Päiväkirja Berliinistä osa 14

tunnetila: haikeus

Tänään on edessä paluu kotiin. Mihin ihmeen kotiin? Tuntuu että olen kotiutunut tänne vähän yli kuukaudessa jo niin hyvin, etten enää muista mikä kaikki minua Suomessa odottaa.

Väliaikainen asunto alkoi tuntua kuukaudessa jo ihan kodilta. Kuukaudessa ehdin myös tutustua muutamaan koulukaveriin niin hyvin, että kun halasimme hyvästiksi viimeisen kurssipäivän kunniaksi käydyn illallisen jälkeen, niin halatessa alkoi vähän itkettää. Tuli jotenkin lohduton olo.

En välttämättä tapaa näitä ihania ihmisiä enää koskaan.

Kahta opiskelijaa lukuun ottamatta koko kurssimme jatkaa kieliopintoja yhdessä seuraavalle tasolle. Minä palaan Suomeen, ja Adrianilla on niin paljon töitä, että hän ei ehdi opiskella tällä hetkellä enempää. Tänään kun kello lyö kaksitoista, niin luokkakaverini tapaavat taas tuttuun tapaan toisensa, mutta minä en mene tunnille. Ihan tyhmää!

Opettajanikin oli harmissaan kun en voi jatkaa enää opintojani. Hän yritti kovasti saada minua pyytämään lisää lomaa töistä ja jäämään seuraavalle kurssille. Hän oli nimittäin sitä mieltä, että aloin juuri kehittyä kielessä ja tulisin edistymään paljon juuri seuraavan kuukauden aikana. Nyt kun en jää enää kurssille, niin saatan heittää kaiken oppimani hukkaan. Olen itse ihan samaa mieltä.

Juuri nyt, alkuhankaluuksista huolimatta, tekisi mieli pistää Suomessa pillit pussiin ja jäädä tänne.

Onneksi minua odottavat Suomessa minulle tärkeät ja rakkaat ihmiset, ihana koti, mukava työ ja kivat työkaverit. Töihin paluu vähän kyllä kauhistuttaa, sillä tulen olemaan ihan pihalla kaikesta. Onneksi minulla on kuitenkin lomaa vielä tämä viikko. En pystyisi mitenkään menemään töihin tältä suoraan.

Istahdan tänään Finnairin koneeseen kulttuurishokkia (ja aamupakkasia) kauhulla odottaen.

0