tunnetila: pohdiskelu
Syyskuussa 2014 sain kuulla gynekologikäynnillä suorat sanat. ”Olet jo niin iäkäs, että sinun kannattaa nyt, juuri nyt miettiä haluatko lapsia. Toivon, että tänään kun menet kotiin, puhut asiasta miehesi kanssa. Tehkää päätös pian. Annan sinulle aikaa kaksi vuotta.
Jos haluat saada lapsia toivon, että viimeistään kahden vuoden päästä tästä keskustelusta olet raskaana. Tämä on niin iso asia, että siitä kannattaa tehdä päätös ennen kuin on liian myöhäistä. Olet jo nyt jatkoajalla.”
Nyt, toukokuussa 2016, olen edelleen yhtä ulapalla tuon asian kanssa. Lapset ei vaan kiinnosta. Ei sitten yhtään. Mutta entä jos viiden vuoden päästä kadun päätöstäni elää lapsettomana? Entä jos vanhuksena elän yksin ja katson katkerana, kun ystäväni viettävät aikaa lastenlastensa kanssa ja saavat heistä iloa ja energiaa elämäänsä? Onko elämäni silloin tyhjempää kuin heillä? Onko elämäni jo nyt tyhjempää kuin lapsellisilla ystävilläni?
Juhlistimme juuri äitienpäivää laivalla äitini ja siskoni kanssa. Meillä oli ihan valtavan mukavaa! Söimme hyvin, teimme ostoksia, puhuimme ja nauroimme, nautimme aurinkoisesta Tukholmasta ja ihastelimme kirsikankukkia. Ennen kaikkea olimme kuitenkin onnellisia yhteisestä ajastamme.
Olemme, siskoni ja minä, äidin kanssa todella hyviä ja läheisiä ystäviä. Äidin ja tyttären (miksei myös pojan) välinen side ja ystävyys on varmasti yksi hienoimpia kokemuksia maailmassa.
Äitinä on varmasti kiehtovaa päästä tutustumaan pieneen ihmisen alkuun, jolla on oma luonne, oma tahto ja oma persoona, jonka käyttäytymistä voi kuitenkin omilla teoillaan ja kasvatuksellaan yrittää ohjata tiettyyn suuntaan. On huikeaa nähdä, miten tuo ihminen kasvaa, kehittyy ja muuttuu.
Kiinnostavaa on myös nähdä, missä vaiheessa roolit alkavat tasapäistyä ja tuo sinusta riippuvainen ihminen alkaa pärjätä omillaan ja pystyy olemaan tuki ja turva vastavuoroisesti myös sinulle.
Nämä mietteet valtaavat mielen väkisin aina näin äitienpäivänä. Etenkin kun vietimme juuri superihanaa aikaa perheeni naisten kesken.
Perhe on minulle todella tärkeä, ja jotenkin tuntuu nurinkuriselta, etten näin perhekeskeisenä ihmisenä haluakaan jatkaa samanlaista perhetraditiota. En vain jostain syystä näe itseäni äitinä.
Tiedän, että lapsettomana en tule koskaan kokemaan samanlaista yhteyttä keneenkään ihmiseen kuin äitinä kokisin omaan lapseeni. Mutta tarvitsenko kokemuksen tuon ollakseni kokonainen ihminen?
Minulla on hyvä näin ja olen onnellinen joka päivä. Elän elämää, jota haluan elää. En koe että minulta puuttuu mitään, vaikkei minulla lasta olekaan. Elämäni on täyttä ja se on antanut minulle paljon niitä asioita mistä olen haaveillut. Jos joskus alan haavelemaan lapsesta, niin toivottavasti elämä antaa minulle myös lapsen. Se kun ei ole koskaan itsestäänselvyys.
Minäkin olen miettinyt samaa… ja etenkin äitienpäivänä. Ennen vanhaan ei kai tarvinnut naisten miettiä moista.
