Browsing Category

miehet

Saint Vacantin uudet tuulet

12/04/2017

tunnetila: tykkäys

Kaivoin sunnuntaina talven jälkeen käyttööni Saint Vacantin farkkutennarit. Tennareista tuli mieleen, etten ole muistanut kertoa blogissa Saint Vacantin uusista tuulista.

Vaikka vähän harmittaa, että Saint Vacant on keskittynyt nykyään vain miesten kenkiin, niin tykkään silti brändin uudesta konseptista tosi paljon.

Saint Vacantia luotsaava Janne Lax on sitä mieltä, että jokainen mies tarvitsee viisi paria kenkiä (urheilukengät on erikseen). Saint Vacantin nykyisen malliston muodostavatkin nuo viisi kenkämallia.

Mallistosta löytyvät klassiset puku- ja arkikengät, nilkkurit (Chelsea bootsit), slipperit (kevyemmät kesäkengät) ja nauhanilkkurit. Uutta mallistoa ei siis tule jokaiseen sesonkiin, vaan klassisen tyylikäs ja ajaton mallisto pysyy vuodesta toiseen samana. Ainoastaan kenkien väri ja nahka vaihtelevat.

Kenkätehtaat puskevat kenkiä ulos sesongeittaan pari kertaa vuodessa ylibuukattuna, kun kaikki haluavat julkaista uudet mallistonsa yhtä aikaa. Saint Vacant ei ole enää kiinni sesongeissa, joten se voi teettää kenkänsä tehtaiden hiljaisempina aikoina. Silloin mallistot voidaan tehdä huolellisesti, vailla kiirettä.

Näin tehtaan käyttöastetta lisätään, tilaaja voi luottaa laatuun sekä säästää samalla kustannuksissa. Kustannuksissa säästö taas näkyy kuluttajahinnoissa, joten uudesta toimintatavasta hyötyvät kaikki.

Samoja kenkämalleja voidaan myös myydä pidempään, eikä varastot jää pullolleen edellisten sesonkien ylijäämäkamaa kun uusi mallisto puskee jo päälle. Ihanan ekologista ja käytännöllistä!

Pärjäisiköhän nainen viidellä kenkäparilla? Jos sinun täytyisi pärjätä viidellä kenkäparilla, mitkä kengät valitsisit?

Kuvat: Saint Vacant

Isänpäiväostoksilla

28/10/2016

tunnetila: huvitus

231016_01

*yhteistyössä Trendhim.fi*

Isänpäivä, joulu ja elämäni tärkeiden miesten syntymäpäivät. Olen aina pulassa kun yritän miettiä mitä hankkisin elämäni miehille lahjaksi.

Isäni sanoo aina ettei hän halua eikä tarvitse mitään, mutta onnistuneiden lahjojen myötä isäni silmiin nousseet ilon ja liikutuksen kyyneleet kertovat kyllä, että osuvat lahjat lämmittävät myös hänen mieltään.

Päädyin blogiyhteistyön merkeissä selailemaan miesten asusteisiin ja koruihin erikoistuneen Trendhim.fi -sivuston valikoimaa isänpäivä mielessäni.

231016_02231016_04231016_03jpg231016_08

Verkkoputiikin valikoimista löytyy kaikkea mitä mies toivoa saattaa. Tyylikkäitä lompakoita, klassisia nahkalaukkuja, rentoja reppuja, hattuja, koruja, solmioneuloja, vöitä ja aurinkolaseja. Valtava valikoima tuotteita hyvin kilpailukykyiseen hintaan.

Tuotevalikoima oli niin laaja, että aloin jo turhautua sivuja selaillessani kun yritin miettiä mitä isäni todella tarvitsisi. Ja sitten, hieman väsyneenä päädyin selailemaan laukkuvalikoimaa, ja ping, kuinka ollakaan, löysin sivulta itselleni laukun!

