Browsing Category

tympii

Helppohoitoinen kampaus

24/04/2019

tunnetila: ärsytys

Väri kuntoon ja ryhdikäs, helppohoitoinen leikkaus. Näin kuului toiveeni kun istahdin viime viikolla kampaajan tuoliin. Luottokampaajani Mikko Parturi kampaamo Woimasta tietää tasan tarkkaan miten laiska (ja surkea) olen hiustenlaitossa, joten hän toteutti minulle juuri toiveitteni mukaisen kampauksen.

Hiukset saa edelleen tarvittaessa miniponnarille, mutta nyt hiukset on takaa sen verran lyhyet, että arjessa minulla on tavoitteena pitää niitä auki. Hiukseni eivät koskaan vahvistu jos pidän niitä aina kireällä ponnarilla joka katkoo hiuksia.

Tämä oli siis rehti ja yksinkertainen tavoitteemme viime viikolla uusien hiusten suhteen. Kampaajakäynnistä on kulunut alle viikko, ja arvatkaapa miten on mennyt? Pidin hiuksiani auki ensimmäiseen pesuun asti, ja sen jälkeen olin kulkenut miniponnarissa. En vain osaa olla hiukset auki, enkä myöskään osaa laittaa niitä yhtään mitenkään!

En saa niitä suoriksi enkä kiiltäviksi kuten ne kuvassa ovat, vaan vaikka kuinka yritän, hiusteni luonnonkihara puskee laittamisestani huolimatta esiin, ja hiukset näyttävät hetkessä ysäripörröltä.

Rakastan hiusteni taipuisuutta ja luonnollista kiharaa silloin kun hiukseni ovat pitkät. Silloin niitä ei tarvitse laittaa mitenkään, vaan ne kihartuvat kauniille laineille. Lyhyenä kihara on intensiivisempi, välillä ihan korkkiruuvilla, ja sellainen kampaus ei mielestäni sovi minulle lainkaan.

Minulla on käytössäni suoristusrauta ja kihartimia, sekä valtavasti hyviä hiustuotteita, mutta kun en vaan osaa niin en osaa! Olisinkin nyt kiitollinen jokaisesta hiusvinkistä, jolla pääsisin edes lähelle kuvan hiusten lopputulosta.

Kannattaisiko ostaa pyöröharja? Testasin sellaista joskus, ja sain hiukseni ainoastaan sähköiseksi. Entäs suoristusrauta? Suoristusraudalla saan kyllä hiukseni suoraksi, mutten osaa taivuttaa sillä latvoja. Kihartimella saan aikaan vain kiharaa, jota en tässä tapauksessa halua.

Hiuksissani on nyt kaunis ja luonnollinen väri, ja hiusten mallikin on mieleeni. En vaan saa kampauksesta sen parhaita puolia esiin. Hitsit miten turhauttavaa!

Hermoja rassaava uudistus

12/04/2019

tunnetila: ärsytys

Tiedättekö sen tunteen, kun joku (pienikin) asia alkaa ärsyttää aivan älyttömästi, ja lopulta sen aiheuttama ärsytys paisuu ja paisuu lähes kohtuuttomaksi? Jos tuohon soppaan lisätään vielä yhdeksi elementiksi epäoikeudenmukaisuus, on ärsytyskynnykseni jo todella korkealla.

Tällä kertaa ärsytyskynnykseni on äärimmilleen virittänyt HSL:n tuleva lippu-uudistus. Helsingin Seudun Liikenteen matkalippujen hinnat uudistuvat parin viikon päästä, ja voi jestas miten epäoikeudenmukaiselta tuo uudistus tuntuu Helsingin keskusta-alueella asuvan näkökulmasta!

Uudistuksessa Helsingin seutu on jaettu eri vyöhykkeisiin. Vyöhykkeitä on A:sta D:hen, ja matkalippuja voi ostaa kattamaan eri vyöhykkeet. Itse asun A-vyöhykkeellä. Myös työpaikkani on A-vyöhykkeen sisällä, kuten kaikki harrastuksenikin. Pelkkää A-vyöhykkeen lippua ei kuitenkaan voi ostaa, vaan mukaan on pakko ottaa myös B-vyöhyke, vaikkei ikinä sinne matkustaisikaan.

