edes niitä itkuraivarihelmiä.
En siis koskaan ole pitänyt lapsista, potenut vauvakuumetta tai edes tavannut ”niitä” juurikaan ennen omiani. Luulin pitkään etten aio edes hankkia lapsia, kunnes aloinkin pohtimaan että mitä jos…? Niinpä päätin kolmikymppisenä että hetki on nyt tai ei koskaan, otimme mieheni kanssa kalenterit esiin ja katsoimme sopivan välin kaikkien työprojektien joukkoon. Ennakkoluuloista huolimatta tämäkin projekti toteutui aikataulussa, ainahan ei todellakaan ole niin, ja alussa raskausajan siihen suhtautuihin kuin mihin tahansa projektiin, teki vain kuten oppaissa käsketään. Kunnes se lapsi olikin sylissä, eikä mikään missään ikinä ollut enää samoin. Nyt olen kahden lapsen ”uraäiti” ja toistaiseksi olemme kaikki hengissä ja jopa järjissämme. Enpä olisi uskonut vielä 10 vuotta sitten tätä. Lähtökohtana oli siis, ettemme tienneet lapsista tai vauvoista yhtään mitään. Aloittelijoita kyllä neuvotaan, kunhan vain uskaltaa kysyä. Ja onneksi on google! Nim. ”vauvani nukkui 8 tuntia ilman ruokaa, kuoleeko se???”
Mutta siitä vauva-ajasta: Se oli minulle täyttä lomaa! Molemmat vauvat olivat niin helpot, että sain rauhassa tehdä unien aikaan omia juttujani, vauvojen kanssa tuli reissattua ympäri Suomea ja maailmaa, istuttua kahviloissa ja shoppailtua kuten aina ennenkin. Ja iltaisin lapset tuppaavat nukkumaan, joten omille harrastuksille ja puolisolle jää aikaa.
Uskoisin, että ilman lapsia olisin yhtälailla onnellinen, koska en tietäisi muusta. Mutta nyt tiedän, mitä olisin menettänyt. Universiumin täydeltä rakkautta.
Tässä muutamia kokemuksia siltä epäsosiaaliselta äidiltä, joka ei suostu verkkareissa hiekkalaatikolle ja haluaa edelleen siistin kodin. Onnea sinun pohdintoihin, tiedän miten vaikeaa se on.
Juu, todella helppoja päätöksiä… 🙂 Kiitos kommentistasi, hyvä näkökulma siinäkin. Kuten oma äitini sanoi, hän on todella onnellinen että teki siskoni ja minut. Elämästä olisi kuulema puuttunut paljon ilman meitä. Voi miten totta tuo onkaan, mutta toisaalta, jos ei tiedä mitä menettää ei sitä (ehkä ainakaan niin kovasti) voi kaivatakaan. Kiva myös kuulla sujuvasta ja helposta vauva-arjesta. Olen varma että oma vauvani kärsisi koliikista ja valvottaisi minua ensimmäiset kaksi vuotta.. 🙂
Vastapainona helppoon vauva-aikaan: Monet ystäväni ovat valvoneet ensimmäiset 1-3 vuotta tapauksesta riippuen. Pohdittavaa siinäkin 🙂
Tämän postauksen ja sen kommenttien lukeminen on kyllä ollut varsin terapeuttista. Olen itse vähän päälle 30-vuotias ja takaraivossa on jo pari vuotta jyskyttänyt ajatus, että tästä asiasta pitäisi nyt PÄÄTTÄÄ. Etenkin kun puolisoni olisi varmuudella valmis hankkimaan lapsia, joten pitkän parisuhteen jatkokin voi riippua tästä asiasta.
Ja voi apua, olen nähnyt lähes täsmälleen samanlaisen unen, kuin mitä kuvailit tuolla ylempänä. Pitäisi varmaan leikkiä koti-Freudia ja yrittää löytää sanoma sieltä takaa!
Oikeastiko näit lähes identtisen unen?! Huh huh! Tuo uni oli ihan kamala ja heräsin siitä todella järkyttyneenä. Tiedä sitten mitä se oikeasti tarkoitti… Kiva kuulla että postaus on toiminut terapeuttisena kokemuksena. Tuntui itsestäkin hyvältä päästää tuo päässä suurena möykkynä vellonut asia ulos ja saada ihmisiltä kommentteja aiheesta.
Moi Nina!