En voinut uskoa että siinä kävi niin! Olen kuitenkin jo vuosikaudet etsinyt enemmän tai vähemmän aktiivisesti tietokoneelleni kivaa laukkua, mutta aina niissä on ollut jotain vikaa. Läppärilaukut ovat usein liian miehekkäitä, valtavan suuria, tai jo tyhjänä liian painavia.

231016_07 231016_10231016_06231016_09

Musta-ruskea Hautton Paris’n nahkalaukku* näytti kuvissa superkivalta, eikä se edes vaikuttanut liian massiiviselta pienikokoisen naisen kantaa.

Niinhän siinä sitten kävi, että isäni jäi (toistaiseksi) ilman isänpäivälahjaa, ja minä päädyin tilaamaan itselleni uuden laukun. Ostin itselleni hieman paremman omatunnon lupaamalla miehelleni, että hän saa lainata laukkua sitä tarvitessaan.

Että tässä pitikin taas käydä näin…

Päiväkirja Berliinistä osa 12

28/10/2015

tunnetila: mietiskely

bty

Tajusin tässä yhtenä päivänä, että kukaan ei ole ihmetellyt miten kummassa läksin vähän yli kuukaudeksi Berliiniin yksin. Kukaan ei kysynyt lähteekö mieheni mukaan. Kaikki, myös mieheni, ovat nähtävästi tottuneet siihen, että tarvitsen välillä omaa aikaa ja silloin lähden sinne minne nenä näyttää. (Tällä kertaa tosin pyysin miestäni mukaan, mutta hän ei töiltään päässyt lähtemään.)

Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 12 vuotta. Sinä aikana olen matkustellut ilman häntä kolme kertaa Milanossa, kaksi kertaa New Yorkissa, ollut parin viikon kielikurssilla Tukholmassa, kaksi kertaa reissussa Kööpenhaminassa, ja nyt olen yli kuukauden Berliinissä.

Pyysin mieheltäni anteeksi ennen lähtöäni sitä kun olen taas menossa. Hän vain totesi ”Eihän sinun perässäsi kukaan pysy.” Niin kai se sitten on. Mutta kyllä täytyy sanoa, että olen todella onnekas kun olen löytänyt rinnalleni ihmisen, joka ymmärtää minua ja antaa mennä kun siltä tuntuu.

Tajusin ettei kukaan ollut kyseenalaistanut yksin matkustamistani kun kävin viime viikolla syömässä intialaisessa ravintolassa. Nuorta tarjoilijapoikaa ihmetytti jo se, kun tulin illalliselle yksin. Hän kävi jatkuvasti tsekkaamassa että kaikki on ok. Juttelimme paljon. Siinä vaiheessa kun hän kuuli, että olen vuokrannut täältä asunnon yksin, hän tarjosi minulle guavashotin.

Hän päivitteli päivittelemistään miten olen reissussa yksin. Lopulta narrasin hänelle olevani täällä vain viikon. En mitenkään raaskinut kertoa, että olen yksin kokonaisen kuukauden. Hän kun oli jo pelkästä yksinäisestä illallisesta niin kauhuissaan, että piti minulle seuraa miltei koko ruokailun ajan.

Sitä paitsi, en todellakaan ole täällä yksin. Seurana, tukena ja turvana on paras ystäväni Väinö! Väinö ei tosin ole viihtynyt täällä kovin hyvin (oma sänky on kuulema aina paras sänky), mutta auliisti hän suostuu rutistettavaksi jos vaikkapa opiskelu ahdistaa.

Lontoon parasta antia

05/01/2015

tunnetila: muistelu

once-event_media-banner_lrg

Huh huh, kotona ollaan! Lento Lontoosta Helsinkiin oli myöhässä kolme tuntia ja noista tunneista kaksi istuimme koneessa Heathrown kentällä lentolupaa odotellen. Koneessa tuli siis istuttua kuutisen tuntia ja jo lennon puolivälissä tuntui, että koneesta alkoi loppua happi. Ette usko miten ihana oli astua ulos koneesta Helsinki-Vantaalla ja saada hengittää kirpeän raikasta pakkasilmaa!