Toivottavasti ajatuksesi selkiintyvät ja päädyt ratkaisuun. (Kai jotkut äiditkin joskus katuvat lastensaantia??)
Oli muuten suorapuheinen gyne… toisaalta kuka voisi naiselle todeta faktat? Ystävät, sukulaiset? Lääkäri on neutraali ja puolueeton.
Olen kyllä iloinen tuosta gynen suoruudesta. Hän herätti minut ainakin kunnolla jos ei muuta. Ja kyllä, olen tavannutkin äitejä jotka tekisivät nyt toisin jos olisi kyse lasten saamisesta. Katsotaan mitä elämä tuo tullessaan.
<3 Tärkeintä on, että tekee itse päätökset. Onnellisuuskin on ilmeisesti jokin sisäinen päätös olla tyytyväinen siihen, mitä isellä on. En osaa sanoa… Pää menee pyörälle, kun ajattelee niin syvällisesti. Tulevaisuutta emme ihmiset voi ennustaa. Kunpa osaisi tehdä aina oikeat päätökset. Iän myötä viisautta tulee lisää, mutta mahdollisuudet taas vähenevät. Olisipa minulla näin paljon tietoa 16 vuotiaana, kuin nyt, olisin ehkä tehnyt erilaisia päätöksiä.
Ihana merikukka! <3 Päätöksen tekeminen itse on kaiken a ja o. Minusta tuntuu että viisautta (ja tervettä pelkoa) tähän päähän on tullut näile vuosille jo vähän liikaa.. Ajattelen kaiken liian rationaalisesti, en lainkaan tunteella. 🙂
Muistan aikaisemman postauksesi gynekäynnistä ja asian pohtimisesta sekä oman kommenttini kyseiseen postaukseen. Minusta on hienoa ja rohkeaa, että tuot asian näin suoraan esille, vaikka ei siinä mitään syytä olekaan, miksei siitä voisi puhua. Omassa kommentissani toin aiemmin esille, että seurustelin ja mieheni halusi lapsia, joten olin tietyllä lailla taipunut kompromissiin, että kaippa se on lähiaikoina yritettävä. Mutta erosin reilu vuosi sitten ja tajusin entistä selvemmin, että en minä halua lapsia. Nyt tietysti ole sitä miestäkään, mutta ei myöskään mitään paineita etsiä parisuhdetta siksi, että kello käy. Olen hyväksynyt ja ymmärtänyt sen, että minun tuloni äidiksi on epätodennäköistä. Voihan olla, että joskus kaduttaa tai tilanne muuttuu (never say never), mutta nyt tuntuu, että elän omaa elämääni omien valintojen ja päätösten mukaan, itse itselleni vastaten.
Toivottavasti myös sinä Tiina löydät asiaan sellaisen ratkaisun, joka tyydyttää sinua jokaisella tasolla. Oma tunne on hyvin usein se oikea, ja kuten merikukka totesi, tuo päätös on lähdettävä itsestä. Mutta aikaa meillä vielä on! Kuulin nimittäin juuri, että Janet Jackson odottaa esikoistaan ja täyttää 50 ensi viikolla. 🙂
Hanki lapsi.
lapsen hankkimista ei koskaan kadu.
Se on niin ykainkertaista.
Minullakaan ei ollut koskaan vauvakuumetta. Lapsen hankkiminen oli rationaalinenpäätös. Vauva on nyt täysi-ikäinen ja edelleen iloni ja päivänpaisteeni.
Ihanan rehellinen kommentti Viktoria! Kiitos siitä! Juuri tuota koko elämän kestävää yhteyttä mietin itsekin. Olemme siskoni kanssa äidille edelleen todella tärkeitä. Olemme tavallaan muuttuneet äidillemme lapsista aikuisiksi ystäviksi.
