Browsing Category

kulttuuri

Valokuvien lumoissa

27/02/2018

tunnetila: ihastus

Tukholmassa tuli piipahdettua, ja kaikki kielletyt ostokset jäi tekemättä. Jee jee, kohta on haastetta suoritettu kaksi kuukautta hyvin menestyksekkäästi.

Tukholma itsessään oli kiva, kuten aina ennenkin. Tosin Slussenissa oli käynnissä joku massiivinen remontti, ja sen vuoksi kävelymatka Viking Linen terminaalista vanhaan kaupunkiin piti tehdä monen mutkan ja jäässä olevien, pitkien, Söderin puolelle nousevien, portaiden kautta.

Muistakaa siis tuo, jos olette lähiaikoina menossa piipahtamaan Tukholmassa Viikkarin paateilla. Siirtymiin laivalta keskustaan (jos teette ne kävellen), kannattaa tällä hetkellä varata normaalia enemmän aikaa.

Minulta pyydettiin laivalta kirjoittamassani postauksessa Tukholma-vinkkejä, joten tässä tulee ensimmäinen. Aina yhtä huikea Fotografiska.

Ihan Viking Linen sataman tuntumassa on Fotografiska, yksi parhaista valokuvataiteen museoista, joissa olen koskaan käynyt.

Olen ollut useita kertoja myöhästyä laivasta, koska olen ollut niin uppoutuneena valokuvanäyttelyiden upeisiin maailmoihin. Olenkin viime aikoina aloittanut päiväni Tukholmassa käymällä ensin Fotografiskassa, ja vasta sen jälkeen olen suunnannut kaupungille.

Tällä kertaa valokuvataiteen museo oli täynnä vahvoja naisia, naisenergiaa, muotia ja pysähdyttäviä muotokuvia. Kiinalaisen Chen Manin Fearles and Fabulous (4.3. asti, menkää äkkiä katsomaan!) näyttely on täynnä sykähdyttävän hienoja värejä ja kiinalaista nykymuotia.

Kiinan suosituimpiin muotikuvaajiin kuuluva Chen Man (s. 1980) käyttää osassa kuvistaan niin huikeaa tapaa muokata kuvia, että kuvia ei voinut kuin tuijottaa ja miettiä, missä kohtaa kuva on vielä valokuva, ja mikä on muokattu jälkikäteen. Myös perinteisemmät henkilö- ja muotikuvat olivat todella upeita!

Jos ette ehdi seuraavan viikon aikana Tukholmaan, niin kannattaa kurkata Chen Manin kuvia vaikka täältä. Niin hienoja!

Toinen, sykähdyttävällä tavalla naiseutta ylistävä, juuri viime viikolla avattu näyttely, on Ellen von Unwerthin Devotion! 30 Years of Photographing Women (20.5. asti).

Näyttelyn valokuvat on täynnä häikäiseviä ja rohkeita, maailmaa omalla tavallaan muuttaneita naisia. Saksalaisen von Unwerthin (s. 1954) naiset tekevät mitä haluavat, ja ovat oman elämänsä pomoja.

Valokuvissa on runsaasti mallimaailman huippuja ja muita julkisuudesta tunnettuja henkilöitä. (Mm. Rihanna ja Beckhamit olivat päässeet molempien, niin von Unwerthin kuin Chen Maninkin, kuvattaviksi.)

von Unwerthin kuvat ovat voimallisia ja vaikuttavia, ja niiden maailmat ovat moniulotteisia, hauskuutta ja herkkyyttä unohtamatta.

Kolmas tällä hetkellä saman katon alta löytyvä näyttely on etelä-afrikkalaisen Zanele Muholin Somnyama Ngonyama – Hail the Dark Lioness (1.4. asti).

Suuret mustavalkoiset lähikuvat olivat intensiivisiä ja vangitsivat katsojan lumoihinsa. Näitä teoksia ei voinut ohittaa nopealla silmäyksellä, vaan jokaisen valokuvan eteen oli pysähdyttävä.

