Tunteita täynnä

tunnetila: onni

Käykää ihmiset elokuvissa! En keksi mitään muuta juttua, mistä saisi yhtä kokonaisvaltaisen kokemuksen niin edullisesti. Rahaa kuluu vähän yli kymppi (sarjalipulla vielä vähemmän), ja pääset pariksi tunniksi sukeltamaan täysin uuteen, ennalta tuntemattomaan maailmaan.

Olen kokenut kuluneen viikon aikana kaksi niin mieletöntä elokuvailtaa, että pääni on niistä edelleen sekaisin. On siis pakko vinkata näistä huikeista leffoista myös Teille.

Viime viikolla vietettiin Helsingissä Docpoint -festaria, ja tuo dokumenttifestivaaliviikko on itselleni aina yksi alkuvuoden kohokohdista. Tällä kertaa kävin katsomassa viisi dokkaria, joista yksi vei jalat alta. Tanskalaisen Simon Lereng Wilmontin ohjaama The Distant Barking of Dogs oli huikea!

Dokumentti kertoo Ukrainan sodasta kymmenvuotiaan Oleg pojan silmin. Ohjaaja Simon Lereng Wilmont seurasi Olegin elämää sodan rintamalinjassa puolentoista vuoden ajan. Donetskin alue on äärimmäisen turvaton, ja miltei kaikki muut asukkaat ovat jo paenneet sieltä turvallisempiin maisemiin. Oleg kuitenkin asuu edelleen pienessä Hnutoven kylässä isoäitinsä kanssa, ja yrittää elää mahdollisimman normaalia lapsen elämää.

Dokumentti oli uskomattoman kaunis, välillä suorastaan hypnoottinen, mutta samalla täynnä valtavaa surua ja pelkoa. En tiedä tuleeko dokumentti Suomessa elokuvalevitykseen, enkä osaa sanoa missä sen voisi enää täällä nähdä, mutta painakaa kuitenkin dokkarin nimi mieleen. Jos se esitetään esim. Ylen Dokumenttiprojektissa, toivottavasti esitetään, niin muistakaa katsoa!

Toinen elokuva joka tempaisi minut täysin pois ympäröivästä todellisuudesta, ja on iloksenne edelleen nähtävissä elokuvateattereissa, on Call Me by Your Name. Jos ette ole vielä tätä kultakimpaletta nähneet, niin tehkää itsellenne palvelus ja menkää katsomaan tuo elokuva leffateatterissa.

Elokuva kertoo ensirakkaudesta, joka on samalla kutkuttava, häiritsevä ja kielletty, mutta yhtäältä myös niin kaunis, rehellinen ja täydellinen. Elokuvan tapahtumat saavat ympäristökseen kuvankauniin pohjois-italialaisen pikkukylän, ja aito italialainen tunnelma on käsinkosketeltavissa.

Elokuvan dialogi on täynnä älykkyyttä, sivistystä, oivalluksia ja täydellisiä lauseita. Elokuvan musiikki vie mennessään ja näyttelijäsuoritukset (etenkin ällistyttävän lahjakas Timothée Chalamet) ovat upeita.

Jos elokuvan loppukohtausta katsoessa sydän on niin täynnä onnea, että suupielet ovat nousseet väkisin korviin asti, mutta samalla kurkussa kuristaa valtava suru ja kyyneleet valuvat pitkin poskia, voi sanoa elokuvan koskettaneen todella syvältä. Huh huh! Onneksi olin katsomassa elokuvaa yksin. En olisi voinut puhua kenelläkään pitkään aikaan elokuvan loppumisen jälkeen.

Kävin katsomassa Call Me by Your Namen jo ennakkoon vasta tänä iltana virallisesti avattavassa, täysin uudistuneessa Maximissa Kluuvikadulla. Elokuvateatteri Maxim on toiminut samalla paikalla (ikonisen Fazerin lippulaivakahvilan vieressä) jo vuodesta 1909 lähtien, ja tänä iltana se avataan virallisesti uudessa loistossaan.

Maximin teatterisalit on uudistettu kokonaan, ja asiakaspaikkoja on vähennetty monella sadalla. Perinteiset elokuvasalin penkkirivistöt on korvattu yksittäisillä istuimilla, ja jokaisen penkin yhteydessä on oma pieni pöytänsä. Maximissa onkin mahdollista tilata pientä naposteltavaa, ja vaikkapa olutta tai viiniä piristämään leffailtaa.

