Hasta luego!

tunnetila: haikeus

Ensimmäiset heipat sanottiin jo perjantaiaamuna, ja samalla itkettiin ensimmäiset lähtöitkut. Ja ette arvaa kenen kanssa?! No PILATESOPETTAJANI!!

Opettaja ei ensin ottanut ymmärtääkseen kun kerroin espanjaksi, että tämä oli nyt viimeinen tuntini, ja että lähden täältä viikonloppuna. Hän nyökytteli: ”Niin, sinä olet nyt menossa sinne Osloon. Olitko sinä siellä sen neljä päivää? Koska tulet takaisin?” Selitin että kävin jo Oslossa, ja että olimme täällä La Herradurassa kuukauden ja nyt menen Suomeen, enkä tule enää takaisin.

Hän vain nyökytteli tyytyväisenä ja ymmärsi puheestani, että ollaan kuukausi poissa ja heinäkuussa palataan takaisin tänne, ”kotiin”. Itkuhan siinä sitten tuli molemmin puolin kun hän vihdoin ymmärsi (paikalle saapuneen tulkin avulla), ettei me enää tulla takaisin.

Ohjaaja otti minut tiukkaan rutistukseensa. Halattiin pitkään ja hän antoi minulle käyntikorttinsa että voidaan pitää yhteyttä. (Öööö, millähän kielellä hän ajatteli jatkaa yhteydenpitoa kanssani…?) Lopuksi kuitenkin todettiin toiveikkaana, että ”Nähdään taas!”

En tiedä itkikö ohjaaja siksi, että hän yleensäkin inhoaa hyvästejä, vai mikä sai hänen silmänsä kostumaan. Minä kuitenkin itkin kaikkea.

Itkin hyvästejä, tutuksi tulleiden mukulakatujen muistoa. Lempipuutani, alati aurinkoista kattoterassia. Suoraan puusta poimittuja avocadoja ja auringon hitaasti kypsyttämiä appelsiineja, joissa on ihan ohut kuori. Lähikaupan myyjää, joka on aina niin hurmaava, vaikkei meillä yhteistä kieltä olekaan. Ravintoloiden kolme ruokalajia ja viinin sisältäviä ”menu del dia” -tarjouksia, joita saa kahdeksalla eurolla. Rannan lämpimiä kiviä ja aaltojen iskeytymistä rantaan. Sulokäyntistä vuorikaurista ja Lilianin ihanaa butiikkia. Lomaa ja runsasta vapaa-aikaa, jonka menetän pian.

Ihan vähän taisin myös itkeä kieliogelmien ja kiukuttelun kautta syntynyttä hassua suhdetta pilatesohjaajani kanssa. Eikö me jouduta enää koskaan törmäyskurssille?

Nyt täytyy vaan tsempata ja ajatella, että mikään ei ole välttämättä lopullista. Jos siltä tuntuu, niin tänne pääsee aina takaisin. Siispä hasta luego La Herradura! Ensi kertaan!

6
Previous Story
Next Story

You Might Also Like

2 Comments

  • Reply
    Tarja
    03/06/2018 at 10:13

    Oi! <3 Ihana pilatesopettaja! Kuinkahan hyviä ystäviä olisitte olleetkaan ilman kielimuuria?!
    Mikään ei ole lopullista, eikä ikuista. Elämä voi kuljettaa sinut takaisin ennen kuin huomaatkaan!
    Tervetuloa Suomeen, vaikka kyllä minuakin vähän harmittaa, että virtuaalimatkailuni ihanassa La Herradurassa päättyy myös 🙁 Tuli kova mielihalu päästä itsekin taas Espanjaan! Toivotaan, että nämä levällään olevat palikat löytävät kohta paikkansa ja pystytään suunnittelemaan elämää ja lomia matkoineen vähän paremmin! 🙂

    • Reply
      Nina
      04/06/2018 at 22:10

      Kiitos Tarja! <3 Lauseesi "Mikään ei ole lopullista, eikä ikuista. Elämä voi kuljettaa sinut takaisin ennen kuin huomaatkaan!" tuntui ilahduttavalta ja helpottavalta oikein sydämessä asti. Sen kun aina muistaisi, että elämä kyllä kuljettaa oikeaan suuntaan. Vähän täytyy aina välillä töytäistä ja näyttää suuntaa ihan itse, mutta elämä kantaa kyllä. Samalla tavalla sinunkin elämäsi palikat löytävät paikkansa, ja sitten pääset taas suunnittelemaan uusia kivoja juttuja joita odottaa. <3

    Leave a Reply

    This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.