tunnetila: muistelu
Sinne meni vuosi 2022! Eipä tule ikävä.
Kun kelaan vuotta mielessäni taaksepäin, muistan siitä pääosin vain ikäviä asioita. Muistan sodan ja siihen liittyvän pelon. Ikuiselta tuntuvan pandemian. Energiakriisin ja ruoan hinnan kallistumisen. Köyhyyden ja ihmisten eriarvoistumisen. Tunteen hyvinvointivaltion murenemisesta. Läheisten vakavat sairastumiset ja yhden kauniin ja ystävällisen sielun menetyksen.
Muistan murtuneen kyynärpääni ja sen pieleen menneen kuntoutuksen covidiin sairastumisen takia. Muistan sairastelukierteen, joka piti minut useamman kuukauden vuoteen omana. Muistan kuukausia kestäneen tolkuttoman väsymyksen ja romahtaneen kuntoni, keuhkojani raastaneen yskän, sekä lähes kahteen sataan nousseen sykkeeni kun yritin kävellä. Muistan ne hetket kun mietin, voinko enää koskaan juosta tai jatkaa mitään muitakaan urheiluharrastuksiani.
Muistan usein uutisia katsoessani miettineeni miten on edes mahdollista, että maailmassa kaikki on näin päin persettä.
Jos törmäsin somessa yhteenkään hyvään uutiseen viikon aikana, takerruin siihen kuin viimeiseen oljenkorteen. Otin kuvakaappauksia sankariarvonimen saaneista koirista, tallensin eläinvideoita suosikeiksi, kuuntelin vastasyntyneiden koiranpentujen tuhinaa Ylen Pentulivestä ja laitoin kaikki minua ilahduttaneet meemit jakoon läheisilleni. Iloa maailmasta oli kuitenkin välillä hyvin hankala löytää.
Jossain vaiheessa alkusyksystä tuntui, etten uskalla enää toivoa mitään tulevalta. En uskaltanut tehdä suunnitelmia edes seuraavalle viikolle sillä en tiennyt, jaksaisinko silloin nousta sängystä ylös vai olisinko taas kipeänä.
Pahin toivottomuus onneksi katosi jossain vaiheessa, ja sen jälkeen aloin haaveilla paremmasta uudesta vuodesta. Aloin systemaattisesti täyttää ensi vuoden kalenteriani kivoilla asioilla. Vaikka ensi vuosi menisi taas sairastaessa ja joutuisin perumaan tekemiäni suunnitelmia, niin silti tuntui tärkeältä, että kalenterissa oli asioita joita odottaa. Tuli olo, etten ole antanut periksi.
Jos jotakin olen tässä elämässä oppinut niin sen, että tulevaa ei kannata murehtia ja että menneeseen on turha takertua. Mennyt ei muuksi muutu, vaikka sitä märehtisi päivästä toiseen. Vanhojen murehtiminen on turhaa, ja se pilaa kaikki ne tulevat päivät, jolloin edessä voisi olla jotain uutta ja ihanaa. Voi olla ettei edes huomaa uusia mahdollisuuksia, jos vain velloo vanhoissa menneisyyden kaunoissa.
Kaiken murheen keskellä täytyisi yrittää aina muistaa, että jokainen aamu on mahdollisuus uuteen, edes vähän parempaan päivään.
Vuosi 2022 on nyt ohi ja hyvä niin. Juuri nyt ei voi tehdä muuta kuin toivoa, että alkanut vuosi toisi tullessaan edeltäjäänsä enemmän valon pilkahduksia ja maailmaan rauhan.
Lempeää vuotta 2023 meille kaikille!
Kuvat: Lillan Helsinki
17
Henkilökohtaisesti vuosi oli ihan ok, en sairastanut, päästin parille matkallekin pitkästä aikaa, töissä meni pääosin mukavasti. Silti maailmantilanne ahdistaa ja surettaa ja onhan se meillä kotonakin näkynyt konkreettisesti kun mies on käynyt kymmenellä avustusmatkalla töiden välissä.
En yleensäkään suunnittele vuotta suuremmin etukäteen ja viime vuodet ovat opettaneet vain entistä enemmän menemään päivä kerrallaan. Toivon vain valonpilkahduksia tälle vuodelle, pienistä asioista nauttimista ja parempaa maailmaa meille kaikille.
Ihana kuulla, että sinulla Tuuli viime vuosi meni hyvin. Tuntuu jotenkin, että suurimmalla osalla se oli aika ikävä.
Mutta niitä valonpilkahduksia alkaneeseen vuoteen todella toivotaan. Onneksi ainakin nämä vuoden ensimmäiset päivät niitä ovat antaneetkin, ihan kirjaimellisesti auringon näyttäytyessä päivittäin. Niin kivaa!
[…] saunonut kolmena päivänä ja jaksanut juosta lenkillä pidemmän matkan kuin aikoihin. (Vielä muutama kuukausi sitten mietin pystynkö juoksemaan enää ikinä.) Olen myös vuoden ekalla viikolla juhlinut synttäreitäni ja […]