B-vyöhyke sisältää osan Espoota ja Vantaata, mutta ei kuitenkaan ylety lentokentälle asti. Ja lentokenttähän luonnollisesti olisi ainut paikka Vantaalla, minne matkustan edes muutaman kerran vuodessa.

pusero Majestic Filatures, huivi Balmuir*, aurinkolasit Tommy Hilfiger/Specsavers*, housut Voglia*, laukku Céline, kengät Repetto

Espoossa asuvat työkaverini iloitsevat alle puoleen putoavista työmatkakustannuksista, ja se on toki heille superkiva juttu, mutta minun matkani muuttuvat uudistuksen myötä kalliimmiksi. Käytän matkustaessani useinmiten raitiovaunua, ja tähän asti siihen on ollut ostettavissa edullinen ratikkalippu. Eipä ole uudistuksen jälkeen. Pelkkä ratikkalippu poistuu kokonaan lippuvalikoimasta uudistuksen myötä.

Maailmalla matkustellessa eteen tulee erilaisia matkalippujärjestelmiä. Miksei Helsinkiin voida tuoda vaikkapa Hongkongissa olevaa mallia, jossa matkat maksetaan sen pituuden mukaan? Hongkongissa matkakorttia vilautetaan kortinlukijalle kulkuneuvoon mennessä ja poistuttaessa.

Kortti laskee automaattisesti pysäkin välit, ja veloittaa kortilta matkan pituuden verran arvoa. Jos tuo oikeudenmukainen veloitustapa toimii yli seitsemän miljoonan asukkaan Hongkongissa, niin luulisi sen toimivan pikkuisessa Helsingissäkin.

Noh, ehkä yritän nyt ajatella asiaa niin, että kylläpä minulla on asiat elämässä hyvin, kun tällainen asia saa minut ärsyyntymään näin kohtuuttoman paljon. Että hienosti menee, jos eniten tällä hetkellä vituttava asia on HSL:n lippu-uudistus.

Ja ehkä täytyy myöskin ottaa asia niin, että on aika laajentaa elämänpiiriä pois Helsingin keskusta-alueelta, ja alkaa matkustelemaan ympäri Espoota iltakaudet ja viikonloput ihan muuten vaan. Ennen ajattelin, että maksan mielelläni asumisesta Helsingin keskustassa vähän enemmän, sillä säästän rahaa matkakustannuksissa. Nyt kun en voi enää ajatella noin, niin alkaa vähän mietityttää, että mitä jos etsisi reilusti edullisemman kodin jostain vähän syrjemmältä…

Miten on, Helsingin seudulla asuvat lukijani, oletteko Te voittajia vai häviäjiä tässä uudistuksessa?

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe

Taas jumissa

17/01/2019

tunnetila: ärsytys

Siitä on nyt viikko, kun kävelin viimeksi normaalisti. Tai istuin, seisoin, ylipäätään olin. Noidannuoli, iskias, mitä näitä diagnooseja nyt on. Joku tuon alaselän taas jäykisti. Ihan sama minkä niminen, kunhan menisi pian pois eikä tulisi enää koskaan takaisin.

Olen ollut tässä jamassa nyt kolme kertaa muutaman vuoden sisään. Ensimmäinen kerta (elokuu 2015) oli pahin. Kipu oli niin yllättävä, viiltävä ja tukahduttava, että jos en olisi paremmin tiennyt, olisin voinut ajatella kuolevani siihen. Kaaduin sängylle ja huusin kivusta. Haukoin happea enkä tiennyt tunnenko enää koskaan jalkojani. Selän palautumiseen normaaliksi meni lähes kuusi viikkoa.

Toinen kerta kun alaselkäni kramppasi oli kesällä 2017. Silloin lääkäri epäili krampin johtuneen istumisesta (menimme junalla Hki-Oulu-Hki juhannuksen viettoon), sekä selän kylmettymisestä (uin juhannussaunasta jäätävässä järvivedessä) ja soutamisesta.