Voi, kyllä sitä lastensaantia voi myös katua. Aihe on varmasti keskusteluissa tabu, mutta otetaan esimerkiksi vaikka tilanteet, yllättävätkin, joiden vuoksi lapsi voi joutua sijaiskotiin. Kaikilla lapsilla ei ole koko elämänsä pituista mahdollisuutta iloita biologisten vanhempiensa seurasta, vaikka he olisivat elossakin. (Ei, en puhu suoraan itsestäni) Itse nautin sukulaisten lasten ja kummityttöjeni seurasta, mutta olen päättänyt, että omia lapsia en halua. Jos vanhana mieli muuttuu, ehkä voisin toimia tukiaikuisena tai miksei vaikka juuri sijaisperheenä jollekin, joka sellaista kipeästi tarvitsee. Päätöstäni olen joutunut puolustelemaan, minulle on yritetty tartuttaa ”vauvabakteereja” tunkemalla väkisin vauvoja syliin, on loukattu yksityisyyttä yms, mutta sen jälkeen kun ikä alkaa nelosella, tilanne taitaa olla myös kaikille muille ihan ok, itsellenihän päätös ollut selvä jo parikymmentä vuotta 🙂
Heh, kohta ei minultakaan varmaan enää kukaan kysele lapsihaaveistani kun olen jo näin vanha. 🙂 Tuo on kyllä tylsää kun lapseton joutuu puolustelemaan valintojaan, mutta lapsen tehneeltä ei useinkaan kysellä miksi teit lapsen. On aika epäreilua.
Olen itsekin miettinyt mahdollisuutta toimia sijaisperheenä, mutta minulta taitaa puuttua kokonaan hoivavietti, joten en näe itseäni edes sellaisessa roolissa. Juuri nyt haluaisin ihan hirveästi koiran, mutta en voi ottaa sitäkään kun pelkään etten osaa huolehtia siitä. Vitsit mä olen ihan surkea näissä asioissa. 😀
Rohkeita sanoja, hienoa että joku uskaltaa puhua myös vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Mulla on lapsi ja syksyllä perheeseemme syntyy toinen, enkä voisi onnellisempi olla, mutta ymmärrän hyvin, että joku valitsee lapsettomuuden, eikä voisi onnellisempi olla 🙂
Jokainen elää näköistään elämää ja kunhan on itse tyytyväinen, se riittää. Jokaiseen elämänvalintaan liittyy omat ilon ja toisaalta kipuilun hetkensä, emmekä voi ennakkoon tietää, mitä ajattelemme huomenna asioista. Sitä kuitenkin on turha murehtia tänään, jää elämä elämättä muuten.
Usein luen mutta harvoin kommentoin, kiitos sinulle inspiroivasta blogista!
Voi ihanaa, onnellista odotusta sinulle Tiinanen!
Tuo on ihan totta mitä kirjoitit kipuilusta jokaisessa elämänvaiheessa. Mitä tahansa päättääkin, aina tulee niitä vaikeita hetkiä. Mutta vaikeinta just nyt on kyllä se kun ei osaa päättää. 🙂
Maailman vaikeimpia asioita pohtia. Ainakin ihan siellä pääpaikalla siellä vaikeimmissa. Mä en aikoinaan ollut yhtään valmis äidiksi, ajattelin kyllä että joskus sitten mutta koko aika se vain tuntui tosi kaukaiselta ajatukselta. Sitten tuli tämä ikäkysymys eteen ? En ehkä vieläkään ollut täysin valmis, mut poika päätti ilmoittaa itsestään nopeammin kuin uskoimmekaan ja sepä yllättäen olikin yhtäkkiä maailman paras asia. Kaikki muu menetti tärkeytensä ja arvomaailma muuttui kertaheitolla. Heti ajateltiin että toinen vielä, ja onneksemme niitä on nyt kaksi, vaikkei se ihan helppoa enää ollutkaan toisen kohdalla. Nyt tuntuu että elämä on oikeasti vasta nyt täydellistä, vaikka ennen lapsia ajattelin sen silloin olevan. MUTTA eihän tämä sitä tarkoita että kaikki näin tuntisivat. Mulla tämä lapsien tulo vaan kolahti positiivisesti niin että rysähti ❤️ Ihania pohdintoja Nina! ❤️❤️
Ihana kommentti, kiitos Johanna! <3 Tuo on oikeasti yksi maailman vaikeimmista asioista. Kun tuossa asiassa jotakin päättää, sitä on aika vaikea enää perua jos ei tykkääkään. 😀 😀
Voi olla että kokisin asian lopulta itsekin hyvin luonnollisena, mutta nyt koko asia tuntuu hirvittävän kaukaiselta. Kohta alkaa todella tulla ikä vastaan ja ikääntyminen sitten tekee päätöksen lopulta puolestani jos en itse siihen sitä ennen pysty.