Visuaaliseksi aktivistiksi kutsutun valokuvaajan kuvista jokainen edusti jotain epäkohtaa (mm. väkivalta, riistokapitalismi, ympäristöongelmat…) tämänhetkisessä maailmassa. Hengästyttävän hieno näyttelykokemus tämäkin.

Näistä kolmesta näyttelystä muodostui huikea kokonaisuus, jonka olisi suonut jatkuvan edelleen. Siskoni tokaisikin museon kierrettyämme ”Höh, joko ne loppui?” Aika harvoin taidenäyttelyn jälkeen on tuollainen fiilis. Vai olenko se vain minä, joka alkaa ryytyä näyttelyssä kuin näyttelyssä viimeistään puolentoista tunnin kiertelyn jälkeen?

Fotografiska
Stadsgårdshamnen 22, 116 45 Stockholm
su-ke 9–23, to-la 9–01

Tunteita täynnä

09/02/2018

tunnetila: onni

Käykää ihmiset elokuvissa! En keksi mitään muuta juttua, mistä saisi yhtä kokonaisvaltaisen kokemuksen niin edullisesti. Rahaa kuluu vähän yli kymppi (sarjalipulla vielä vähemmän), ja pääset pariksi tunniksi sukeltamaan täysin uuteen, ennalta tuntemattomaan maailmaan.

Olen kokenut kuluneen viikon aikana kaksi niin mieletöntä elokuvailtaa, että pääni on niistä edelleen sekaisin. On siis pakko vinkata näistä huikeista leffoista myös Teille.

Viime viikolla vietettiin Helsingissä Docpoint -festaria, ja tuo dokumenttifestivaaliviikko on itselleni aina yksi alkuvuoden kohokohdista. Tällä kertaa kävin katsomassa viisi dokkaria, joista yksi vei jalat alta. Tanskalaisen Simon Lereng Wilmontin ohjaama The Distant Barking of Dogs oli huikea!

Dokumentti kertoo Ukrainan sodasta kymmenvuotiaan Oleg pojan silmin. Ohjaaja Simon Lereng Wilmont seurasi Olegin elämää sodan rintamalinjassa puolentoista vuoden ajan. Donetskin alue on äärimmäisen turvaton, ja miltei kaikki muut asukkaat ovat jo paenneet sieltä turvallisempiin maisemiin. Oleg kuitenkin asuu edelleen pienessä Hnutoven kylässä isoäitinsä kanssa, ja yrittää elää mahdollisimman normaalia lapsen elämää.

Dokumentti oli uskomattoman kaunis, välillä suorastaan hypnoottinen, mutta samalla täynnä valtavaa surua ja pelkoa. En tiedä tuleeko dokumentti Suomessa elokuvalevitykseen, enkä osaa sanoa missä sen voisi enää täällä nähdä, mutta painakaa kuitenkin dokkarin nimi mieleen. Jos se esitetään esim. Ylen Dokumenttiprojektissa, toivottavasti esitetään, niin muistakaa katsoa!

Toinen elokuva joka tempaisi minut täysin pois ympäröivästä todellisuudesta, ja on iloksenne edelleen nähtävissä elokuvateattereissa, on Call Me by Your Name. Jos ette ole vielä tätä kultakimpaletta nähneet, niin tehkää itsellenne palvelus ja menkää katsomaan tuo elokuva leffateatterissa.

Elokuva kertoo ensirakkaudesta, joka on samalla kutkuttava, häiritsevä ja kielletty, mutta yhtäältä myös niin kaunis, rehellinen ja täydellinen. Elokuvan tapahtumat saavat ympäristökseen kuvankauniin pohjois-italialaisen pikkukylän, ja aito italialainen tunnelma on käsinkosketeltavissa.

Elokuvan dialogi on täynnä älykkyyttä, sivistystä, oivalluksia ja täydellisiä lauseita. Elokuvan musiikki vie mennessään ja näyttelijäsuoritukset (etenkin ällistyttävän lahjakas Timothée Chalamet) ovat upeita.