Tuo kombo veti selän sellaiseen juntturaan, etten uskaltanut istua töissä tuon jälkeen yli puoleen vuoteen muuta kuin lounastauoilla ja palavereissa. Nostin sähköpöytäni seisoma-asentoon, ja seisoin reippaasti seuraavan vuoden kevääseen asti. Sitten kipu unohtui ja laiskuus voitti. Aloin taas istua töissä kaiket päivät.

Viime maanantaina palasin joululomalta toimistolle. Istuin koneen ääressä 8 tuntia, ja jo tuon yhden päivän istumisen jälkeen huomasin, miten takamukseni alkoi puutua. Jatkoin kuitenkin istumista, laiskotti liikaa. Ajattelin, että illalla tehdyt salitreenit ja jooga auttavat kyllä ja pitävät rangan vetreänä. Puutumisen tunne kuitenkin jatkui.

Torstaiaamuna herätessäni tunsin kipua selässä. Läksin töihin, mutta jo bussissa huomasin, etten kärsinyt istua. Tuolla tiellä ollaan edelleen.


Miksi ihminen (minä) on niin typerä, ettei usko kropan varoituksia?! Jos olisin ymmärtänyt ottaa pepun puutumisen varoituksena tulevasta selkäjumista, ja jos olisin noussut heti maanantaina puutumisoireiden alkaessa työpäiviksi seisomaan, voi olla, etten olisi nyt maannut viikkoa vaakatasossa.

Mistä hitosta nuo krampit oikein tulevat? Ennen vuotta 2015 en tiennyt niiden olemassaolosta, mutta nyt olen tässä jamassa parin vuoden välein. Okei, myönnetään, että oman osansa tähän saattaa tehdä vuosien saatossa salakavalasti noussut elopaino.

Minä en tästä enää nuorru, eikä selkäni tästä paremmaksi tai vetreämmäksi muutu. Tuossa pitäisi olla jo tarpeeksi motivaatiota pudottaa muutama viime vuosina kertynyt ylimääräinen kilo. Ja istuminen, se saa luvan loppua nyt! Nostan työpöytäni ylös heti kun pääsen taas työpisteelleni.

Muistelen, että täältä löytyy selkäkipuilevia kohtalotovereita. Mitkä olivatkaan niitä parhaita vinkkejänne selän kunnossa pitämiseen?

Kuvat: Vilma

Asukriisi!

10/07/2018

tunnetila: harmitus

Voi ei voi ei voi ei!!! Koin eilen sen hetken, mitä olen odotellut tulevaksi koko alkuvuoden. Minulle iski asukriisi! Vaatekaappini kaikki vaatteet näyttivät aamulla kamalilta, enkä halunnut pukeutua niistä mihinkään.

Tykkään pukeutua pehmeisiin ja mukaviin neuleisiin, joten vuoden ensimmäiset talvikuukaudet menivät täysin kivuttomasti vanhoihin neuleisiin kääriytyen. Huhtikuussa vanhat, kulahtaneet ja nyppyyntyneet neuleet alkoivat kuitenkin jo tympiä, olinhan pukeutunut niihin yli vuoden putkeen.

Iloitsin tiedossa olevasta toukokuusta lämpimässä, ja tyytyväisenä kaivoin esille parin vuoden takaisia kesävaatteita matkalle mukaan. (Viime kesänä en  käyttänyt kesävaatteita lainkaan, sillä varsinaista kesää ei Suomessa ollut.) Osa pari vuotta sitten käytössä olleista kesävaatteista oli kutistunut kaapissa, eivätkä ne enää mahtuneet päälle.  Osa vaatteista taas tuntui uusilta, sillä en ollut nähnyt niitä pitkään aikaan. Oli ihana ottaa ne mukaan Espanjaan.

