tunnetila: pohdiskelu
Tiedättekö mistä tietää arjen alkaneen? No siitä, että olen taas buukannut kalenterini ihan liian täyteen ja mieleeni hiipii ahdistus kaikesta tekemisestä. Olen tismalleen samassa tilanteessa kuin olin alkuvuodesta, helmikuun alussa julkaisemani postauksen aikaan.
Kesäisin (ja joululomalla) olen aina reipas ja intoa täynnä, ja suunnittelen koko tulevan puolivuotiskauden täyteen kaikkea mukavaa. Ilmoittaudun uusille kansalaisopistojen kursseille, ostan sarjakortteja pilatekseen, kuntosalille ja uimalaan. Sovin viikonloppureissuja ystävieni luo ja aikataulutan viiden kuukauden menot yhdeltä istumalta.
Jätän viikkoihin mielestäni aina myös vähän lepopäiviä ja liikkumavaraa, mutta kun arki alkaa ja aikataulutettujen menojen lisäksi kalenteriin tulee lisäksi työt ja opintoihin varattava aika, niin olen pulassa ja yöunet vievä ahdistus alkaa vaivata mieltä.
Jep, tuossa tilanteessa ollaan täällä taas!
t-paita Puuvillatehdas, neuletakki Samuji, korvikset Aida Impact, housut Upea*, nilkkurit Pomar*
Opinnot Tampereella jatkuivat pari viikkoa sitten ja sain palautettua ajoissa ensimmäisen version kurssilla vaadittavasta kehittämistehtävästä. Kävimme töitä yhdessä läpi, ja kuulin kurssin vetäjältä juuri ne sanat, mitä eniten pelkäsin. ”Nina, tässä sinun työssäsi ei nyt oikein ole sitä kehitystehtävää, mitä tällä kurssilla haemme…”
Ohjaaja ja kurssikaverit antoivat minulle avuliaasti erilaisia ideoita kehitystehtävän toteuttamiseen, mutta ne kaikki menivät kuuroille korville. Olin siinä hetkessä ihan valmis jättämään leikin kesken ja deletoimaan kaiken tekemäni. Kaikki suunnitteluun ja kirjoittamiseen käyttämäni tunnit tuntuivat turhilta.
Junamatkalla takaisin kotiin chättäilin ”ikuisesti opiskelevan” ystäväni kanssa. Hän yritti tsempata minua parhaansa mukaan ja heitteli ilmoille erilaisia ideoita. Olin keskustelumme jälkeen edelleen turhautunut, mutta päätin kuitenkin antaa itselleni aikaa ja ottaa pienen paussin opintojen suhteen.
Päätin, että homma saa muhia taustalla muutaman viikon ja kun palaan siihen, yritän keksiä miten homma olisi vielä pelastettavissa. Ja jos ei ole, niin hemmetti soikoon, yritän vaikka keksiä uuden aiheen ja aloitan alusta!
Viime viikonlopun vietin superkivalla ja kiinnostavalla tuftauskurssilla. Oli hauskaa, innostavaa, haastavaa ja jännää, eli juuri sitä mitä kurssin ajattelinkin olevan, mutta jestas miten poikki olen edelleen! Kaivattu lepo jäi viikonlopulta sikseen, kun istun oppimassa uutta lauantain ja sunnuntain.
Viikonlopun kestävät lyhytkurssit tuntuvat aina ideana hyviltä: on kivaa, oppii uutta ja pikakurssi on nopeasti ohi, mutta kyllä ne arjen pyörteissä myös kuormittavat aikalailla. Uuden oppiminen ja omaksuminen vie tosi paljon voimia!
Sanoin jo puolisolleni, että jos alan taas ennen vuodenvaihdetta aikatauluttaa vuoden -24 kevättä ja buukata joka viikolle jotain, niin hän saa puuttua asiaan ja muistuttaa, että vaikka kaikki jutut olisivat kuinka kivoja tahansa, niin itseään ei kannata uuvuttaa kaiken maailman harrastuksilla.
Tiedän tuon valtavan hyvin itsekin, mutta jotenkin menen aina sekaisin uuden vuoden tuomista mahdollisuuksista, ja lopulta intoa riittää enemmän kuin jaksamista. Ei tässä olla enää parikymppisiä. Jestas mitä kaikkea silloin tulikaan tehtyä kun virtaa todella riitti!
