tunnetila: odotus
Joulukuun ensimmäinen päivä! Avasin joulukalentereiden (3 kpl!) luukut heti aamulla ensimmäisenä ja vatsanpohjassa oli kutkuttava tunne. Tunne oli oikeastaan ihan samanlainen kuin lapsena, kun sai avata kalenterista ensimmäisen luukun. Lapsena tiesi, että mitä useamman luukun kalenterista avaa, sitä lähempänä on joulupukin saapuminen ja joululahjojen jako.
Tänä päivänä joulukalenterin luukkujen väheneminen tarkoittaa joululomaa perheen parissa ja hetken hengähdystaukoa. On siis ihan ok tuntea kutkuttavaa joulunajan jännitystä luukkuja availlessa, vaikka onkin jo aikuinen. Mielestäni on vain ihanaa, että pystyy säilyttämään lapsuudesta tuttuja tunteita mukana koko elämän ajan. En ymmärrä miksi kukaan haluaisi koskaan luopua niistä.
villakangastakki PBO, poolo Samuji, samettihousut Archetype, kengät Pomar (saatu), korvikset Never Too Lake
Luulen että kokeilunhaluni ja rohkeuteni hypätä uuteen ovat ihan niitä samoja tunteita, joita tunnistin itsessäni jo lapsena. Innostun edelleen asioista helposti ja haluan oppia koko ajan uutta.
Jos haluan oppia tuftaamaan, tekemään hopeakoruja, verhoilemaan huonekaluja, luomaan ikebana-asetelmia, punomaan helmikoruja tai valmistamaan keramiikkaa ilmoittaudun kursseille sen kummemmin epäröimättä ja annan hetken kuljettaa. Jos opin niin opin. Jos taas aihe on minulle liian haastava niin silloin en opi, mutta olen ainakin yrittänyt. Ja sitä paitsi, kyllä edes alkeet oppii aina, joten yksikään käymäni kurssi ei ole mennyt ikinä hukkaan.
Istuin taas tämän viikonlopun yhdellä viikonloppukurssilla ja vaikka olin kurssipäivien jälkeen vähän väsynyt, niin totesin silti, että kyllä kannatti. Opin jälleen kerran uutta ja tapasin kurssilla tosi mukavia ihmisiä. Ihmisiä, joita en olisi luultavasti tavannut koskaan missään muualla. Yhteiset mielenkiinnonkohteet yhdistävät ihmisiä kivasti, ja uusien tuttavuuksien kanssa riittää yhteisestä aiheesta aina paljon juteltavaa.
Viime vuonna eräällä kurssilla yksi kurssilaisista tuli muutaman kurssikerran jälkeen luokseni ja kysyi: ”Tunnetaanko me jostain?” Kurssikaverini ei näyttänyt minusta yhtään tutulta, joten totesin että ei me taideta tuntea. Aloimme silti miettiä olisimmeko sittenkin voineet törmätä jossain. Mietimme missä olemme opiskelleet, missä olemme olleet töissä, mitä olemme harrastaneet ja missä olemme viime vuosikymmenten aikana asuneet. Mikään ei matchannut. Hän sitten totesi, että ”Noh, joka tapauksessa sä olet tosi tutun näköinen!”
Tulin kurssilta kotiin ja kerroin miehelleni tapahtuneesta. Mieheni totesi heti ”No se sun kurssikaverisi on saattanut joskus lukea sun blogia tai on seurannut sua Instassa!” Olen kirjoittanut blogia yli 17 vuotta, eikä tuo tullut pieneen mieleenikään! Ihan kaikki kuntosalit, jumpat, joogasalit ja muut harrastukset ja opiskelut me mietittiin läpi, mutta yhtä mun rakkaimmista ja pitkäaikaisimmista harrastuksista en muistanut lainkaan mainita. Kyllä nauratti!
Tunnistatteko itsessänne vielä lapsuudesta tuttuja tunteita, vai oletteko aikuisuuden myötä huomanneet, että tunneskaalanne on muuttunut? Entä onko Teillä tänä vuonna oma joulukalenteri? Jos on, niin minkälainen?