Käytin Espanjassa kuukauden ajan vajaata matkalaukullista vaatteita, eli pukeuduin aika usein samoihin asuihin. Matkan lopussa aloin jo vähän kyllästyä reissuvaatteiden tarjontaan, ja kaipasin uutta ja freeshiä päällepantavaa.

Tulimme Suomeen, ja palasin taas kylmenneiden säiden myötä neuleisiin ja collegepuseroihin. Iänikuiset vaatteet ahdistivat vähän, mutta pärjäsin silti niillä arjessa.

Nyt on kuitenkin kesäloma, ja lämmin ilma on saapunut takaisin Suomeen. Ulkona on tuntunut jo muutaman päivän ihanan kesäiseltä. Ongelma on nyt se, että kaapissa on joko niitä kesävaatteita, jotka on minulle liian pieniä (esim. kuvan ihana musta silkkimekko ei mahdu enää päälle…), tai niitä, joita käytin kuukauden putkeen reissussa, enkä halua nyt koskeakaan niihin. Oikeastaan ainut vaate mistä tällä hetkellä tykkään, on tämä Marimekon raitamekko, mutta sekin on tällä hetkellä pesua vailla.

Voi itku! Nyt alkoi kyllä pikkasen ahdistaa, ja tekee mieli ihan hirveästi lähteä kurkkimaan, mitä vaateliikkeiden alen loppurysäyksistä löytyisi. Kävelin eilen mm. Gina Tricotin ohi, ja näin siellä tosi kivat vaaleat farkut -70% alerekissä. Äääää, haluan uusia kesäisiä vaatteita!!!

Aloitin vuoden vaihteessa ostamattomuushaasteen sillä mielellä, että pärjään kyllä niillä vaatteilla, mitä kaapissa tällä hetkellä on. Ja kyllä, pärjään toki (en tosin ottanut huomioon sitä, että olen lihonut vaatteet liian pieniksi), mutta voi jestas että kaipaan vaihtelua!

Eilen olin jo siinä pisteessä, että kaikki vaatekaapin mustat vaatteet näyttivät supertylsiltä ja halusin pukeutua väreihin. Apua, mitä teen?! Pitäisiköhän piipahtaa leninkilainaamossa…

Kun oppisi olemaan

10/05/2018

tunnetila: turhautuminen

”Jos lähden toukokuussa Etelä-Espanjaan kuukauden kestävälle kurssille, niin tuletko mukaani”, kysyi mieheni minulta viime syksynä. ”Totta kai”, vastasin, ja aloin heti miettiä mitä voisin tuon kuukauden aikana tehdä.

Kielikurssi! Kuukaudessa ehtii oppia ihan hyvin espanjan alkeet. Vai tekisinkö sittenkin etätöitä? Teen työkseni mm. somea ja verkkosisältöjä, joten niitä voi tehdä mistä maailmankolkasta tahansa, kunhan netti vaan toimii.

Vai pitäisikö sittenkin hommata joku yhteistyöprojekti blogiin? Jos tekisin yhteistyötä vaikka jonkun matkanvarausportaalin kanssa. Voisin kierrellä Etelä-Espanjaa ja kirjoittaisin kaikista kohteista yhteistyön merkeissä.

”Mitä jos kuule kerrankin ihan vaan olisit”, totesi mieheni vakavana. HÄH? Enhän minä koskaan vain ole. En oikeastaan tiedä mitä se ”vain oleminen” edes tarkoittaa.

Puhuin töissä esimiehelleni tulevasta matkastani ja etätyöideasta. ”Mitäpä jos olisit nyt ihan vaan lomalla? Pyrkisit kerrankin siihen, että sinulla ei ole mitään tekemistä ja opettelisit nauttimaan siitä. Työt hoituu täällä kyllä”, esimieheni totesi.

Aloitin ensin ”mutku mutku” ja ”no mitäs jos kuitenkin” -vänkäyksen loman ehdottajien kanssa, mutta lopulta annoin periksi. Oikeassa kun olivat molemmat.

Ja täällä sitä nyt ollaan, Etelä-Espanjassa, eikä minulla ole jumaliste täällä yhtään mitään tekemistä!