Joulukuun puoliväliin mennessä tämän hetken suurimmat urakat pitäisi olla ohi, eli kaksi nojatuolia on saanut ylleen uuden verhoilun ja opinnot yliopistolla tulevat päätökseensä. Nämä hommat kun vielä jaksaa puskea läpi, niin sitten olen tyytyväinen.
Sen jälkeen on hyvä aika aloittaa rauhoittumisen harjoittelu. Ja tuo ei siis todellakaan tarkoita yhdellekään mindfulness -kurssille osallistumista, vaan ihan vain hengittelyä kotona ja luonnossa.
Ja hei, jos mä alan täällä joulun lähestyessä vihjailla yhdestäkään uudesta kurssista tai lisäopinnoista, niin pistäkää sille heti stoppi!
Kuvat: Vilma
15
Ymmärrän sata prosenttisesti mistä puhut, valitettavasti. Keväällä olin opiskellut täyspäiväisesti kolme ja puoli vuotta työn ohessa. Ostimme uuden omakotitalon, jota sitten piti remontoida niinä ”vapaapäivinä”. Ajattelin etten jaksa enää sekuntiakaan, tuntui että kiikun burn outin partaalla, mutten enää voinut luovuttakaan kun oli enää oppari jäljellä.
Sanoin puolisolle ja ystäville, että jos seuraavien muutamien vuosien aikana alan puhumaan opiskelemaan lähtemisestä saavat lyödä lätärillä samantien. Valmistuin toukokuussa. Kesäkuussa alkoi työpaikallani muutosneuvottelut, joiden seurauksena menetin työpaikkani. Yht’äkkiä mulla ei ollut mitään, jessus sentään miten outoa. Toisesta laidasta toiseen, kuinka omituista elämä onkaan! ”Onneksi” uudessa kodissa on ollut jos jonkinlaista remontin tarvetta, joihin sitten olen enemmän tai vähemmän onnistuneesti suunnannut energiaani.
Kyllähän tämä monenlaisia ajatuksia herättää. Nyt olisi aikaa ja energiaa opiskellakin :D. Tuo itsensä kehittäminen ei vain ole kauhean helppoa työttömänä, pitää kovasti varoa ettei tee opintopisteitä, taikka ansiosidonnainen voidaan katkaista, ihan käsittämättömän pöljää. Ymmärrän kyllä ettei täyspäiväisesti voi tietenkään opiskelijaksi ruveta, mutta ettei edes viiden opintopisteen kursseja uskalla tehdä… Pitää laittaa ammatillinen kehittyminen kokonaan talviteloille, taikka sitten löytää vain tapoja kehittää itseään, joista ei vahingossakaan tule mitään merkintöjä/pisteitä yhtään mihinkään.
Hirvee räntti, lähti hiukan taas laukalle mun jutut, you know me 😀
EI OO TOTTA!!!!! :O Miten voi käydä noin. 🙁 Ihan valtavasti tsemppiä sulle Saara! <3 Ja siis jos aina kaikesta täytyy yrittää etsiä hyviä puolia, niin nyt sulla on ainakin aikaa palautua, latautua, rentoutua ja olla vaan. Tiedän että se on vaikeeta, etenkin kun ei tiedä koska joutilaisuus loppuu, mutta toivottavasti silti pystyt nauttimaan kiireettömyydestä edes jollain tasolla. Iso hali! <3
Onneksi ensi kuussa on edes pari päivää rentoutumista edessä. 👙🩱#ammattirentoutujat
Hei miten hienot uikkariemojit!!! <3 <3 Ja ah, tuo viikonloppu tulee kyllä niin tarpeeseen! (Tosin sielläkin ollaan duunidhommis, mut silti odotan tota jo nyt niin paljon! <3)
Voi Nina, tuo on niin tuttua! Töissä ja vapaalla olisi vaikka mitä. Mutta sitten tuli sitkeä ja ikävä vaiva jalkaan ja olen joutunut hidastamaan. Kas kun jos en malta levätä ja rauhoittua, se kostautuu takapakkina kuntoutumisessa…
FOMO on vahva, mutta ei auta kuin malttaa.
Tsemppiä opintoihin! Tampere on ihana, olisipa kiva mennä sinne taas… no kun tämä jalka tästä paranee@
Voi miten harmi tuo jalkahommasi! Kroppa kyllä kertoo mitä se tarvitsee, ja välillä jos ei muuten ymmärrä pysähtyä, niin kroppa ilmoittaa siitä kyllä. Toivottavasti jaksat levätä tarpeeksi pitkään. Tiedän että se on tosi haastavaa.