tunnetila: oivallus
Sanontaa ”ole paras versio itsestäsi” viljellään nykyään paljon. Tuon sanoman takana on ajatus, että itseä ei kannata verrata muihin. SINÄ olet hyvä, sinä riität. Ota rohkeasti askeleita elämässäsi haluamaasi suuntaan, pärjäät kyllä. Tee ratkaisuja sen mukaan, mitä itse haluat, älä elä muiden toiveiden tai olettamusten vuoksi.
En ole oikeastaan koskaan verrannut itseäni muihin. Olen tehnyt päätökset elämässäni rohkeasti ja itsenäisesti, ja olen elämässäni siinä kohtaa, mihin olen halunnut suunnata. Kaikki pitäisi siis olla hyvin, ja tuon ajatuksen mukaan olen juuri nyt paras versio itsestäni.
Hyvää tarkoittava ajatus on kuitenkin kääntynyt päässäni negatiiviseksi. Kun alan miettimään millainen olisi paras versio itsestäni, niin alan heti miettiä vain ulkoisia seikkoja ja pian löydän itseni synkkyyden kuopasta. Paras versio itsestäni on nimittäin Nina 23v.
Paino 47kg, vaatekoko 32-34. Paras versio minusta juoksee Pyynikillä portaita ylös alas ja hikoilee monta kertaa viikossa treeneissä ilman kipuilevaa polvea. Paras versio minusta syö mitä huvittaa, eikä silti liho. Parhaalla versiolla minusta on pitkät hiukset, eikä selluliitista ole tietoakaan. Paras versio minusta tanssii yökerhossa korkkareissa aamuun asti, eivätkä jalat turpoa pökkelöiksi.
Ole tässä sitten tyytyväinen. En tule enää koskaan olemaan paras versio itsestäni. Kiva.
Nuoruusvuosien Ninan kaipuu on yltynyt aika voimakkaaksi koko kevään sairasteluputken myötä. En ole päässyt moneen kuukauteen kunnolla liikkumaan, sillä kipeällä selällä kuntoilu on mahdotonta, ja flunssassa taas kuntoilu ei kannata. Myös ruokailuni on ollut pitkittyneen flunssan ajan hyvin epämääräistä. Jos sanotaan, että ihminen on sitä mitä hän syö, niin meikäläinen on siinä tapauksessa pitkälti suklaata, jätskiä ja sushia. Olo on ollut todella kaukana parhaasta versiosta itsestäni.
Pari viikkoa sitten uskaltauduin monen viikon tauon jälkeen salille. Tein tutun, selkääni kuntouttamaan suunnitellun lempeän treenin nopeammalla temmolla kuin normaalisti, sykettä vähän nostaen. Voimallisempi treeni tuntui niin hyvältä, että melkein itketti. Toinen asia mikä itketti, oli salin valtavista peileistä näkyvä omakuva. Minne olen kadottanut sen timmin 47kg painavan Ninan, ja mistä tuo trikoistaan tursuileva tyyppi on tänne ilmestynyt?
”Nyt on aloitettava laihis! Mä en syö enää ikinä herkkuja. En IKINÄ! En voi olla enää koskaan onnellinen, tai paras versio itsestäni, jos näytän tältä. Tästä lähtien kiellän itseltäni kaiken!”
Hoin tuota mantraa puolitoista viikkoa. Kävin salilla lähes päivittäin, enkä treenatessani ajatellut mitään muuta, kuin pursuilevia jenkkakahvoja tai turvoksissa olevaa vatsaa. Jokainen katse peiliin ällötti. En edes tajunnut iloita terveemmästä olosta, kun lietsoin niin kovalla vimmalla itseinhoa mieleeni. Keskiviikkona tapahtui kuitenkin jotain, mikä muutti kaiken.