Tilasin itselleni leffaevääksi juustolautasen ja tilkan punaviiniä. Ruoat tulevat viereisestä Fazerin kahvilasta, ja juustovalikoimani oli erinomainen! Täytyy kuitenkin todeta, että syömisestä ei oikein tullut mitään leffan katsomisen yhteydessä. Poppareiden ja irtokarkkien suuhun lappaminen leffaa katsoessa kyllä onnistuu, mutta haarukalla ja veitsellä pilkkopimeässä syöminen oli ainakin minulle liian hankalaa. Seuraavalla kerralla taidan tyytyä pelkkään viinitarjoiluun, joka on kyllä kiva palvelu sekin.

Nyt siis myös Finnkinolla on tarjota samanlaista kokonaisvaltaista leffateatterikokemusta herkutteluineen, mitä esim. elokuvateatteri Riviera on tarjonnut Kalliossa jo parin vuoden ajan. Kävin muuten hetki sitten Rivierassa katsomassa Blade Runner 2049:n, joka oli sekin aikamoista silmäkarkkia huikeine kuvineen ja kuvitteellisine maailmoineen.

Summa summarum, käykää elokuvissa ja tutustukaa uusiin maailmoihin! Vaikka leffat saattavat maksaa viikonloppuisin jopa 15€, niin aika harvoin leffan jälkeen ajattelee rahojen menneen hukkaan. Ja hei, jos olette nähneet viime aikoina leffassa jotain poikkeuksellisen hyvää, niin kertokaa! Kivaa viikonloppua kaikille!

4
Previous Story
Next Story

You Might Also Like

4 Comments

  • Reply
    Christina B.
    10/02/2018 at 12:04

    Call me by your name oli upea! <3

    • Reply
      Nina
      10/02/2018 at 18:47

      No niin oli! Mä jäin ihan sen pauloihin. Olen jo monta päivää vain katsonut Timothée Chalametin ja Armie Hammerin haastatteluja netistä ja ai että ne on niin ihania yhdessä! <3 😀

  • Reply
    Ellu
    11/02/2018 at 16:51

    Täytyisi ehdottomasti käydä enemmän elokuvissa! Nytkin harmittaa kun pari hyvää leffaa jäi näkemättä tässä talvella. Toisaalta vähän pelkään elokuviin menoa. Heittäydyn niin täysillä mukaan leffaan, että on hävettänyt kun muutaman kerran olen jännässä kohdassa kiljaissut tai sitten en meinaa saada itkua loppumaan. Tai kerran ystäväni kanssa toimintaelokuvaa katsoessa meitä alkoi naurattamaan yks leffan kohtaus ja oma tokaisuni siihen, niin ettemme meinanneet saada naurua loppumaan. Asuin yli 7 vuotta vain ehkä noin viidenkymmenen metrin päässä elokuvateatterista ja kävin siellä vain muutaman hassun kerran. Lisäksi saan tykyrahaa työpaikan puolesta, jota voi käyttää myös tällaisiin kulttuuritapahtumiin. Silti en ole hyödyntänyt näitä etuja juurikaan. Täytyy yrittää parantaa tapansa 🙂

    • Reply
      Nina
      11/02/2018 at 19:09

      Voi Ellu! Mä olen joskus itkenyt elokuvissa niin hysteerisesti, että on tuntunut että täytyy lähteä pois kesken kaiken. Muistan kun olin katsomassa joskus 2000-luvun alussa Björkin tähdittämää leffaa Dancer in the Dark. Itkin leffassa niin paljon, että luulin tukehtuvani! Minulla oli leffan jälkeen illallistreffit ystäväni kanssa, mutta jouduin jättämään ne väliin, sillä itkin huutoitkua leffan jälkeen koko illan. Siis oikeasti yhtään liioittelematta huusin suoraa huutoa varmaan kolme tuntia. 😀 Kasvoni olivat seuraavana aamuna itkusta niin turvoksissa, etten kehdannut mennä kouluun. 😀

      Eipä olekaan pitkään aikaan tullut nähtyä elokuvaa, joka saa kyynelkanavat noin auki. Call Me by Your Name oli huikea ja sai kyyneleet valumaan, kuten tuo mainitsemani dokkarikin, mutta huutoitkua en kummassakaan (onneksi) itkenyt. Nyt suosittelen kuitenkin että käytät hyväksesi työnantajan kulttuurisetelit ja käyt katsomassa tämän leffan. Se on niiiiiiiin ihana! <3

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.