tunnetila: oivallus
Olen usein blogissakin miettinyt puuttuuko minulta joku naisille ominainen sisustusgeeni kun en voi hyvällä tahdollakaan sanoa ”harrastavani” sisustamista. Toki nautin vaikkapa suurista sisustusmessuista ja inspiroidun uusista jutuista, kuoseista ja muodoista, mutta en oikein ymmärrä sitä että kotiin rakennellaan asetelmia kauniista esineistä tai että on erikseen kesäverhot ja talviverhot. Haluan että koti on viihtyisä, mutta en koe tarvetta uusia sisustusta jatkuvasti.
Minulle syksy ja talvi tulevat kotiin niin, että sytytän kynttilät. Nuo samat kynttilät ovat esillä ympäri vuoden, mutta poltan niitä harvoin kesällä sillä hukkaanhan ne kesän valoisissa illoissa, ainakin useimmiten, menevät. Verhoja meillä ei ole lainkaan, joten niiden vaihtelu vuodenaikojen mukaan ei edes onnistuisi.
Pyrin hankkimaan kerralla niin kauniin päiväpeiton, kestävän maton tai niin laadukkaat pyyhkeet, että voin käyttää samoja vähintään viisi tai kymmenen vuotta. Ja uutta en osta ennen kuin vanha on puhki tai valkoinen pyyhe ei tule enää 90 asteen pesussakaan valkoiseksi. (Pari viikkoa sitten lakanoita vaihtaessa noin 20 vuotta vanha Marimekon musta-valkoinen Kivet pussilakana repesi kun käteni meni siitä läpi. Kummallista laatua kun hapertuvat kahdessakymmenessä vuodessa… :D)
Huhtikuun Trendiä lukiessani pysähdyin yhden lausahduksen äärelle ja mietin sitä edelleen vaikka luin lehden jo kuukausi sitten. Lehden artikkelissa käsiteltiin kotoilua ja siinä siteerattiin (?) yhtä anti-kotoilijan idolia, Peppi Pitkätossua. ”Koti saa olla vinksin vonksin tai ainakin heikun keikun. Kyllä seikkaileminen aina sisustamisen ja siivoamisen voittaa.”
Nyt ollaan asian ytimessä! Joko Peppi Pitkätossu tai sitten jutun kirjoittanut Miina Supinen tiivisti napakasti sen, miksi en koe kotoilua omaksi jutukseni. Jos täytyy valita niin olen mieleltäni ehdottomasti enemmän seikkailija kuin kotoilija. Ja kun olen oikein miettinyt asiaa, niin on helpottavaa kun ymmärtää, että tuokin asia muuttuu luultavasti elämäntilanteiden mukaan. Nyt seikkailen mielelläni maailmalla, mutta jos joskus saan oman kesämökin, niin luulenpa että reissaus ulkomaille loppuu ja haluan olla kaikki kesät ja lomat mökillä ja sisustan sitä luultavasti valtavalla innolla.
Kiitos Peppi Pitkätossu! Avasit silmäni ja sait minut ymmärtämään että silloin kun seikkaillaan seikkaillaan kunnolla, ja silloin kun kotoillaan niin silloin myös se tehdään pieteetillä.
Kuvissa Marimekon syksyn 2014 sisustusmallistoa, mm. Sanna Annukan hauska kuosi Kukkuluuruu (astioissa pikkukuvissa ja kuva 6), Unikko 50-vuotta (alin kuva), uudelleen tuotantoon otettu Armi Ratian Tiiliskivi (kuva 2), Maija Isolan Ararat (kuvat 1 ja 2) ja Sami Ruotsalaisen muotoilema Oiva-astiasarjan syvä lautanen (kuva 4).
0
No kuule ihan samat geenipuutokset täälläkin sitten 🙂
Tykkään että koti on nätti, mutta kun se on siihen tilaan saatettu, ei ole mikään tarvis sitä muutella.
Minulta tosin puuttunee paljon muitakin geenejä, esimerkiksi kaikki ruokaan liittyvä intoilu; ruoan valmistus, reseptit, sienestys, marjastus, ruokajuhlat… juhlat ylipäänsä…. ei kiinnosta ei sitten minkään vertaa. Ei myöskään puutarhajutut eikä mökkeily.
Ei edes näin keski-iässä, jolloin tuntuu, että joka toinen hehkuttaa maalle menemistä tai puutarhan laittoa.
Mutta jokaisella on omat intonsa.
Ihana kommentti Leppis! Nyökyttelin innoissani koko ajan sitä lukiessani. Minultakin puuttuu ruokaintoilugeeni, juhlia en tykkää minäkään järjestää, puutarhaa en itselleni haluaisi ja omakotitalo josta täytyisi pitää huolta kuulostaa kamalimmalta ikinä. 😀 Mökkeilystä tosin tykkään, eli yksi perinteinen suomalainen geeni minusta sittenkin löytyy. 🙂
Aamen! Minultakin puuttuu kotoilu-geeni ja myös viherpeukalo-geeni. Kotini on kyllä tyylikäs; minäkin ostan vain sellaisia esineitä, jotka sitten kestävät vuosikymmeniä. Ei ole meilläkään verhoja, paitsi makuunuoneessa pimennysverhot. Olemme nyt asuneet omakotitalossa neljä vuotta, enkä ole yhtään kukkaa istuttanut 🙂 Tänäkin keväänä kaivoin varastosta aurinkotuolit ja siinä on minun terassini sisustus. Ja minullakin on ne kynttilät odottaa ensi syksyä 😀 Ainoa, mikä meillä muuttuu on matkoilla otetut valokuvat, jotka koristavat olkkarin koko seinää.