Jos elokuvan loppukohtausta katsoessa sydän on niin täynnä onnea, että suupielet ovat nousseet väkisin korviin asti, mutta samalla kurkussa kuristaa valtava suru ja kyyneleet valuvat pitkin poskia, voi sanoa elokuvan koskettaneen todella syvältä. Huh huh! Onneksi olin katsomassa elokuvaa yksin. En olisi voinut puhua kenelläkään pitkään aikaan elokuvan loppumisen jälkeen.

Kävin katsomassa Call Me by Your Namen jo ennakkoon vasta tänä iltana virallisesti avattavassa, täysin uudistuneessa Maximissa Kluuvikadulla. Elokuvateatteri Maxim on toiminut samalla paikalla (ikonisen Fazerin lippulaivakahvilan vieressä) jo vuodesta 1909 lähtien, ja tänä iltana se avataan virallisesti uudessa loistossaan.

Maximin teatterisalit on uudistettu kokonaan, ja asiakaspaikkoja on vähennetty monella sadalla. Perinteiset elokuvasalin penkkirivistöt on korvattu yksittäisillä istuimilla, ja jokaisen penkin yhteydessä on oma pieni pöytänsä. Maximissa onkin mahdollista tilata pientä naposteltavaa, ja vaikkapa olutta tai viiniä piristämään leffailtaa.

Tilasin itselleni leffaevääksi juustolautasen ja tilkan punaviiniä. Ruoat tulevat viereisestä Fazerin kahvilasta, ja juustovalikoimani oli erinomainen! Täytyy kuitenkin todeta, että syömisestä ei oikein tullut mitään leffan katsomisen yhteydessä. Poppareiden ja irtokarkkien suuhun lappaminen leffaa katsoessa kyllä onnistuu, mutta haarukalla ja veitsellä pilkkopimeässä syöminen oli ainakin minulle liian hankalaa. Seuraavalla kerralla taidan tyytyä pelkkään viinitarjoiluun, joka on kyllä kiva palvelu sekin.

Nyt siis myös Finnkinolla on tarjota samanlaista kokonaisvaltaista leffateatterikokemusta herkutteluineen, mitä esim. elokuvateatteri Riviera on tarjonnut Kalliossa jo parin vuoden ajan. Kävin muuten hetki sitten Rivierassa katsomassa Blade Runner 2049:n, joka oli sekin aikamoista silmäkarkkia huikeine kuvineen ja kuvitteellisine maailmoineen.

Summa summarum, käykää elokuvissa ja tutustukaa uusiin maailmoihin! Vaikka leffat saattavat maksaa viikonloppuisin jopa 15€, niin aika harvoin leffan jälkeen ajattelee rahojen menneen hukkaan. Ja hei, jos olette nähneet viime aikoina leffassa jotain poikkeuksellisen hyvää, niin kertokaa! Kivaa viikonloppua kaikille!

Rakastunut Shakespeare

31/01/2018

tunnetila: tykkäys

Jotkut elokuvat pysäyttävät heti ensinäkemältä. Ne osuvat sydämessä paikkaan, josta ne eivät poistu koskaan.

En ole mikään suuri romanttisten komedioiden ystävä, mutta on kaksi tuon genren elokuvaa, jotka ovat minulle ylitse muiden. Toinen niistä on Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love, 1998), jota olen rakastanut jo kaksikymmentä vuotta.

Tarinassa nuori Will Shakespeare on aloitteleva näytelmäkirjailija, jolta on tilattu näytelmä jos toinenkin. Kirjoittaminen ei kuitenkaan suju. Deadlinet paukkuvat päälle, mutta muusa ja inspiraatio ovat kateissa. Pian Will kuitenkin tapaa Lady Violan, ja heidän kielletty rakkautensa muuttaa lopulta maailman näytelmäkirjallisuuden suuntaa.

