Pieni tyttö aina vaan

tunnetila: pohdiskelu

Laitoin alkuviikosta viestin äidilleni. Kerroin hänelle tehneeni hyvää uunilohta. Iloitsin viestissä ideastani laittaa lohen päälle jääkaapista löytyneiden purkkien loppuja: smetanaa, maustamatonta tuorejuustoa, Dijon-sinappia sekä puolikkaan sitruunan mehun.

Lohi oli herkullista, ruokahävikkiä ei tullut ja sain jääkaappiin lisää tilaa kun useampi jämäpurkki tyhjentyi. Olin jotenkin lapsellisen ylpeä todella yksinkertaisesta asiasta, ruoanlaitosta.

Viestin jälkeen aloin miettiä olenko ihan typerä. Mitä ihmeellistä on ruoanlaitossa? Olen aikuinen ihminen, lähempänä viittä- kuin kolmeakymppiä, ja silti jaan äidilleni ylpeänä tiedon, että tyttäresi laittoi tänään hyvää ruokaa. Koin käyttäytyneeni ihan kuin teini.

Tuo lapsenomainen käytös taisi jäädä päälle perhejoulun jälkeen. Kun menemme aikuisen siskoni kanssa vanhempiemme luo joulunviettoon, taannumme aina takaisin pieniksi lapsiksi. Vanhempamme passaavat meitä viikon, ja ehdimme tuon viikon aikana mennä ihan piloille hemmottelusta.

Meillä on edelleen sama työnjako kuin lapsuudessa: siskoni ja minä koristelemme kuusen ja piparkakut, vanhempamme tekevät kaiken muun. Hyvä esimerkki on se, kun aioin nyt joulun aikaan eräänä aamuna tehdä kotona smoothieta. Isäni kysyi mitä aion smoothiehen laittaa. ”Maustamatonta jogurttia, banaania, päärynää, persimonia ja jäisiä vadelmia”, luettelin pahaa aavistamatta.

Kun sitten menin keittiöön, blenderissä oli jo vadelmat ja banaanit ja isäni oli kuorimassa persimoneja. ”Nyt isi pois täältä keittiöstä! Minä haluan tehdä smoothien ITSE!” Palvelu siis pelaa kotona vähän liiankin hyvin.

Luulen, että tämä kaikki johtuu siitä, että meillä ei ole siskoni kanssa lapsia. Jos menisimme lastemme kanssa mummolaan jouluksi, kaikki lahjaröykkiöt olisivat lapsiamme varten. Ei silloin enää aikuisia juuri muistettaisi. Lapsille tehtäisiin ruoat valmiiksi ja heitä passattaisiin isovanhempien ilolla ja rakkaudella.

Mutta nyt kun lapsenlapsia ei ole, olemme siskoni kanssa vanhemmillemme edelleen heidän ”pienet tyttönsä”. Ja onhan tuo kyllä ihanaa ja vähän liikuttavaakin. Nytkin kun läksin viikon täyshoidon jälkeen junalla kotiin, isäni kuori ja pilkkoi minulle omenat ja klementiinit mukaan evääksi pieneen rasiaan.

Olenko aina äidin ja isin pieni tyttö, koska minulla ei ole lapsia? Muuttavatko lapsenlapset isovanhempien suhtautumisen omiin lapsiinsa?

Ei kai tuo vanhempien rakkaus ja huolenpito lopulta mihinkään katoa, oli lapsi sitten kymmenen tai kuusikymmentä.

20