Yritän palata blogini kanssa jonkinlaiseen päiväjärjestykseen mahdollisimman pian, lomailu kun on vienyt minut viime viikkoina mukanaan. Nyt haluan kuitenkin julkaista postauksen blogini alkuajoilta, vuodelta 2008. Näin heinäkuussa 2008 elokuvan nimeltä Once ja se teki silloin minuun lähtemättömän vaikutuksen. Alla 10.7.2008 julkaisemani postaus aiheesta, ja lopuksi vielä selitys miksi ajatukseni vaeltavat juuri tänään yli kuuden vuoden taa.

*******
tunnetila: mietteliäisyys

once poster

Kävin maanantaina katsomassa leffan Once. Se oli aivan mieletön! Olen maanantai-illasta asti ollut aivan omissa maailmoissani, kuunnellut netistä leffan musiikkia ja leffa on pyörinyt mietteissäni kaiket päivät. Leffan tarina on pieni ja mukava, elokuvan ihmiset ovat tavallisia mutta epätavallisen lahjakkaita, ympäristö on karu, kaunis ja yksinkertainen. Kaikki muu on elokuvassa pientä ja ”tavallista”, mutta musiikki on jotain, jotain lähes elämää suurempaa.

Suosittelen leffaa kaikille, joille musiikki on tärkeää, joille joku biisi on joskus tarkoittanut jotain tai tuonut tiettyjä tapahtumia mieleen. Uskallan jopa suositella musiikkielokuvaa ihmisille, jotka eivät pidä musikaaleista. Tässä elokuvassa yhtään biisiä ei esitetä esittämisen vuoksi vaan siksi, että sillä on merkittävä osa tarinassa.

Oih ja voih! Olen lähes sanaton enkä edes halua kirjoittaa tänään muuta. Taidan palata takaisin elokuvan maailmaan kuuntelemalla soundtrackia uudelleen ja uudelleen. Ja muuten, leffa sai tunnusbiisiksi muodostuneesta kappaleesta ”Falling Slowly” Oscarin! Kyllä meni niin oikeaan osoitteeseen että!
*******

Ja miksi tuo vuosien takainen postaus on juuri nyt ajankohtainen? Siksi, että vietin Lontoossa syntymäpäivääni ja tuon päivän kruunasi Once -musikaali Phoenix teatterissa! Mieheni antoi minulle musikaalikokemuksen syntymäpäivälahjaksi enkä voisi olla enää iloisempi näkemästäni.

Leffasta on vuosien aikana tullut minulle niin tärkeä, että olen käynyt kahdesti leffaan musiikin tehneen The Swell Seasonin keikalla ja vähän jännitin etukäteen miten elokuvan huikea musiikki sopii muiden kuin alkuperäisten esittäjien suihin. Musikaalin miespääosan esitti poikabänditaustastaan tunnetuksi tullut Ronan Keating ja hänen sopimistaan Guyn rooliin jännitin kaikista eniten.

Tuttu musiikki vei minut kuitenkin heti alusta niin mukanaan, että leijailin esityksen ajan pilvissä ja itkeä tihrustin myös useampaan otteeseen musikaalin aikana… Vaikka naispääosan esittäjän aksentti oli mielestäni hitusen ärsyttävä, en oikeastaan edes muistanut kaivata alkuperäistä pääosakaksikkoa.

Syntymäpäiväni oli siis tältä osin aika itkuinen, mutta hei, kuten laulussa sanotaan ”It’s my party and I cry if I want to” ja sitähän minä nähtävästi halusin kun kerran tuon musikaalin valitsin juhlistamaan syntymäpäivääni.

Once
Phoenix Theatre
Charing Cross Road, London, WC2H 0JP

Kuvat täältä ja täältä

Polvet vetelänä kolmesti viikossa

21/05/2014

tunnetila: oih ja voih

robbie2Nyt on kuulkaa sellainen viikko takana että alkaa vähän tätiä jo heikottaa! Treffit Justin Timberlaken kanssa viikko sitten maanantaina menivät niin putkeen ettei paremmasta väliä, ja hieman sofistikoituneempi tapaaminen tämän viikon maanantaina Robbie Williamsin kanssa meni myös oikein mukavasti.