Elokuvan pääpari, Gwyneth Paltrow ja Joseph Fiennes, on mielestäni yksi ihanimmista romanttisten komedioiden pareista joita on olemassa! Siksipä jännitys oli käsinkosketeltavissa, kun astuin viime lauantaina Helsingin Kaupunginteatterin suuren näyttämön katsomoon. Olin tullut katsomaan* vanhempieni kanssa HKT:n version tuosta minulle hyvin tärkeästä elokuvasta. Millaisia olisivat Kaupunginteatterin Viola ja Will?

Olin enemmän kuin onnellinen todetessani, että Kaupunginteatterin roolitus oli onnistunut nappiin! Miila Virtanen (Viola) ja Heikki Ranta (Will) myös näyttivät ”esikuviltaan”, mutta he saivat myös luotua välilleen sen saman jännitteen, mikä nostaa rakastamani elokuvan erityiselle tasolle.

Rakkaustarina parin välillä oli kutkuttava ja nuoret näyttelijät olivat hyvin sisällä tekstissä vaikka näytelmän ensi-illasta oli kulunut vasta pari päivää. Minulle jäi näytännöstä sellainen olo, että haluaisin nähdä näytelmän uudestaan vaikkapa kolmen kuukauden päästä. Olisi ihana nähdä kuinka Heikki ja Miila reagoivat toisiinsa muutaman kuukauden päästä. Uskon, että he molemmat saavat rooleihin vielä lisää syvyyttä kun näytelmää esitetään illasta toiseen.

Myös näytelmän muu roolitus oli erittäin onnistunut. Erityisesti mainittakoon Heidi Herala imettäjänä, Kari Mattila upeaäänisenä Amiraalin miehet -näytelmäseurueen tähtenä ja suloinen Kida -koira teatterin vetonaulana.

Näytelmässä oli mukavasti huumoria, ja nauraa saikin monessa kohtaa. Vanhemmilleni Rakastunut Shakespeare oli tarinana tuntematon, ja he kiittelivät erityisesti näytelmän huumoria. Muuten näytelmä vaikutti heistä välillä hieman sekavalta, ja heidän oli välillä vaikea kuulla näyttämön tapahtumia.

Näytelmä on kieltämättä hieman haastava seurattava sen vaativan kielen vuoksi. Dialogi käydään puhekielellä, mutta näytelmien repliikit on vanhaa kieltä Shakespearen ajoilta. Erilainen sanajärjestys, riimittelyt ja runomittaan lausutut lauseet vaativat erityistä keskittymistä ja korvien höristelyä. Luulen, että omaa seuraamistani helpotti se, että olen nähnyt elokuvan useita kertoja ja tiesin mitä näytelmän kieleltä odottaa.


Näytelmän lavastus oli kaunis, näyttävä ja toimiva, ja suuren näyttämön pyörivää lavaa käytettiin loistavasti hyödyksi. Myös yksi elokuvan lempikohtauksistani (Thomas Kentin ja Willin kohtaus veneessä) oli toteutettu hyvin.

Myös puvustus oli upea, ja asut näyttivät loppuun asti viimeistellyltä. Kuningattaren ja hänen hovimarsalkkansa asut olivat erityisen vaikuttavia! Myös tanssiaiskohtaus, jossa kaikki tanssijattaret oli puettu toisiinsa sointuviin norsunluunvalkoisiin, kullalla somistettuihin näyttäviin tanssiaisasuihin, oli upeaa katsottavaa.

Kaiken kaikkiaan näytelmä lunasti ne toiveet, mitä sille olin (tosin aika varovasti) asettanut. Kyseessä on minulle niin tärkeä elokuva, että en uskaltanut toivoa näytelmältä suuria jotten pettyisi pahasti. Onneksi en joutunut pettymään, vaan läksin teatterista kotiin iloisesti hymyillen.

Eniten onnellinen olin siitä, että Will oli ”oikea” Will, ja Viola oli ”oikea” Viola. En tiedä miten olisin saanut niksautettua aivoni omaksuvaan ja hyväksyvään moodiin, jos lavalle olisi tuotu vaikkapa ihan ”vääränlainen” Viola.