”Olemme nyt asuneet omakotitalossa neljä vuotta, enkä ole yhtään kukkaa istuttanut” Hahahaha, repesin! Ihana merikukka! 🙂 Olemme selvästi sielun siskoja tässä puutarha-asiassa.
Vuosikymmeniä kestävät asiat ovat kyllä niitä parhaita.
En minäkään vaihda kesä- ja talviverhoja, saatika jouluverhoja =) Joskus iskee rymsteerausinnostus, ja kotikissanakin viihdyn, mutta pian pitää päästä taas reissuun seikkailemaan!
Ihana sana, rymsteeraus! Sopii niin hyvin juuri tuohon paikkojen uudelleenjärkkäilyyn ja sisustuksen vaihteluun. Kyllä minäkin tykkään olla kotona, liika matkustelu on sekin ahdistavaa, mutta kun koti on sellainen ”turvapaikka” niin sinne en halua mitään muutosta vaan haluan sen pysyvän stabiilina kaikkien reissujen välissä.
”mutta en oikein ymmärrä sitä että kotiin rakennellaan asetelmia kauniista esineistä tai että on erikseen kesäverhot ja talviverhot”
Hah, olen niin tuosta asiasta samaa mieltä. Muistan vaihdelleeni edesmenneelle mummulleni verhoja ihan liian monta kertaa vuodessa (talviverhot, jouluverhot, pääsiäisverhot, kevätverhot, kesäverhot jne.).
Ehkäpä tuosta johtuu, että en ole kotonani tainnut verhoja vaihtaa kolmeen ja puoleen vuoteen 😀 Enkä kyllä näe mitään syytä, miksi verhoja pitäisi edes olla useampia. Jos on yhdet tosi kivat, niin eikö se riitä? Ja mihin kummaan mahtuisi säilytykseen kaikki kausiverhot, päiväpeitteet, tyynyliinat jne. Onneksi on rajallinen määrä säilytystilaa, niin ei ole edes vaaraa sisustustekstiilien hamstraamiselle 🙂
Vaikka kotikissa olenkin, en voi hyvällä tahdollanikaan väittää harrastavani sisustamista. Pidän kodistani sellaisena kuin se on, kun kaipaa muutosta, voi seikkailla siellä kodin ulkopuolella ja sitten taas palata takaisin tuttuun ja turvalliseen.
Kyllä, yhdet tosi kivat verhot riittää! En ymmärrä minäkään missä ihmeessä ihmiset säilyttävät noita kaikkia sisustusjuttujaan ja pääsiäisverhoja. Äitini on hyvin innokas sisustaja ha heillä on koko ajan jotain uutta kotona meneillään. Heillä onkin iso vintti täynnä erilaisia mattoja, verhoja ja muita sisustusjuttuja. Itse en halua pientä kellarikomeroani täyteen tekstiilejä.
”Pidän kodistani sellaisena kuin se on, kun kaipaa muutosta, voi seikkailla siellä kodin ulkopuolella ja sitten taas palata takaisin tuttuun ja turvalliseen.”
Juttu on tismalleen noin mitä yllä SatuKoo yllä kirjoitit!
Verhoton immeinen täälläkin ;). Minä taasen rakastan selailla sisustuslehitä, -kirjoja ja vielä -blogejakin, mutta oma koti on siitä huolimatta vinksin vonksin! Satunnaisesti saan energianpuuskan ja omepelen uudet tyynynpäälliset tms. mutta sisustuspuhti loppuu aina melko nopeasti. Olen myös miettinyt mistä ihmiset saavat aikaa ja rahaa sisustuspuuhiinsa? Tuntuu nimittäin että sisustustuulet ovat alkaneet puhaltaa kovempaa tahtia, trendit muuttuvat sisutuksessa(kin) koko ajan kiivaampaan tahtiin, tai siltä minusta ainakin tuntuu.
Lopuksi vielä tähän ajatuksenjuoksukommenttiin, että arvostan kyllä enemmän sisustamista joka kestää aikaa, onhan se ekologisempaakin!
Samaa ekologisuuspuolta arvostan minäkin. On ihan ok että Marimekon Kivet -pussilakana hajosi 20 vuoden aktiivisen käytön jälkeen, se palveli todellakin hintansa edestä ja enemmänkin! 😀
Mietin itsekin mistä ihmeestä ihmisillä on aikaa ja rahaa tuohon sisustamiseen. No okei, menee minultakin bloggausharrastukseen kaikki illat, eli ehkäpä sisustaminen on heille samanlainen harrastus kuin mikä tahansa muukin. Mutta silti, se vaan ei ole minun juttuni.
[…] juuri kun kerroin etten ”harrasta” sisustamista, kirjoitan sisustusaiheisen postauksen. Heh, aika huvittavaa, voisi jopa kuulostaa hieman takin […]