tunnetila: pohdiskelu
Hei ystävät! Minulla olisi teille yksi kysymys, joka vaatii pienen alustuksen. Eli…
Olen käynyt tänä keväänä monella kansalaisopiston kurssilla. Osa kursseista on ollut lyhyempiä, osa koko kevään kestäviä. Lyhyin kursseista on jo ohi, muut kursseista lähestyvät loppuaan.
Kurssikaverini ovat innoissaan kaikesta oppimastaan ja haaveilevat jatkokursseista. ”Nyt kun osaan jo baletin alkeet, niin haluan oppia lisää! Koska se jatkokurssi alkoikaan?” Opistojen kurssitarjontaa selaillaan tuntien päätteeksi ja huhti-toukokuussa alkaville jatkokursseille ilmoittaudutaan kilvan. ”Kuinka moni teistä jatkaa vielä? Olisi kiva jatkaa oppimista samassa porukassa.”
Olen aina noissa hetkissä hiljaa. Vaikka olen tykännyt baletista, hopeatöistä ja verhoilusta, niin silti lasken joka viikko kertoja, jolloin kurssi on ohi. ”Huh, enää kaksi verhoilukertaa edessä ja sitten tämä päättyy!”
Tykkään myös balettitunneista, baletinopettajastamme ja uuden oppimisesta, mutta miksi silti vain odotan kurssin loppumista?
takki PHO, housut Samuji, huivi Marimekko, laukku Johanna Gullichsen, kengät Pomar*
Voiko tuo johtua siitä, että minulla on ollut tänä keväänä liikaa kaikkea? Olenko kaikista harrastuksistani ylikuormittunut ja vain siksi toivon niiden loppuvan? Vai pelkäänkö sitä, että kevyt ”tässä nyt vähän harjoitellaan balettia” -ajatus muuttuu jatkokurssilla tunteeksi siitä, että nyt pitäisi jo osata jotakin, eikä kyynärpäitä saa enää roikottaa liian alhaalla Port de bras’a.
Tiedän, että tulen olemaan iloinen ja ylpeä itse verhoilemastani nojatuolista, mutta kun muistan, että toinen samanlainen tuoli on odottamassa vastaavaa verhoilurupeamaa, niin kurkkua alkaa kuristaa. Olin alun perin ajatellut osallistuvani syksyllä seuraavalle verhoilukurssille toisen nojatuolini kanssa, tietysti, eihän kaksikkoa kesken voi jättää, mutta nyt en todellakaan tiedä haluanko jatkaa enää verhoilun parissa kun olen saanut ensimmäisen työni valmiiksi.
Rakastin ennen joulua käymääni keramiikkakurssia. Kurssi kesti kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla opeteltiin makkara- ja nyppimistekniikka ja tehtiin pari työtä. Seuraavalle kerralle työt oli poltettu ja pääsimme lasittamaan ne. Lasituskerran jälkeen työt poltettiin taas, ja sitten vain noudimme työt valmiina opettajalta.
Opin kurssilla uutta, sain pienen raapaisun tekniikoista ja löysin tuntuman saveen, mutta iloitsin kovasti kun minun ei tarvinnut oppia enää lisää. Helpotti kun tiesin, että ensimmäisillä kerroilla minulta ei odotettu yhtään mitään, paitsi rohkeutta kokeilla uutta. Seuraavalla kerralla minun olisi pitänyt osata jo jotain, ja epäonnistumisen mahdollisuus olisi ollut koko ajan läsnä.
Olenko vain kuormittunut liiasta tekemisestä, vai pelkäänkö ihan hirvittävästi epäonnistumista? Onko Teillä samanlaisia kokemuksia, vai siirryttekö sujuvasti alkeiskurssilta jatkokursseille ja haluatte oppia koko ajan lisää samasta aiheesta?
En ollut kouluaikoina kympin tyttö. Olin tasainen kasin suorittaja, joka osasi kaikesta vähän, mutta ei paljoa mistään. Jotenkin tuntuu että tuo sama ajatusmaailma on minulla edelleen mukana. Ripaus sieltä täältä, muttei kuitenkaan mitään kunnolla.
Kuulostaako ihan oudolta, vai löytyykö Teistä minulle kohtalotovereita?
Kuvat: Iina / MouMou
21
Mä olen samanlainen. 😅 Syy, miksi en ole aikuisena edes aloittanut noita kansalaisopistojen kursseja. Kokeilin niitä teininä ja ihan tuskaa oli jatkaa loppuun asti. Pisimpään taisin jatkaa maalauskurssilla, mut lopulta koulupäivien jälkeen, sekin alkoi tuntua liialta. Joten totesin jo silloin, että ei oo mun juttu.
Mä silti uskon, että asioihin joihin me koetaan todellista intohimoa, niin niihin mekin jäädään kiinni. Ollaan molemmat esim. kirjoitettu blogejamme vuosikausia. 😃 Olenkin todennut, että itse tarvitsen todellisen intohimon syttymisen, että jokin jatkuu. Myöskään työelämään tämä ei päde. Mähän en shoppaile työpaikkoja vaan viihdyn samassa paikassa pitkään. Tuntuisi kamalalta ottaa joku kahden kuukauden pesti vastaan. En ole tehnyt toisille töitä kuin vakituisilla soppareilla. Ilmeisesti säkin olet ollut pitkään samalla työnantajalla?
Kivaa pääsiäistä!
Ihana kuulla Jonna että olet samanlainen! Ja siis todella hyviä pointteja kaikesta. Ollaan selkeästi samanlaisia monissa asioissa. <3
Blogi on harrastus, jonka aloittamista epäröin pitkään, mutta yhtäkkiä sitä on tullut kirjoitettua yli 15 vuotta. Hups! Mutta se vaatii varmasti juuri sen intohimon pysyäkseen kiinnostavana noin pitkään. Ja sama tuossa työssä. Mä olen ollut töissä samalla työnantajalla yli 20 vuotta. Huh, pitkä aika sekin.
Toivottavasti Jonna pääsiäisesi meni hyvin! <3