Jos kaipaatte viikonloppuihinne mukavaa tekemistä ja viihdyttävää teatterielämystä, niin suositukseni saa HKT:n tämän kevään uutuusnäytelmä Rakastunut Shakespeare. Ja hei, jos ette ole nähneet leffaa, niin katsokaa sekin. Rakkausputket romanttisten komedioiden parissa ovat silloin tällöin oikein tervetulleita!

Rakastunut Shakespeare
Helsingin Kaupunginteatteri
Suuri näyttämö, Eläintarhantie 5
Ensi-ilta 25.1.2018

Ensimmäinen kuva oma, muut kuvat Tapio Vanhatalo / HKT

Damiterkut

28/11/2017

tunnetila: muistelu

Terveiset Amsterdamista! Suunnitelmissani oli blogata kuulumisia reissusta joka ilta. Todellisuudessa en lopulta ehtinyt blogiini koko viikon aikana kertaakaan. Hupsis!

Viikko Damissa vierähti kuin siivillä, ja jätti jälkeensä armottoman väsymyksen. En edes riekkunut missään iltaisin, mutta silti viikko vei mehut tehokkaasti.

Tai no, yhtenä iltana olin muutaman tunnin eräässä gaalassa, ja sieltä löysin tieni pieneen, kivaan ja hämyiseen jazzkapakkaan, mutta tuoltakin reissulta olin hotellilla nukkumassa jo yhden maissa. Ei vain pysynyt silmät auki, joten oli parempi nukkua joka yö kunnon yöunet, kuin kerätä väkisin univelkaa.

Vaikka väsymys painoi, niin reissu oli silti tosi kiva ja hyvin antoisa.

Kävin Amsterdamissa edellisen kerran marraskuussa 2004. Kaupunki oli hieman muuttunut näiden vuosien aikana. Muistin Amsterdamista tuolta reissulta kolme asiaa. Sen, että Damissa oli jäätävän kylmää ja kosteaa. Olin jäässä 24/7 ja nukuin hotellissakin vaatteet päällä, koska syväjäädytetty olo ei sulanut edes sisällä peittojen alla.

Toinen asia minkä muistin, oli se, että kaikki ravintolat tarjoilivat vain pihvejä. Minulle ei tahtonut löytyä mitään syötävää.

Kolmas muistoihin jäänyt asia oli maailman kauneimmat talot ja kotoisimmat asunnot, jotka sijaitsivat kanavien rannoilla, ja joihin oli ihana kurkistella sisälle pimeinä iltoina. Kun siis oli iltakävelyllä syväjäädytettynä, ja haaveili pääsystä kotoisten tulisijojen ääreen…

Muistoni Amsterdamista eivät olleet siis sieltä mairittelevimmasta päästä. En myöskään ollut tässä välissä kokenut tarpeelliseksi käydä kaupungissa uudestaan. Vähän siis jännitti mennä Amsterdamiin taas samaan (kylmään) aikaan vuodesta.

Tältä reissulta mieleeni jäivät päällimmäisenä seuraavat kolme asiaa.

Ravintolat. Jos joku kysyy minulta Amsterdamista hyviä ravintolavinkkejä, niin vastaan, että mene lähes mille tahansa pienelle poikkikadulle, niin tulet löytämään ihania pieniä ravintolota tai kahviloita!

Isoilla kaduilla on perinteiset Burger Kingit, pihviravintolat, kebabpaikat ja Mäkit, mutta pikkukadut on täynnä uskomattoman viihtyisiä paikkoja todella herkullisine ruokineen.

Itse söin mm. seuraavissa paikoissa, ja voin suositella jokaista niistä täydestä sydämestäni: Eatmosfera Restaurant (superhyvä italialainen ravintola), SLA (luomuravintola), De Laatste Kruimel (lounasta ja kaikkia mahdollisia herkkuja), Toon Amsterdam (osteribaari, myös erinomainen pizza) ja Cafe Georgette (aamiaista-lounasta-kahvia).