Edes jotain tehdäkseni olen yrittänyt omaksua kotirouvan roolin. Herään aamulla yhtä aikaa mieheni kanssa ja laitan meille aamiaista. Aamiaisen syötyään mieheni lähtee kurssilleen. Minä otan teemukini ja siirryn parvekkeelle.

Huomaan välillä istuneeni parvekkeella useamman tunnin ja vain tuijottaneeni pauhaavaa merta. Päässäni risteilee samaan aikaan miljardi ajatusta, mutta yksikään niistä ei ole sellainen, mihin haluaisin tarttua. ”Pitäisi sitä ja pitäisi tätä…” Ei Nina, nyt ei pitäisi kuule yhtään mitään.

Yhdentoista maissa lähden yleensä lenkille tai käyn pilateksessa läheisellä kuntosalilla. Kerta pilatesta maksaa salilla 5€, kuukausikortti oli 35€. Kuukausikortilla saa käydä salilla ja kaikissa jumpissa niin paljon kuin sielu sietää. Mikä ihana hinta!

Treeneistä tullessani piipahdan läheisessä ruokakaupassa. Vihannekset haen kauppahallista ja tuoreen leivän viereisestä leipomosta. Kotona menen suihkuun ja valmistan lounaan kahdeksi. Mieheni tulee kotiin syömään, hänen lounastaukonsa kestää klo 14-15.30.

Syötyään mieheni lähtee takaisin kurssille ja minä tiskaan ja laitan keittiön kuntoon. Neljältä otan puolen tunnin päiväunet.

Kaupat on täällä auki klo 9-14 ja 17.30-20, eli lounaan jälkeen on pari tuntia aikaa istua koneella. Tuolla ajalla vastailen sähköposteihin, maksan laskuja, kirjoitan blogia tai käsittelen valokuvia.

Mieheni kurssi loppuu joka päivä klo 18.30. Lähden yleensä kuuden maissa kameran kanssa ulos, ja kiertelen kuvaamassa rannalla tai muualla kylässä. Kurssipäivän loputtua tapaan mieheni ja käymme jäätelöllä, lasillisella tai pienellä kävelyllä.

Kotona olemme kahdeksan maissa. Katan meille pientä iltapalaa parvekkeelle. Iltapalan jälkeen avaamme tv:n, ja nukkumaan menemme kun siltä tuntuu.

Arki. Joutilas arki. Olen opetellut nyt vajaan viikon elämään joutilasta arkea, ja voi että se on tylsää! Samalla rutiinit tuovat siihen kuitenkin ihanan turvallisuuden tunteen. Se on rauhoittavaa, mutta samalla myös niin hemmetin turhauttavaa.

Koko ajan on sellainen olo, että päivien verkkainen tahti syö minua sisältä. Pelkään kadottavani tehokkuuden ja katoavani kokonaan etelä-espanjalaiseen mañana -kulttuuriin. Miten saan itseni kuukauden jälkeen takaisin ruotuun ja pärjään hektisessä työelämässä?

Mummoni asui Etelä-Espanjassa, tässä ihan lähellä, vuosikymmenet. Kesäisin hän kävi aina Suomessa. ”Miten ihmeessä asiat tapahtuvat niin hitaasti?!”, tuskailimme välillä porukalla, kun mummollani meni jotain pientä askaretta tehdessä kohtuuttomasti aikaa. Voi mummo rakas, olen elänyt espanjalaisen kotirouvan arkea vasta neljä päivää, ja alan ymmärtää sinua heti.

Asiat ottavat aikansa. Etenkin silloin, kun niille sitä antaa. Toki täälläkin voisi hoitaa hommat rivakasti, mutta miksi hosua, kun kerrankin asioita saa tehdä rauhassa?

Vielä kun oppisi sen, että tuo rauhassa tekeminen on ihan ok. Ja sitten kun oppisi oikeasti nauttimaankin siitä. Juuri nyt tämä verkkainen tahti tuntuu vielä ihan helkkarin turhauttavalta.