tunnetila: oivallus
Olin tällä viikolla Saku Tuomisen luennolla. Saku puhui nykypäivän työelämästä, arjen sovittamisesta työhön, ja tämän hetken suurimmasta vitsauksesta, kiireestä.
Koko luennon ajan tuntui, että Saku puhui elämästäni. Tunnistin itseni hänen puheistaan jatkuvasti.
Minulla on aina ollut monta rautaa tulessa. Opiskeluaikoinani tein opiskelun ohessa kahta työtä yhtä aikaa. Toisessa paikassa olin töissä illat ja viikonloput, toisessa maanantait ja perjantait. Olin suunnitellut lukujärjestykseni niin, että pystyin käymään töissä koko ajan. Myös kaikki lomat olin töissä molemmissa paikoissa. Tykkäsin molemmista työpaikoista, enkä halunnut luopua kummastakaan.
Nyt kun olen työelämässä, teen lähes kaiken vapaa-aikani toista ”työtä”, eli kirjoitan blogia. Bloggaan itsenäisesti jotta saan itse päättää millä tahdilla kirjoitan, mistä kirjoitan ja mihin yhteistöihin lähden mukaan, mutta tahti on silti välillä vähän liian hurja. Tykkään kuitenkin bloggaamisesta valtavasti ja elämäni täyttää kivat asiat. En halua luopua mistään, vaikka olen välillä jaksamisen äärirajoilla.
Seuraava Saku Tuomisen hyvin yksinkertainen esimerkki ravisteli minut hereille aika hyvin.
Olette sopineet perheenne teinin kanssa, että kotiintuloaika on kymmeneltä. Kotiovi käy perjantaiyönä puoli neljältä ja olet vihaisena ovella ottamassa kotiintuloajoista lipsunutta lasta vastaan. ”Missä hitossa sä olet ollut???” ”No meni myöhään ku asioita vaan tuli ja tuli…” Saarnaat teinille kotiintuloajoista ja siitä, miten tärkeää on oppia sanomaan ei.
Minullekin niitä asioita aina vaan tulee ja tulee. Sitä, tätä ja tuota. ”Joo, mä voin tehdä!” ”Kuulostaa kiinnostavalta, totta kai mä tulen.” ”Ai vitsi, mulla olisi silloin treenit, mutta kyllä mä voin jättää ne väliin ja tulla.” Kuulen itseni viikottain sanovan noin. Olen kuullut itseni sanovan noin koko elämäni.
Olisiko nyt korkea aika oppia sanomaan ei? Olen jo aika hyvä kieltäytymään asioista, jotka eivät kiinnosta minua, mutta mites ne kivat ja kiinnostavat jutut? Kun niitä vaan tulee ja tulee… Täytyy opetella muistamaan, että haalimalla liikaa kivoja ja kiinnostavia juttuja voi myös polttaa itsensä loppuun.
Siinäpä sananen sunnuntaille. Kiiretöntä sunnuntaita Teille kaikille!
Ps. Osallistukaa ihanaan koruarvontaan! <3
0
Kiitos! Olisi ollut kiinnostava luento.
Olen viime aikoina opetellut sanomaan ja sanonutkin ei. Ja tiedätkö mitä: ei ole tullut maailmanloppua! Miten kevyt olo minulla on nyt!
Eli älä koskaan sano ei koskaan, mutta ei voi sanoa joskus 😉
Hyvää pohdintaa HeidiV! Kevät on ollut kyllä varsinaista haipakkaa ja kiire jatkuu töissä kesälomaan asti. Yritän nyt selvitä sinne asti näine hyvineni, mutta mitään ylimääräistä en tähän päälle enää suostu buukkaamaan. Syksyllä aloitan sitten sen tiukemman linjan. On pakko oppia sanomaan ei. Tai sitten menee tilaan, jossa ei itse voi päättää mitä tekee ja mitä ei, kun kroppa sanoo sopimuksensa irti. Parempi tehdä tuo päätös itse kuin palaa loppuun.