Kalenteri täynnä, stressilevelit silti hallinnassa – Neljä vinkkiä kiireen tunnun selättämiseen

tunnetila: tyytyväisyys

Miten aika kuluukin näin nopeasti? Juurihan oli joulukuun alku, jolloin suunnittelin innoissani kalenteriin tulevan kevään aikatauluja. Pian saapuivat tammikuun ensimmäiset päivät, ja kevään runsaat kalenterimerkinnät alkoivat ahdistaa.

Kohta ollaan maaliskuun alussa. Kaksi tosi hektistä kuukautta on jo takana ja vielä kolmas samanlainen olisi edessä. Huhtikuun puolella pääsiäisen jälkeen aikataulut alkaa ehkä jo vähän helpottaa.

Yhtä kaikki, olen selvinnyt jo kahdesta kiireisestä kuukaudesta! Olen pysynyt tolkuissani, eikä kiire ole tuntunut musertavalta. Hommat ovat edenneet, en ole skipannut yhtään kalenteriin merkattua liikunta- tai kurssikertaa, ja kaikki tehtävät yliopistolle olen palauttanut hyvissä ajoin.

En tiedä edelleenkään onko tuo yliopiston kurssi minua varten, tai valmistuuko verhoilukurssilla työn alla oleva nojatuolini, mutta jos kumpikaan suoritus ei mene niin sanotusti maaliin, niin mitä väliä? Ei yhtään mitään!

Ajattelen, että on neljä asiaa, jotka ovat auttaneet minua tällä kertaa olemaan stressaamatta kaikesta niin paljon, kuin yleensä olisin stressannut. Nuo asiat ovat hyvä suunnittelu ja tarkka aikataulutus, nelipäiväinen työviikko, etätyön mahdollisuus ja sen muistaminen, että mitään ei ole pakko tehdä jos tuntuu ettei jaksa.

Hyvässä suunnittelussa aikataulutin itselleni tiukkoihin viikkoihin vapaita viikonloppuja, enkä ottanut niihin mitään ohjelmaa. ”En ehdi, tuo viikonloppu on minulla jo varattu”, on ollut aika yleinen kommentti, jota olen tämän kevään viljellyt ympäriinsä. Ja siis varatulla viikonlopulla olen usein tarkoittanut sitä, että olen varannut sen lepäämiselle.

Kieltäydyin esim. ihanalta kuulostavasta Tukholman risteilystä, sillä tiesin, että kyseinen viikko tulisi jo muutenkin olemaan niin kiireinen, että minun olisi pakko saada levättyä viikonloppuna. Olisin myös joutunut skippaamaan ristelilyn vuoksi pari harrastuskertaa, ja niistä olen nyt päättänyt pitää kiinni. Risteilyjä tulee varmasti uusia, kurssikertoja ei!

Nelipäiväinen työviikko ja etätyö taas ovat mahdollistaneet sen, että minun ei ole tarvinnut tehdä opiskeluhommia viikonloppuisin. Kun on viikossa yksi ”ylimääräinen” vapaapäivä, eikä työpäivinä aikaa mene työmatkoihin, aikaa jää kummasti muihin juttuihin. Vaikka sitten opiskeluun.

Tällä hetkellä keskustelu nelipäiväisestä työviikosta käy taas kuumana. Voi kunpa kaikki ymmärtäisivät, miten suuri merkitys lyhennetyllä työviikolla on ihmisten hyvinvointiin! Sanonkin aina kaikille, että nelipäiväistä työviikkoa jo useamman vuoden tehneenä olen köyhempi, mutta niin valtavan paljon onnellisempi, että sitä ei voi rahassa mitata.

Toistaiseksi olen siis pysynyt hienosti suunnitelluissa aikatauluissa ja hommat ovat edenneet toivotusti. Jatkuva suorittaminen ja täydellisyyteen pyrkiminen ovat kuitenkin tie turmioon. Pidän siis edelleen auki option jättää leikin kesken.

Tässä iässä esimerkiksi yliopiston kurssiarvosanoilla ei ole mitään väliä. Jos pääset kurssin läpi, vaikka sitten rimaa hipoen, niin se on silti mennyt läpi ja voit onnitella itseäsi. Kukaan ei kysy arvosanaasi. Jos taas et suorita kurssia loppuun, olet kuitenkin oppinut luennoilla istuessasi jotain uutta ja samalla sivistänyt itseäsi. Mihin sitä lopputyötä välttämättä tarvitaan?

Elämää vartenhan tässä opiskellaan, ei suorituksia. On ihan mahtavaa jos tämän kevään jälkeen osaan opiskelussa eteen tulleiden uusien juttujen lisäksi verhoilla huonekaluja, tehdä hopeasta koruja ja muistan taas nuoruudesta tutut baletin asennot.

Uuden oppiminen ja itsen kehittäminen ovat kivoja asioita, mutta mikään, mikä tehdään pakon alla, ei omasta vapaasta tahdosta, ei taida kuitenkaan olla sen arvoista. Oma jaksaminen on aina ykkösasia!

11