Olen monesti aloittanut tämän kommentin kirjoittamisen, mutten tiedä miten muotoilisin ajatukseni! Samoilla linjoilla kuitenkin olen sun kanssa. Vaikken muuten kaipailekaan parikymppisenä olemista, niin sitä huolettomuutta kuitenkin ikävöin kun kukaan ei vielä udellut vauva-aikeista tai kun ystäviä pystyi näkemään spontaanisti ilman lapsenvahtijärjestelyjä! 😉
Voi kyllä! Minullakin moni läheisimmistä ystävistäni on pienten lasten äitejä, eikä tapaamiset noin vain onnistu. Ja ihan ymmärrettävää se tietysti on, mutta itse mietin juuri tuota miten paljon elämä lasten myötä muuttuu, ja miten yksinäiseksi sitä itsensä tuntee jos ei ehdi tavata ketään aikuisia ystäviä niin usein kun seuraa kaipaisi. En vaan tiedä pystyisinkö siihen…
Yksi keskellä yötä valvova äiti täällä hei. Mun mielestä parasta on, että pohdit asiaa kaikilta kanteilta. Se on kuitenkin vain ja ainoastaan sinun asiasi ja sinä tiedät tasan tarkkaan parhaiten, mikä sinulle sopii. Lapsi ei välttämättä tee onnelliseksi. Itse asiassa se voi tehdä todella onnettomaksikin.
Itse olen aina halunnut kysyä vapaaehtoista lapsettomuuttaan katuvalta, että katuuko sitä sitten paljonkin? Voihan olla, että vain vähän kaduttaa, katuu kai ihmiset monia muitankin asioita? En vain tunne ketään, joka olisi myöntänyt katuvansa, joten en ole saanut mahdollisuutta kysyä.
Lapsen saamisen myötä joutuu väistämättä luopumaan monista asioista – ja saa monta asiaa tilalle. Näiden tasapainosta kai on loppupeleissä kyse. Painaako perhedynamiikka ja yhdessä oleminen vaakakupissa enemmän kuin vapaus, rauha ja vaikkapa itsensä toteuttaminen? Perheen kesken voi olla ihanaa tai kamalaa, ja vapaus voi olla vankila tai ainoa oikea tapa elää.
Itse tiesin, että haluan lapsia, vaikka mitään vauvakuumetta ei koskaan ole ollutkaan. Suhtaudun pikkulapsiaikaan suoritteena, joka täytyy käydä läpi, jotta saa enemmän ja enemmän niitä ihania kokemuksia. Tiesin, että ihmisen kasvun seuraaminen ja italialaishenkinen, mölisevä yhdessäolo on se juttu, jota sittenkin haluan. Tämä siksi, että siihen olen lapsuudenperheessäni tottunut. Se ei kuitenkaan missään nimessä ollut ainoa haaveeni, joten muutakin tuli tehtyä sitä ennen. Tiesin jotenkin alitajuisesti, että matkustelu ja uutuuskirjojen lueskelu ei kuitenkaan pidemmän päälle riitä vapaa-aikani sisällöksi. Urasta en koskaan ole ollut valmis luopumaan, eikä onneksi ole tarvinnutkaan.
