Päiväkirja Berliinistä osa 8

tunnetila: huvitus

Koulussa alkaa mennä jo paremmin.

Ensimmäisen viikon aikana minua tsempannut ja epätoivoista ”I’m dying here!” -vaikerrustani kuunnellut syyrialaispoika tuli eilen luokseni ja totesi: ”Sinulla taitaa mennä jo paremmin. Olet paljon reippaampi tunneilla ja vastaat oikein moniin kysymyksiin.” Heh. Kiva että Abdullah on ollut minusta huolissaan ja seurannut kehitystäni.

Kerroin hänelle, että alan jo tottua kieleen, ja että ensimmäisen viikon kielioppiähky alkaa hiljalleen hellittää. Totesin kuitenkin, että tarvitsen edelleen jokapäiväisen suklaavanukkaani heti koulun jälkeen selvitäkseni kotitehtävistä. Siihen Abdullah kovin ystävällisesti totesi: ”Ja sen kyllä huomaa!”

Ai kun kiva! Muutkin ovat siis huomanneet, että jatkuva lohturuokieni pastan ja suklaavanukkaan syöminen on tehnyt housuista jo muutamassa viikossa hieman liian kireät… Köh… Tuota noin… Skarpataan sitten kotona…

Vaikka onnistun nykyään keskittymään tunneilla orastavan paniikin sijaan, en silti pysty ymmärtämään puoliakaan koko hemmetin kieliopista. Aina kun kysyn opettajalta jotain, saan vastaukseksi ”No kun se nyt vaan on niin. Ei sitä voi selittää. Saksassa se nyt vaan on noin.”

Ja hei oikeasti, tämän kielen keksijällä (Lutheriako tästä nyt on syyttäminen…?) on ollut todella omituinen mielikuvitus. Kielioppiin on keksitty kyllä jos jonkinlaisia poikkeuksia, mutta sanaston kohdalla mielikuvitus on loppunut totaalisesti. Kengät on saksaksi Schuhe. No mikä sitten on käsineet? No Handschuhe. Käsikengät?! Anna mun kaikki kestää!!!

0