Hyvä kirjoitus sinulta kyllä. Itse olen kans ollut näitä vauvakuumeettomia, joita on lähinnä ärsyttänyt vauvojen kitinä ja lasten juoksentelu esim. ravintoloissa. Enkä oikein kenenkään vauvaan/lapseen päässyt tutustumaan ennen kuin olin 30.
Kuitenkin olen tiedostanut tuon, että omaansa rakastaa varmasti (vaikkakin jotkut kyllä toteavat, että sekään rakkaus ei Aina syty samalla sekunnilla kuin vauva syntyy mutta tulee kyllä sieltä) ja olin varma, että ainakin yhden sitten joskus haluan. Ja sitten kun oikea mies osui kohdalle ja tuli tunne, että nyt olisi hyvä aika (ei siis mitään toimeentuloon liittyviä ongelmia tai juuri urasuunnitelmia tms) niin sen kummemmin suunnittelematta raskaus alkoi, sujui hyvin ja lapsi syntyi.
Vauvan kanssa oli kyllä raskastakin (nukkui huonosti), mutta varsinkin näin jälkeenpäin kaikki huonot asiat unohtuvat nopeasti ja olen erittäin onnellinen, että minulla tuo yksi (jo eskarilainen) lapsi on. Tietenkin huolikin on kova, että jos hänelle jotain sattuu mutta edelleen, ilo on suurempi kuin huoli tai harmi (kun hermot menee toisen kiukutellessa tms.)
En vieläkään erityisesti pidä muiden lapsista (useimmista siis), mutta enää ne eivät ärsytä vaan niitä jotenkin ymmärtää ja tavallaan haluaa suojella, ainakin ajatuksissaan.
Yksi mitä kannattaa miettiä on tuo parisuhde. Sinulla alkaa siis kirjoituksen perusteella olla viimeisiä hetkiä miettiä lastenhankintaa, mutta mikäli miehesi on suht samanikäinen niin ikävä kyllä hänellä aikaa tuohon miettimiseen on huomattavasti enemmän. Eli sen päätöksen, että lasta ei aleta yrittää olisi hyvä olla molempien varma päätös. Muussa tapauksessa niinkin voi käydä, että 10 vuoden päästä miehesi on miettinyt asiaa uudelleen ja haluaa sittenkin jälkikasvua ja hänelle se ei olekaan silloin vielä myöhäistä. (No, voi hän silti tulla tuohon päätökseen vaikka juuri NYT olisikin varma, ettei lapsia halua).
En tietenkään sano, että noin kävisi, mutta minusta olisi hyvä tiedostaa tuokin mahdollisuus. Kukaan ei tietenkään usko omasta miehestään moista, mutta monille on noinkin käynyt.
Kenenkään toisen vuoksi ei silti lasta kannata tehdä ellei itse ole varma, että lapsen haluaa. Mutta myöskään kenenkään toisen takia (mies olisi varma ettei halua) ei kannata lasta jättää tekemättä jos itse on yhtään epävarma. Ajattele kuinka tylyä olisi jos nyt jättäisi miehen takia lapsen hankkimatta ja sitten lopulta kun itse olisi liian vanha, mies lähtisikin ja tekisi sen jonkun toisen kanssa..
No, meni nyt vähän pitkäksi tämä ja varmaan ei auttanut pähkäilyssäsi yhtään. Itse en näin monimutkaisesti asiaa koskaan edes miettinyt, lapsentekoon vain jotenkin meni. Joskus liiat miettimiset pahentaa asioita, on vain mentävä intuition pohjalta.
Tsemppiä sinulle (teille!) päätöksissä. Muista, että tässä tapauksessa päättämättömyys (ei tee mitään) on myös päätös 🙂
Kiitos kommentistasi Eeva! Toit esiin todella hyvä ja tärkeän pointin. Siksi keskustelu mieheni kanssa täytyy tehdä perinpohjaisesti. Vaikka skenaariosi kuulostaa julmalta, niin se on ihan totta ja myös tuohon kannattaa valmistautua henkisesti.
Hieno postaus! Minulla on kaksi lasta, mutta vauvakuumetta ei ole ollut vielä koskaan. En minäkään pidä kaikista lapsista, enhän pidä kaikista aikuisistakaan 🙂 Gynekologisi puhui asiaa. Päätös on varmasti vaikea suuntaan tai toiseen. Voimia päätöksen tekoon. Lapset ovat samaan aikaan rakastettavia ja raskaita. Ei niitä ilmankaan osaisi olla, mutta käy se työstä, kun pukee uhmaikäistä kurahousuihin. Sitten seuraavana hetkenä sama tyyppi juokseen päiväkodin pihalla kädet ojossa vastaan huutaen ”äi-tiiii” ja hyppää syliin.