Onneksi ehdin toteuttaa itseäni riittävästi, sillä en ollut tajunnut, kuinka paljon lapsen saaminen muuttaakaan elämää. Ei minua, vaan elämää. Elän aivan eri tavalla kuin ennen, ja aivan eri tavalla kuin kuvittelin eläväni. Menen sieltä missä aita on matalimmillaan eikä harrastuksia enää ole. Ei kaduta, sillä uskon kuitenkin, että tulevaisuudessa teen paluuta omaksi itsekseni ja olenhan toki saanut perheen myötä valtavasti. Mutta muutos ei todellakaan ole ollut vähäinen, eikä sisälläni ole mikään äidinvaisto herännyt – paitsi huolena. Huoli lapsista ja maailman tilasta on jatkuvaa, ja aika raastavaakin. Silti tämä kaikki valvomisineen on ollut vaivan arvoista, minulle.
Isoja pohdintoja, todellakin niitä perimmäisiä!
Kiitos Repa hienosta ja monipuolisesta kommentistasi! Kommenttisi herätti minussa todella paljon ajatuksia.
Minulla on kaksi vapaaehtoisesti lapsetonta kollegaa. Toinen sanoo, ettei mitään muuta kadu elämässään kuin sitä ettei tehnyt lapsia. Toinen taas sanoo että lapsettomuus on hänen elämänsä paras asia, eikä voisi kuvitella asioiden olevan toisin. Eli se on todellakin kiinni persoonasta ja siitä, mitä oikeasti haluaa. Kaikki vain eivät koe olevansa äitejä, ja se on ihan yhtä ok kuin haaveilla isosta perheestä.
Kirjoitit rauhasta, ja se on ehkä yksi niistä asioista joita mietin eniten. Tarvitsen unta vähintään 7, mielellään 8 tuntia yössä. En kestä minkäänlaista meteliä. En nykyään edes kuuntele radiota tai musiikkia kotona, sillä töissä elämä on niin hektistä, etten halua kuulla illalla ylimääräistä älämölöä. Televisionkin avaan vain silloin kun katson sieltä jotain, ja laitan heti kiinni kun sieltä ei tule mitään katsottavaa. En tiedä miten jaksaisin valvottuja öitä, itkua ja meteliä. Tuntuu että pää räjähtää jo pelkästä ajatuksesta. 🙂
Toinen sana minkä mainitsit on huoli. Olen jo nyt huolissani siitä, miten huono selkäni kestäisi raskauden. Siitä, olisiko lapsi terve. Siitä, kehittyisikö lapseni normaalisti. Siitä, jos hän olisi erityislapsi niin kuinka pärjäisimme. Siitä, kiusattaisiinko lastani. Siitä, osaisinko olla hänelle hyvä äiti. Siitä, tapahtuisiko lapselle jotain. Siitä, kestäisikö parisuhteeni ja mitä tekisin yksinhuoltajana jos parisuhdetta ei olisi.
Hyi että, ahdistun ihan järjettömästi kaikista näistä ajatuksista jo nyt, vaikka lasta ei edes ole. Tiedän, että kaikki menee lapsen kanssa omalla painollaan, ja jokainen on niin hyvä äiti kuin voi olla, mutta sairauksiin, kuolemaan tai muihin kamaliin asioihin ei voi mitenkään valmistautua. Helpommalla siis todella pääsee jos unohtaa koko lapsiasian ja opettelee vastuuta ottamalla sen koiran. Huh mikä aloitus tähän aamuun! Tee tässä sitten töitä kun pää on ahdistuksesta täynnä. 🙂
Kiitos Repa, sain kommentistasi tosi paljon irti! <3
Sorry, että lähti päivä ahdistuksella käyntiin! 🙂
Lapsissa hienointa on se yllättävyys: ne ovat aina yksilöitä omine erityispiirteineen, joihin emme juurikaan voi vaikuttaa. Kodissani on uusia ihmisiä, joissa on jotain tuttua, mutta niin paljon uutta ja yllättävääkin. Ne kasvavat minusta huolimatta – ja hyvä niin. Minä olen niille ilmeisen tärkeä, ja sekin on aivan uusi asia (hyvällä ja huonolla tavalla!), että joku on minusta riippuvainen.
