tunnetila: pohdiskelu
Istahdin eilen terassilounaalle. Pienellä terassilla oli kaksi pöytää ja toiseen pöydistä paistoi aurinko. Molemmat pöydistä olivat vapaana, joten valitsin tietysti sen, jossa sain istua auringon lämmössä. Laitoin hetkeksi silmät kiinni ja nautin hengähdyshetkestä työpäivän keskellä.
Juuri kun sain lounaskeiton eteeni, viereiseen pöytään tuli istumaan mies. Mies ei istunut selkä minuun päin, kuten suomalaiset yleensä välttääkseen vieraita katseita, vaan niin, että näimme suoraan toisemme. Ärsyynnyin heti. Miksi miehen oli pakko istua noin päin? Toivottavasti hän ei vaan ala jutella mitään. Huokaisin helpotuksesta kun mies kaivoi taskustaan puhelimensa ja alkoi selailla sitä.
”259 uutta korona-tapausta tänään”, mies totesi ääneen hetken puhelinta selattuaan. Voi hemmetin hemmetti, mies haluaa sittenkin jutella! Tunsin ärsytyksen nousevan kehooni. En nyt yhtään jaksaisi keskustella tuntemattoman kanssa. Päätin kuitenkin laskea esille nousseet piikkini ja osallistuin miehen aloittamaan keskusteluun.
kauluspaita H&M, nahkahousut by Malene Birger, pellavahuivi Marimekko, korut Lillan Helsinki*, laukku Céline, kello Suunto*, kengät Pomar*
Juttelimme lopulta koko lounaan ajan. Puhuimme koronasta ja rokotuksista, matkustelusta ja sen kaipuusta, asuinympäristöstämme ja kohtuuttomaksi nousseista asuinkustannuksista, koronan vaikutuksista pienyrittäjiin, sekä etätyöstä ja sen mukanaan tuomasta yksinäisyydestä.
Mies kertoi vaimonsa työstä. Vaimon työ oli lisääntynyt valtavasti koronan aikaan ja hän teki todella pitkiä ja intensiivisiä työpäiviä. Pohdimme miten epäreilua elämä on. Kymmenet tuhannet ovat menettäneet koronan takia toimeentulonsa, ja poikkeusajan vaikutukset tulevat näkymään vielä pitkään. Toiset taas tekevät nyt töitä enemmän kuin jaksavat, ja myös tuon seurauksia saamme nähdä tulevien vuosien aikana.
Miehelle teki selvästi todella hyvää saada puhua asioista, jotka hänen mieltään painoivat. Lounaan lopuksi toivotimme toisillemme hyvää työpäivän jatkoa ja poistuimme tahoilemme.
Kotiin kävellessäni mietin miten tyytyväinen olin, että osallistuin miehen aloittamaan keskusteluun.
Ihmisten kohtaaminen on aina mielenkiintoista ja avartavaa, mutta etenkin tällaisena aikana kun emme käy missään emmekä tapaa edes ystäviämme, yksinäisyys ja juttelemisen tarve saattaa olla todella suurta.
Ollaan siis avoimia, osallistutaan keskusteluihin ja ollaan toisiamme varten. Toisen kuuntelemisella tai pienellä keskusteluhetkellä saattaa olla suurempi merkitys mitä itse edes ymmärrämme.
Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe
13
Lämmitti sydäntä. Meillä on useampia iäkkäitä naapureita, ja mua sitten harmittaa vietävästi kun heillä ei tunnu mitään muuta olevan kun aikaa jutella mun kanssa. Yritän saada itseni kiinni näistä ikävistä ajatuksista, koska yleensä kuitenkin poistun keskustelusta ihan hyvillä mielin. Mihin mulla sitten toisaalta on aina niin kova kiire :/
Voi Saara, just tämä! On niin arvokasta jutella ja höpötellä vanhusten kanssa, mutta silti tuntuu ettei siihen muka olisi aikaa. Täytyy alkaa miettimään miten me itse halutaan, että nuoremmat kohtelevat meitä 40 vuoden päästä, ja alkaa toimimaan nyt itse samalla tavalla. Mä luulen ainakin olevani kova höpöttämään vanhempana. ? Mutta ihana että juttelet heidän kanssaan. ❤️
Meillä on niin sosiaalinen koira, että mä juttelen ihan kaikkien kanssa. Ja tarkoitan, todella kaikkien, en vain muiden koiran omistajlen. Hän moikkaa myös ihmlset
😉 Tämä alkoi jo paljon ennen pandemiaa ja hyvä niin.
Ihanaa! Mä olen kans sellanen, että heti jos vastaantuleva koira osoittaa kiinnostusta minua kohtaan, otan siitä kaiken irti ja rapsuttelen. Koirat on maailman parhaita! <3
Olen jutellut tuntemattomien kanssa koronan aikaan enemmän kuin ennen. On ollut mukavia hetkiä, yhteisöllistä. Muutaman sanankin vaihto lyhyesti jonkun vieraan kanssa on ollut hyvä hetki ja yhdistänyt ihmisiä.
Ihana Heidi, just näin! Aina, mutta etenkin näin omituisena aikana, jokainen juttuhetki on todella arvokas. <3