tunnetila: pohdiskelu
Juttelin tällä viikolla työkaverini kanssa ensimmäistä kertaa loman jälkeen. Hänellä oli mennyt koko loma sairastaessa. Ensin tuli influenssa. Sen jälkeen poskintelo- ja keuhkoputkentulehdukset. Hän oli maannut sängyssä lähes neljä viikkoa, eikä pystynyt nauttimaan joulusta eikä lomasta lainkaan.
Harmittelin hänen pieleen mennyttä lomaansa. Kerroin olleeni itsekin kaksi viikkoa flunssassa, ja kärsiväni edelleen kurkku- ja korvakivusta, sekä särkevistä jäsenistä ja yleisestä voimattomuudesta.
Työkaverini totesi, että fyysisesti hän kestää kaikki flunssat ja muut sairastelut, mutta sitä hän ei meinaa kestää, kun aina sairastaessa hänen mielensä järkkyy.
PUM! Siinä se tuli! Kärsin tismalleen samasta asiasta, mutten ole koskaan ymmärtänyt sitä.
Olen ollut jonkinasteisessa flunssassa käytännössä koko tammikuun. Tänä aikana olen blogiteksteissäni (minulle poikkeuksellisesti) valittanut, miten elämä on aina samaa paskaa. Olen myös inhonnut omaa peilikuvaani julkisesti, vaikka normaalisti olen itseeni ihan tyytyväinen kaikkine vikoineni.
Töissä valitan joka asiasta ja epäonnistun kaikessa. Tällä viikolla olen myöhästynyt, yhtä aamua lukuunottamatta, jokaisesta liikennevälineestä (bussi, spora ja juna) mihin olen yrittänyt ehtiä, ja tämä pieni, oikeasti vähäpätöinen asia, on saanut minut kohtuuttoman suuren raivon valtaan joka päivä.
Olen alkanut nähdä unia, joissa on sota. Koneet pommittavat rakennuksia joissa olen. Juoksen talojen käytävillä ja pihoilla pommeilta suojaan. Pommit tulevat unissa hyvin lähelle, mutta eivät onneksi osu ihan kohdalle. Viime yönäkin pommi putosi viereeni (olin kyykyssä matalan betoniseinän takana) ja ehdin jo ajatella lopun tulleen, mutta jostain syystä pommi ei räjähtänytkään. Toivoa paremmasta ehkä siis on.
Olen miettinyt viime viikkoina paljon omaa oloani. Sitä, miten en juuri nyt tunnista itseäni. Olenko masentunut? Tuntuuko masentuneista ihmisistä tältä?
Olen yleensä iloinen, toimelias ja peruspositiivinen, mutta koko tammikuu on mennyt sumussa ja murheen alhossa. En saa mitään aikaiseksi ja se turhauttaa aktiivista minää. Päivän läpi taisteleminen vie valtavasti voimia, ja kun vielä yöt yritän selviytyä hengissä unissani, täytyy sanoa että olen tästä taistelusta aika poikki.
Työkaverini toteamus mielen järkkymisestä sairastaessa tuntui pelastukselta. Jospa tämä kaikki alavireisyys, vetämättömyys ja synkkyys johtuukin flunssasta. Jospa muutun takaisin omaksi iloiseksi itsekseni kun olen täysin terve. Tervettä päivää odotellessa…
Oletteko Te huomanneet flunssan ikävimmän oireen, mielen järkkymisen, itsessänne?
16
Ensiksi halaus <3
Toiseksi, en ole itsessäni huomannut, mutta lähisukulaiseni oli 3vkoa sairas, ja hän kuulosti todella masentuneena -jopa niin, että pelkäsin hänen puolestaan. Hänkin on normaalisti duracell-pupu, eikä sellaista päivää viikosta löytyisi, että hän vain makaisi. Nyt kun kroppa (ja lääkärit) vaativat pysymään paikoillaan, vaikutti se väistämättä myös mielialaan. En yhtään ihmettele sairauden (flunssan, mutta erityisesti myös vakavampien sairauksien) vaikutusta mielialaan. Ihminenhän on kokonaisuus, jos ruumis voi hyvin, voi mielikin hyvin, ja päinvastoin. Mutta se onkin sitten toinen juttu, että pystyykö hyvällä (vahvalla ja positiivisella) mielellä parantamaan sairaan kropan..? Tästähän on joissakin koulukunnissa puhetta kovastikin, ja itse haluaisin siihen uskoa. Mutta mistäs sitä positiivisuutta kaivat, jos koskee ja väsyttää.