Olen nähnyt Justinin hänen edellisellä Euroopan kiertueellaan Göteborgissa (vuosi taisi olla 2007) ja tuolloin, vaikka keikka hyvä olikin, en kokenut illan aikana kovinkaan suurta hurmosta. Hittibiisien kimara oli toki huikea, mutta tuolloin, 7 vuotta sitten, Justin tuntui olevan vielä poikabändistä sooloilemaan lähtenyt nuori kundi joka haki paikkaansa popin kuninkaallisten joukossa.

Viime viikon keikan veti läpi (hyvällä tavalla) rutinoitunut viihdyttäjä joka oli kasvanut aikuiseksi. Tyylikäs lavashow klassisia, Tom Fordin suunnittelemia esiintymisasuja myöten, toimivin lavarakennelma mitä olen koskaan nähnyt ja koossa pysyvä, hieman aikuisempi biisikattaus, kertoivat oman tyylin löytymisestä ja kasvusta artistina. Pidin keikasta todella ja lauloinkin konsertin jälkeen lähes viikon aamusta iltaan SexyBackia.

robbie3 robbie4SexyBackin lauleskelu vaihtui maanantain Robbie Williamsin keikan jälkeen New York ikävän itkemiseen ja hämyisistä jazz-klubeista haaveiluun. Vaikka tällä kiertueella Robbie ei huudattanut yleisöä suurimmilla hiteillään, hän teki sen pelkällä olemuksellaan ja karismallaan. Kuten konsertissa kanssani ollut ystäväni totesi ”Robbie voi esittää minkälaista musiikkia tahansa, pidän hänestä aina!”, ja tuo todella pitää paikkansa.

Joissakin ihmisissä vain on se jokin millä he täyttävät stadionit ja jäähallit vuodesta toiseen, esitettävällä musiikkityylillä ei ole niin väliä. Olen nähnyt myös Robbien aikaisemmin (vuonna 2003), ja tuolloin näkemäni keikka oli yksi parhaista keikoista joilla olen koskaan ollut. Hassua kyllä, en ollut ennen keikkaa juurikaan Robbie -fani, mutta keikan jälkeen olin täysin myyty.

Tällä kertaa swing-musiikin täyteinen konsertti oli hyvin erilainen mitä edellinen hittiputken sisältänyt keikka, mutta homma toimi. Robbie täytti Hartwall Areenan karismallaan ja kansa rakasti vilpittömän oloista brittikaveria. Kaveria, josta ajatteli välillä että hän on kuin kuka tahansa meistä, ja joka juuri tuolla hetkellä muistutti olevansa ”international pop star”. Harvalla keikalla saa välispiikeille nauraa niin paljon mitä maanantaina nauroimme.

robbie1 robbie6On hauska huomata miten itse muuttuu ja kasvaa tiettyjen artistien kanssa. Vaikken koskaan ole mikään poikabändien kuuntelija ollutkaan, niin muistan kun parikymmentä vuotta sitten (!!) yksi parhaista tanssibiiseistä oli Take Thatin Relight My Fire (ja vitsit, onhan se ihan mahtava edelleen). Samalla kun itse vanhenee, musiikkimaku jalostuu ja pahin biletysikä on ohi, nämä samat herrat ovat itsekin reilusti yli kolmekymppisiä (Robbie jo 40v) ja he seestyvät samalla tavalla ja tarjoavat juuri sitä viihdettä mitä tähän hetkeen kaipaan.

Kiitos herrat, tulen jatkossakin keikoillenne jos vain suvaitsette tulla tänne pohjolaan. Olipa kerrassaan mainio viikko!

Ai juu, otsikossa viittasin myös viikolla sattuneeseen kolmanteen tapahtumaan joka sai allekirjoittaneen polvet notkumaan. Taidan kuitenkin kertoa siitä vähän myöhemmin ettei postaus veny liian pitkäksi. 😉

Kuvat Nina / Tunnetila