Tämä kommentti tulee nyt aika jälkijunassa. Voisin lähettää sulle sähköpostiakin, niin voisin kirjoittaa asiasta enemmänkin.
Minusta lapsia ei tehdä siltä varalta, ettei myöhemmin kaduta. Aina ja joka kerta, kun alat ennakoida elämää tai elää menneessä kadotat kosketuksen nykyhetkeen.
Minusta lapset eivät ole ihania tai kamalia. Minusta lapset ovat heijastus omista vanhemmistaan. Lapset ovat ihmisiä. On lapsia, jotka ovat niin kamalia että jäävät yksin ellei joku älykäs aikuinen puutu peliin. On lapsia, jotka ovat niin aurinkoisia ja emotionaalisesti älykkäitä että ovat aina ihmisten ympäröiminä.
Oli lapsi minkälainen tahansa se on aina kaikkein vähiten hänen omaa ansiotaan. Katseet on siirrettävä vanhempiin.
Aikuisen tehtävä on ohjeistaa lapselle, kuinka elämässä menestyy, esimerkin kautta. Älä jämähdä kysymykseen ”haluanko lapsia” vaan olenko minä sellainen ihminen, joita toivon lisää tähän maailmaan? Onko minusta johtamaan, perustelemaan valintojani, näyttämään suuntaa? Kunnioitanko toisia ihmisiä? Mistä tiedän, että valintani ovat jollekin toiselle hyviä tai oikeita? Kestävätkö valintani kritiikkiä eli ovatko valintani toisinsanoen terveitä? Rakastanko sitä, että näkökantani haastetaan? Koenko omien valintojeni haastamisen ahdistavana vai kasvunpaikkana?
Mielettömän hieno kommentti Essi! Kiitos siitä! Tuossa riittää todella paljon pohdittavaa.
Minä pähkäilen samaa asiaa, tehdäkö lapsi vai ei. Olen jo teininä kärsinyt vauvakuumeesta, samoin myöhemmin vuosien varrella. Sopivaa kumppania ei kuitenkaan ollut silloin saatavilla. Olen oikeastaan aina ajatellut, että haluan lapsia. Nyt olen ollut useamman vuoden parisuhteessa, lapsiasiaa olen miettinyt vakavammin jo yli vuoden. En kuitenkaan uskalla ryhtyä tuumasta toimeen vielä, en tiedä uskallanko koskaan. Ikää on jo kolmenkympin puolesta välistä joten aikaa ei ole enää juurikaan tuhlattavaksi, eikä nytkään tiedä tärppäisikö edes. Olen rauhaa rakastava, omissa oloissakin viihtyvä tyyppi. Highly sensitive person, erityisherkkä. Pelkään, että ylikuormitun lapsista, univelasta, melusta, oman ajan puutteesta. Mietin, osallistuisiko mieheni kuitenkaan tarpeeksi lastenhoitoon, riittäisivätkö rahat. Jäisikö enää aikaa harrastuksiin, elokuvissa käyntiin, matkusteluun, olisiko tarpeeksi tukiverkkojakaan.
Näen myös joskus enneunia, asiasta vaikean tekee se, että olen nähnyt omista lapsista unta muutaman kerran, vaan mistäpäs tietäisin etukäteen olisivatko ne unen lapset minulle oikeasti tulossa. Voihan se uni olla jotain ihan muutakin, pelkkää kuvittelua vain.
Pelkään myös, että jos en tekisi lapsia, niin vanhempana alkaisin todella katumaan. Joskus mietin, että josko antaisi vaan luonnon päättää asian. Ehkäisy pois ja katsoisi tapahtuisiko mitään.
Toivottavasti omakin mielipiteesi lapsiasiasta on selkiytynyt johonkin suuntaan. Huomaan, että postauksestasi on jo pari vuotta aikaa. En kuitenkaan malttanut olla laittamatta kommenttia kun tämän tekstisi löysin googlesta. Ihana kuitenkin lukea, että on muitakin jotka asiaa pähkäilevät, ettei ole aivan yksin ajatustensa kanssa.