Wieniin kadonnut ystävyys

tunnetila: muistelu

Sain momondolta kiinnostavan haasteen. Minut haastettiin kertomaan maailmalla sattuneesta kohtaamisesta, joka on vaikuttanut elämääni merkittävällä tavalla.

Tiesin heti mistä haluan kirjoittaa. Tiesin, että haluan kertoa Teille pari vuotta sitten muodostuneesta lyhyestä ystävyydestä, jota mietin silloin tällöin vielä tänäkin päivänä.

Olin pari vuotta sitten kuukauden Berliinissä opiskelemassa saksaa. Tällä kurssilla vierustoverinani istui nuori syyrialainen mies.

Aluksi nuorukainen ei puhunut juuri mitään, hymyili vain kun juttelin hänelle. Vastaukset kysymyksiini olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä.

Jatkoin pientä jutusteluani useamman päivän ajan, ja lopulta eräällä lounastauolla nuorukainen kysyi söisinkö lounasta koulussa hänen kanssaan. Lounastimme sinä päivänä yhdessä, ja siitä hetkestä lähtien opin minulle vieraasta kulttuurista enemmän, kuin mikään kurssi olisi minulle voinut opettaa.

Nuorukainen oli tullut Berliiniin Alepposta, jossa hän oli vielä pari vuotta sitten viettänyt iloista yliopisto-opiskelijan elämää. Hän kertoi rakastavansa Aleppoa, ja kaipaavansa sinne joka päivä.

Hän näytti minulle puhelimestaan kuvia kauniista ja vehreästä kotikaupungistaan. Kuvissa näkyi mm. upea valkoinen yliopistorakennus, jonka sisäpihalla oli kymmenin kukkaistutuksin somistettu pieni ja idyllinen puutarha. Toisessa kuvassa kampuksen nurmikentällä istui ryhmä opiskelijoita, jotka hymyilivät kameralle.

Erään kuvan hän ohitti nopeasti. Kuvassa oli iloisesti hymyilevä nuori mies. Kysyin varovasti kuka kuvassa oli. ”Paras ystäväni. Hän on edelleen Aleppossa ja olen hänestä hyvin huolissani.”

”Haluatko tietää miltä Aleppossa näyttää nyt”, hän kysyi hiljaa. Pian näin kuvia pommituksissa tuhoutuneesta kaupungista. ”Tämä oli lempikahvilani, jossa istuimme usein luentojen jälkeen.” Nyt kuvissa näkyivät rauniot. Näin myös kuvan katkenneesta tiestä, sortuneesta kerrostalosta ja täysin tuhoutuneesta asuinalueesta. Tuo alue oli korttelin päässä paikasta, missä nuorukainen oli Aleppossa asunut.

Jo kuvien näkeminen tuntui minusta pahalta, mutta järkyttävintä oli kuitenkin kuulla uuden ystäväni puhelimen kätköistä löytynyt lyhyt audiopätkä. Ystäväni oli ollut kotonaan illallisella, kun hänen asuntonsa ikkunat olivat alkaneet helistä. Puhelimeen oli tallentunut ikkunalasin helinä, voimakas, pahaenteinen vinkuva ääni, ja lopulta voimakas räjähdys. Pommi oli pudonnut ihan hänen asuntonsa lähelle.

Kuuntelimme nauhoitetta muutaman kerran, ja minusta tuntui että sydämeni tulee rinnasta ulos. Nauhoite kuulosti todella lohduttomalta. Entistä kamalammalta minusta tuntui, kun ystäväni kertoi noiden äänten olleen ennen hänen lähtöään hyvin arkipäiväisiä.  ”Minun oli pakko päästä pois. Ystävälläni ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lähteä.”

Berliinissä viettämäni kuukauden aikana kuulin Syyriasta paljon erilaisia tarinoita. Suurin osa tarinoista alkoi iloisesti, mutta lopulta ne päättyivät aina suruun tai lohduttomuuteen. Tuntui valtavan pahalta kun en voinut auttaa luokkakaveriani, tai hänen Aleppossa asuvia ystäviään millään tavalla. Saatoin olla vain iloinen siitä, että edes yksi heistä oli päässyt pois sodan runtelemasta kaupungista.

Kurssin viimeisenä iltana kävimme luokkakavereiden kanssa yhteisellä illallisella. Tunnelma oli iloinen, mutta samalla hieman haikea. Emme tienneet tapaammeko tuolla porukalla enää koskaan.

Illallisen päätyttyä kaikki läksivät koteihinsa, ja minä kävelin ystäväni kanssa omalle raitiovaunupysäkilleni. Heti kun jäimme kaksin, ystäväni kertoi minulle iloisen uutisen. Hänen paras ystävänsä oli päässyt sinä iltana matkaan, ja hän oli tulossa pian Eurooppaan. Ystäväni kertoi lähtevänsä heti seuraavana päivänä Wieniin, jonne hänen ystävänsä olisi määrä pian saapua.

Toivotin hänelle onnea, ja kättelimme hyvästeiksi yön pimetessä. Olisin halunnut halata uutta ystävääni hyvästiksi, mutta olin oppinut, että hänen kulttuurissaan naiset ja miehet eivät halaa toisiaan.

Palasin kurssin jälkeen Suomeen. Huomaasin miettiväni päivittäin, olivatko ystävykset löytäneet Wienissä toisensa.

Kaksi viikkoa kului, ja eräänä päivänä sain viestin tuntemattomasta numerosta. Viesti oli kurssikaveriltani, joka oli aavistanut minun olevan huolissani. Viesti kuului ”Ehdin olla Wienissä kaksi viikkoa ja tänään löysin ystäväni. Kaikki on nyt hyvin, olemme turvassa. Olen niin onnellinen! Kaikkea hyvää sinulle!”

Vastasin tuohon viestiin, mutta viestini ei koskaan mennyt perille. Tuon viestin jälkeen en ole kuullut opiskelukaveristani mitään. En voi kuin toivoa, että hänellä on kaikki hyvin.

Maailmalla reissatessa tapaa paljon ihmisiä. Jotkut kohtaamiset ovat pikaisia ja unohtuvat nopeasti. Toiset kohtaamiset jäävät muistoihin iäksi. Uskon, että muisto tästä lyhyestä ystävyydestä kulkee mukanani aina.

18

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.