Olen akateeminen pipertäjä ja ehkä sen vuoksi oman ajan menettäminen on ollut aivan hirveää. Olen ottanut sitä takaisin aivan vääristä paikoista, eli yöunista, joiden menettäminen on melkeinpä vielä kamalampaa kuin oman rauhan menettäminen. Omille ajatuksille ei todellakaan ole tilaa. Mutta kuten sanottua, suhtaudun tähän kuten korkeakoulututkintoon aikoinaan: se täytyy vain vääntää läpi. Olen ollut hulluuden partaalla, mutta toisaalta sen vaiheen voi vaan antaa ”lipua” ja odottaa, että aika korjaa tilanteen. Ja aina on korjannut. Lapsiperhe-elämässä ei samalla tavalla tarvitse ”onnistua” kuten esim. työelämässä. Riittää, että tekee sinne päin. Lapset itsenäistyvät niin nopeasti, että kohta sitä aikaa taas on. Koululaisia ei kauheesti kotona näy, ja pitää melkein opetella uudelleen lukemaan sitä naistenlehteä 😀
Mutta minuuttaan ei tarvitse menettää, jos sitä pelkäät. En harrasta lastenvaatteita, en ole luopunut viinistä, enkä keskustele kavereideni kanssa lapsista. Totta kai vaihdetaan peruskuulumiset, mutta kaikille on aikuisten aika niin tärkeää, että silloin puhutaan muista asioista. Minulla ei ole ”äitikavereita”, joiden kanssa ainoa yhdistävä tekijä olisi samanikäiset lapset. En ole myöskään alkanut pukeutua lastenvaatemerkkien äitimallistoihin. Asumme edelleen Helsingin kantakaupungissa ja täällä aiomme asua jatkossakin. Olen jo palannut ruuanlaittoharrastukseni pariin (koska sitä on helppo toteuttaa kotona). Haaveena on vielä paluu pelikentille. Onneksi toki oli selvää jo ennen lapsia, että urheilusta ei ole ammatikseni, joten olen ollut vain pidemmällä ”tauolla” 🙂
Jos perusasiat on kunnossa, lapsen kanssa kyllä pärjää. Mutta kattavat turvaverkot (=aikaa levätä) ja kohtuullinen rahatilanne (=ei stressiä lisääntyvistä kuluista) helpottaa käsittämättömän paljon.
Hah, saat anteeksi! 😀 <3 Ihana vain että sain lisää pohdiskeltavaa hienosta kommentistasi.
Ja voi miten fiksuja sanoja taas! Ihana kun ryhdyit Repa kommentoimaan. Saan viesteistäsi todella paljon taustaa omille pohdinnoilleni. Kirjoitat nimittäin juuri niistä asioista, joiden kanssa itsekin painiskelen.
Ja ihan loppuun sanoit myös taikasanan "turvaverkko". Meillä ei ole mieheni kanssa Helsingissä minkäänlaista turvaverkkoa. Ei yhtä ainutta ihmistä, joka voisi auttaa lastenhoidossa tai muussa. Elämämme muuttuisi siis täysin jos yrittäisimme saada lasta ja siinä onnistuisimme. Lähin mummola olisi vajaan 500km:n päässä, joten muutto pois Helsingistä, jomman kumman perheiden läheisyyteen, olisi luultavasti edessä. Tiedän nimittäin jo etukäteen, että yksin en tule jaksamaan. Kun ihan kaikki muuttuu, voi olla että samalla muuttuu myös minuus. En tiedä onko se sitten huono asia, mutta hemmetin pelottava se kyllä on.