Kohta paistaa taas aurinko, Nina! <3
Kiitos ihana miumau! <3 Voi että, sukulaisesi tilanne kuulostaa ihan samalta kuin minun. Ja minulla on vielä flunssan lisäksi ollut tuo käsi kipeä jo viime toukokuusta asti, enkä ole päässyt treenaamaan ja elämään normaalisti sen vuoksi. Kyllä tärkein asia mitä ihmisellä voi olla on terveys. Voi kunpa terveet ihmiset osasisvat arvostaa omaan hyvää oloaan jokaisena terveenä päivänä. Itse ainakin lupaan tehdä sen jos pääsen vihdoin eroon kaikista kivuista ja flunssasta!
Sellaista se on masentuneen elämä, jokainen päivä on taistelua. Ihan jokainen. Kun siihen päivän läpi viemiseen tarvitaan kamalasti taistelua, siis ihan arkipäivän tekoihin pukemiseen ja syömiseen, niin ei siinä paljoa muuta pysty. Vakavassa masennuksessa ei pysty edes tuotakaan. Se on sellaista kokonaisvaltaista ahdistusta aivan kaikesta. Keskivaikeasti masentuneena, saattaa olla välillä valon pilkahduksiakin, mutta ei niin paljoa, että se auttaisi menemään eteen päin vaan takapakkia tulee nopeasti, jos tulee ympärille yksikin kuormittava tekijä, se voi olla vaikka se, että tiskikone on jäänyt tyhjentämättä. Ja just toi turhautuneisuus on pahinta, miksi en voi olla niin kuin ennen? Miksi en suoriudu tästä asiasta, vaikka ennen se ei ollut juttu eikä mikään, se sitten masentaa entisestään. Terapia sitten auttaa tähän ajatusmaailmaan, lopulta sitä antaa itselleen luvan olla ”vajavaisempi” kuin ennen ja alkaa löytämään asioita, mitkä nyt ovat paremmin kuin ennen, vaikka ei samoihin tekoihin enää pystykään. Tuossa edellä tuli aika paljon syitä, miksi masennuksesta on niin vaikea päästä eroon ja miksi se helposti uusiutuu. Lääkkeillä tietenkin saa turrutettua tuota olotilaa, ongelma on se, että ne vie sitten myös ne pienetkin ilontunteet elämästä, ainakin itseltä vei. Ei tunne mitään, ei sellainen ole elämää, varsinkin jos olet ihminen, joka on elänyt tunteista. Lopulta itseäni alkoi ahdistamaan se, etten tuntenut mitään. Hymyilin, kun tiesin, että tässä kohtaa pitää hymyillä, etten näyttäisi idiootilta, hymyilittikö minua oikeasti? Ei. Itkin sinä päivänä onnesta, kun tajusin lääkkeiden lopettamisen jälkeen nauraneeni oikeasti. Vaikka on vaikeaa, ne edes välillä tulevat pienet aidot ilontunteet ovat nyt vieneet kaksi vuotta kuitenkin eteenpäin, hitaasti, mutta varmasti. Pitkään junnasin paikallani. Olen itse elänyt taistelua viimeiset 10 vuotta, se on neljäsosa omasta elämästä, joten voin sanoa, että tiedän todella miltä tuo tuntuu.
Paljon paranemista sinne! <3
Voi Jonna, miljoona halausta ja suukkoa sinulle! Kertomuksesi kuulostaa todella pysäyttävältä. Olen valtavan pahoillani, että olet joutunut kokemaan tuon. Onneksi voit nykyään paremmin, ja onneksi sinulla on ympärilläsi ihmisiä jotka välttävät ja rakastavat. Toivon sydämestäni, että pääset masennuksen ja ahdistuksen yli joskus ihan kokonaan. Ja toivon, että oma oloni helpottaa pian flunssan poistuessa. Voimia meille molemmille!
Todellakin tiedän. Mäkin olen yleensä peruspirteä ja kirjoitan blogissakin enimmäkseen mukavista jutuista. Koska haluan. Nyt sairastuessani vuoden alussa influenssaan kirjoitin kunnon itkuvinkujutun siitä, miten paskaa on olla kipeä. Ja samoin kuin sinä, dissasin ulkonäköäni toisen postauksen verran. Ei yhtään mun tapaistani!
Kohta tulee neljä viikkoa taudin alkamisesta ja alan pikkuhiljaa olla oma itseni, jatkuvaa niistämistä lukuun ottamatta. Todella toivon, että myös mieliala palautuu. Meillä molemmilla! <3
Huh miten tutulta kuulostaa Salla tuo kommenttisi. Ihan kuin omasta näppiksestäni. Mäkin alan jo voida paremmin. Sain lääkäriltä Duacteja ja ne auttavat vähän korva-kurkkukipuun koska poistavat turvotusta limakalvoilta. Helpottavat onneksi edes vähän oloa. Ihan kamalaa kun on ollut kurkku kipeä kuukauden. 🙁 Ja hei, olipa superkiva moikata aamulla. 🙂