Olin salilla venyttelemässä lonkankoukistajia. Treenaamassa ollut nainen tuli luokseni ja kysyi suomea hieman murtaen: ”Miten tuollaisen muodon saa?” En ensin ymmärtänyt kysymystä. Aloin kertoa, että näin venytetään lonkankoukistajaa, että laita toinen jalka näin, ja toinen näin… ”Ei, en tarkoittanut sitä. Tarkoitin, että miten sinä treenaat. Kuinka paljon, millaisilla painoilla? Miten olet saavuttanut noin upean vartalon?”
Menin sanattomaksi. Olin juuri venytellessäni katsonut itseäni peilistä ja miettinyt, että jumankauta mikä läskiperse mulla on. Aloin soperrella että en mä oikein mistään treenistä mitään tiedä, selkäkin on kipeä enkä mä voi oikein tehdä mitään ja hitsit kun on ollut tuota flunssaakin… Olin kuin puulla päähän lyöty!
Miksi hemmetissä sitä on itselleen niin ankara? Miksi näin itseni täysin erilaisena, mitä tuo rouva minut samassa hetkessä ulkopuolisena näki?
Vein treenini loppuun ajatusten risteillessä päässäni. Miten olin joutunut tähän tilaan? Olenhan yleensä ihan järkevä ja pidän itsestäni sellaisena kuin olen. Miten olin antanut itseni puhua itselleni noin? En ikinä puhuisi kenellekään ystävälleni yhtä rumasti, mitä olin puhunut itselleni viimeiset viikot.
Päätin treenien jälkeen, että nyt loppui tämä itsen kiusaaminen. Marssin suoraan salilta kauppaan, ja ostin itselleni uudet treenitrikoot. Miellyttävää materiaalia, korkea vyötärönauha ja yhtä kokoa nykyistä suuremmat. Eipähän enää jenkkakahvat pursuile. Ehkä osaan nyt uusien pöksyjen avulla keskittyä olennaiseen, eli hyvään treenaamiseen, enkä keskity vihaamaan peilistä näkyvää kuvaani.
Armollisesti itseen suhtautuminen ja itselle kauniisti puhuminen, ne ovat tärkeät avaimet siihen, että voi olla paras versio itsestä. Paras versio ei moiti, vaan kannustaa lempeästi. Eikä etenkään muistele menneitä, vaan on se paras versio itsestä juuri nyt, juuri sellaisena kuin on!
18
Minä vaihdoin pitkän sinnittelyn jälkeen farkut yhtä kokoa isommaksi, ja vaikka vaatekoon vaihtaminen harmitti niin sen jälkeen alkoi taas peilikuva näyttää paremmalta… Yksi ystävätär myös totesi joskus noin vuosi sitten, että ”tosi hyvä Ilona, sulla on nykyään p*rse” – että niin, ehkä jotain hyvääkin kai tässä, ettei näytetä enää ihan parikymppiseltä <3
Jes, hyvä Ilona! Perse on aina hyvä olla olemassa! ? Miten ihmeessä vaatekoon suurentaminen ottaakin niin koville?! Mut onneksi me uskalletaan ja näytetään sen myötä entistä paremmilta. ❤️
Olipa ihana kirjoitus, liikutuin ja kyynelehdin aamukahviini ❤️ Mun silmissä olet aina ollut upea juuri sellaisena kuin olet, olen viettänyt aikaa tuon 47 kiloisen ja nykyisen Ninan kanssa ja en näe mitään eroa. Tuota samaa lempeyttä yritän opetella, en ikinä puhuisi kellekään ystävälleni niin rumasti ja arvostelevasti kuin puhun itselleni. Aina sitä kuitenkin ajautuu takaisin vertaamaan itseään juuri siihen pienen koon vaatteita käyttävään minään ja asiaa ei varmastikaan helpota median tarjoama kuva siitä millainen naisen pitäisi olla. Ehkä se hyväksyvä katse itseä kohtaan vielä löytyy. Kiitos tästä ja sinä olet hyvä juuri sellaisena kuin olet ❤️
Voi Emilia, ihanasti sanottu! Oot niin rakas! ❤️ Ja ihana että ollaan tunnettu toisemme niin laiheliineina kuin pehmoisempinakin. Tärkeintä on, että sisin pysyy samana ja yhtä ihanana! ❤️