Kiitos ihana Repa kun osallistut keskusteluun! <3
Vinkki: kunnallista apua (mm. kotiapu) on myös saatavilla ja sitä saakin ilman että maailman pitää ensin romahtaa. Ja pikkulapsiaika on oikeasti hyvin lyhyt. Mutta ei, en silti voi varausetta suositella lapsentekoa kaikille.
Ainoa oikea vinkkini sulle on, että mieti asia läpi nyt, kun ei ole myöhäistä. On se varmasti tuskainen prosessi, mutta sitten se on selvää eikä asia ahdista, ainakaan niin paljon. Jään mielenkiinnolla seuraamaan. Tsemppiä! <3
Suurien asioiden kanssa painiskelet Nina. <3 Minäkin muistelin aiempaa postaustasi tästä aiheesta, ja omaa kommenttiani asiaan. Olen edelleen samaa mieltä kuin silloin (ja kuin suurin osa täällä). Kaikki riippuu siitä kuinka hyvin tunnet itsesi. Jos todella tuntee itsensä, omat luonteenpiirteensä ja taipumuksensa, ja hyväksyy ne, ei ratkaisu voi olla väärä. 🙂 Minulla on ystäviä, jotka kertovat oppineensa rakastamaan aidosti vasta lapsen saatuaan. Minulla on myös ystäviä, jotka elävät onnellisesti ilman lapsia, eivätkä halua äideiksi. Itse olen vahvasti jälkimmäisen kaltainen. Tunnen itseni, enkä rehellisesti ole valmis luopumaan rakentamastani elämästä lapsen vuoksi. Minultakin puuttuu hoivavietti (myös eläinten kohdalla, en ole yhtään lapsi- tai eläinrakas), enkä pystyisi olemaan sellainen äiti, kun lapsi ansaitsisi. Näin ollen lapsettomuus on paras ratkaisu. Olen ollut tätä mieltä jo kohta kymmenen vuotta, ja uskon, ettei mielipiteeni tule muuttumaan (eikä varmaan onneksi miehenikään mielipide). 🙂 Maailmassa on niin paljon mielenkiintoisia ja uskomattomia asioita, joihin perehtymiseen aikani ei nytkään millään riitä. Oma aika – siitä en vain halua tinkiä, on se sitten miehen, ystävien, perheen tai ihan yksin vietettyä aikaa. Minusta on myös väärin sanoa, etteivät lapsettomat tiedä mitä pyyteetön/aito rakkaus on. Olen hyvin tunteellinen ihminen, koen asiat voimakkaasti ja mietin paljon asioita. Kohta kymmenen vuotta mieheni kanssa olleena voin omalta kohdaltani sanoa, etten nuorempana uskonut näin vahvaa rakkautta olevankaan. Toki lapsen rakkaus on varmasti erilaista, mutta en osaa sellaista kaivata, kun olen niin onnellinen tilanteestani ja mahtavasta puolisostani.
Loppuun haluan kuitenkin vielä sanoa, että ymmärrän hyvin myös lapsia haluavia ihmisiä. Se on aivan yhtä hyvä ratkaisu, kunhan perheestä todella jaksetaan pitää huolta. Nostan hattua äideille, kuin myös lapsettomille. Kunhan vain teemme kuten sydän sanoo, emme voi tehdä enempää. Tsemppiä ihana Nina! <3
Voi Virpi miten kauniisti sanottu! <3 Sydämen kuuntelu olisi tässä asiassa todellakin se tärkein tapa toimia. Olen itse kuitenkin välillä liiankin rationaalinen ja yritän järkeistää ihan kaiken. Ja järkeni toitottaa että lasta ei missään tapauksessa kannata tehdä. 😀 Sinä päivänä, kun pystyn tekemään tuon päätöksen tunnetasolla, sinä päivänä voin sanoa että olen tehnyt ratkaisun, joka on todellakin juuri se oikea. Sitä hetkeä odotellessa... 🙂