Hullu (pyörä)liikenne. Pyörät, autot ja ratikat ajelivat kaduilla ristiin rastiin, eikä liikennevaloja juuri ollut. Olin koko ajan sydän syrjälläni ja juoksentelin risteyksissä tien yli ihan miten sattuu, pyöräilijöitä väistellen. Ehkä tuohon tottuisi pian, mutta nyt huomasin ärsyyntyväni jatkuvasta ympärilleni pälyilystä.

Tuo sama asia ahdistaa minua myös Köpiksessä. On kiva että pyöräillään, mutta onko niillä pyörillä aina pakko ajaa ihan täysillä?!

Tötsyturismi. Asuin hotellissa Rembrandtplein -aukion laidalla. Aukio on tunnettu yöelämästään ja lukuisista coffeeshopeistaan. Minne menikin, niin kaikkialla leijaili vastaan imelä hasiksen tuoksu ja ihmiset parveilivat kaduilla kahviloiden läheisyydessä.

Tiesin ja muistin, että pilven polttaminen on Amsterdamissa yleistä ja sallittua, mutta tuollaisiin turistimassoihin en ollut koskaan aikaisemmin missään törmännyt.

Toki Amsterdamissa oli edelleen niitä kuvankauniita taloja, upeita jouluvaloja, mahtavat shoppailumahdollisuudet, sykähdyttävän värikkäitä kukkatoreja, huikeita museoita ja kaikkea muuta kaunista, mutta silti päällimmäisenä reissusta mieleen jäivät nuo muutamat jutut, joista en oikein pitänyt.

Jos alan vielä joskus suunnittelemaan Amsterdamin reissua, niin valitsen ehkä hotellini sijainnin toisin (tällä matkalla hotellini oli Rembrandtpleinilla työni vuoksi), ja menen sinne kesällä kun ei ole pelkoa palelemisesta.

Tällä kertaa en onneksi palellut reissussa lainkaan. Olin varautunut kanavista hohkavaan kylmyyteen ottamalla mukaan tänä syksynä hankkimani Marimekon paksun untuvatakin, ja sen syövereihin oli ihana iltojen pimentyessä upota.

Reissu oli tosi mukava, mutta onpa ihana olla nyt myös kotona!

Tähdet, tähdet

06/11/2017

tunnetila: onni

Huikea Tähdet, tähdet -ilta takana! Illan kuvasaldolla tai kuvien laadulla ei voi kehuskella, mutta eikös se ole onnistuneen illan merkki, jos kuvat tärähtelee ja kamera unohtuu kassiin?

Jätän siis nämä tärähtäneet kuvat vain tähän. Käteni oli onnistuneeseen selfiehen Mikael Saaren (!!!) kanssa ihan liian lyhyt, enkä saanut kameraa niin kauas, että se olisi tarkentanut kasvoihimme kunnolla.

Miksi edes yritin ottaa kuvia kameralla enkä käyttänyt puhelinta? Tollo mikä tollo, ja ehkä vähän pökerryksissä ihastuksesta.

Mikael olisi herrasmiehenä auttanut kuvaamisessa, mutta hänellä oli tärinä päällä juuri vedetyn shown ja sen jälkeisen adrenaliiniryöpyn vuoksi, ja hän pelkäsi pudottavansa kamerani. Teki mieleni sanoa, että mullakin tärisee käsi, mutta se johtuu siitä, että meinaan pyörtyä.

Ae että mä olen näistä kuvista ja tuosta kohtaamisesta silti onnellinen!!!

(Mikaelin Tähdet, tähdet -urakka loppui eilen. Täytyy kuitenkin ajatella positiivisesti. Nyt kun Mikael on poissa kisasta, minulta säästyy rahat. Kisassa on sitä paitsi jäljellä uskomattoman upeita laulajia, joista kuka tahansa voi voittaa!)