tunnetila: pohdiskelu
Edellisestä blogipostauksestani on aikaa vähän yli kaksi viikkoa. Tuossa ajassa mikään ei ole muuttunut, mutta hyvin moni asia tuntuu erilaiselta.
Läheisen ihmisen sairaus on yhä läsnä joka päivä, ja se vie edelleen valtavan osan aivojen kapasiteetista ja kaikesta pystyvyydestä. Enää se ei kuitenkaan lamauta samalla tavalla kuin vaikkapa kuukausi sitten.
Ensimmäiseen kuukauteen en saanut syötyä juuri mitään. Nykyään minulla on koko ajan nälkä ja syön valtavia annoksia. Tuntuu etten tule kylläiseksi ollenkaan.
Vielä kolme viikkoa sitten jouduin pakottamaan itseni tekemään asioita. Mikään ei huvittanut ja pala kurkussa pakotin itseni esimerkiksi verhoilukurssille. Kurssikerrat oli vähissä ja tuolit oli pakko saada valmiiksi, joten pakko oli ainoa motivaattori oikeastaan kaikessa tekemisessä.
Tällä hetkellä teen jo paljon asioita hyvällä draivilla. Olen buukannut kalenterini niin täyteen, että vapaita hetkiä saa välillä etsiä suurennuslasin kanssa. Vaikka taidan tehdä nyt vähän liikaa asioita ja olen välillä aika kuormittunut, niin minulla on kuitenkin hyvä olo siitä, että taas pystyn ja jaksan olla aktiivinen.
neule Voglia, nahkahousut by Malene Birger, huivi Balmuir, laukku Lovia, nahkatennarit Pomar*, korvikset itse tehty, sormus Lillan Helsinki*
Ihmismieli on kyllä mielenkiintoinen. Valtavasta shokista aletaan toipua pikku hiljaa, vaikka jossain vaiheessa tuntuu ettei siitä voi, eikä edes halua, koskaan selvitä.
Oma kriisinkäsittelyni on mennyt kuin suoraan oppikirjasta. Ensin tuli shokkivaihe ja olo oli epätodellinen. Koska herään tästä pahasta unesta? Shokkivaihetta seurasi reaktiovaihe, jolloin käsittelin asiaa puhumalla siitä koko ajan. Asioita oli pakko yrittää saada jäsenneltyä, jotta niitä oli mahdollista ymmärtää.
Seuraavana tulleeseen käsittelyvaiheeseen sisältyi ärtyneisyyyttä ja keskittymisvaikeuksia, ja toheloin menemään niin töissä kuin vapaa-ajalla. Tapahtunutta pystyi kuitenkin tässä vaiheessa jo ajattelemaan myös järjellä. Tällä hetkellä minusta tuntuu, että olen jo toipumisen viimeisessä vaiheessa. Tuota vaihetta kutsutaan uudelleensuuntautumisen vaiheeksi.
”Kriisin uudelleen suuntautumisen vaiheessa tapahtunut alkaa hiljalleen muuttua osaksi elämää ja kokemusta omasta itsestä. Tapahtuneen kanssa pystyy elämään, eikä se ole mielessä jatkuvasti. Aina välillä tuska voi kuitenkin nousta pintaan, mutta elämässä on myös iloa ja ihminen kykenee suuntautumaan tulevaisuuteen. Luottamus elämään palautuu. Tapahtumasta tulee merkittävä osa omaa elämäntarinaa, mutta se ei hallitse tunne- ja ajatusmaailmaa.” Lähde: Mieli.fi
Suruni ja huoleni rakkaasta läheisestä ei ole tällä hetkellä yhtään sen vähäisempää kuin se on ollut koko tämän ajan kun sairaudesta on tiedetty, mutta tuntuu kuitenkin hyvältä kun kaikesta huolimatta henki alkaa taas kulkea normaalisti.
Otetaan päivä kerrallaan. Tiedän että toistan itseäni, mutta mitään parempaa elämänohjetta ei tähän tilanteeseen taida olla keksitty.
Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe
24