Browsing Category

tympii

Beam me up, Scotty!

tunnetila: uuvahdus

varpaat

Hei eikö joku nyt vaan voisi keksiä sellaisen tavan matkustaa, ettei tarvitsisi matkustaa? Että päättäisi vaan että hei mäpä lähden nyt Kuopioon. Tai Balille. Ja sitten kun päättäisi minne menee ja milloin, menisi nettiin, maksaisi vaadittavan summan, ja sitten hupsis, siellä sitä sitten oltaisiin. Balilla tai Kuopiossa.

Voi että mä vihaan lähtemistä. Ja pakkaamista. Ja lentokenttiä. Ja matkakeskuksia ja rautatieasemia. Ja junia ja busseja ja autoja ja lentokoneita.

Arvannette, että olen täällä juuri pakkaamassa, ja kesälomamatkailu jatkuu. Tai siis pitäisi olla pakkaamassa, mutta omien varpaiden kuvailu sängyssä maaten on paljon hauskempaa.

On ihana olla perillä ja tavata rakkaita tyyppejä, mutta tämä matkustus ei vaan nappaa sitten yhtään.

Sanoin jo siskolleni etten millään jaksaisi tulla. Juuri nyt haluaisin olla vain kotona. Ei herunut siltä suunnalta minkäänlaista armoa. ”Lomat on sitä varten, että silloin reissataan ja nähdään ihmisiä. Jätät jatkossa nuo ulkomaanmatkat vähemmälle ja panostat enemmän perheeseen. Me nähdään niin harvoin, että kyllä nyt tulet.”  Käskystä, sisko kulta.

Palmun katveessa

tunnetila: keskittymiskyvytön

palmtree1

Hola chicas! Kotona ollaan! Tunnelma on (pääosin) edelleen kuin palmun lehvien alla makoilisi. Vähän tämä arki (siis lomalaisen arki, ei vielä työarki, luoja paratkoon!) vastustaa, mutta kun pidän ajatukseni palmuissa, selviän kaikesta varmasti.

Sain juuri haettua reissun aikana fiksattavana olleen läppärini huollosta, mutta Madrid-Helsinki lennolla mystisesti hajonnut kamerani tympii. Kameran salama sojottaa jatkuvasti aktiivisena, eikä pysy lainkaan alhaalla. ”Korjaus tulee turhan kalliiksi, laita jesaria”, kuului kameraliikkeessä saamani asiantuntijakommentti. Selvä! Ostoslistalle pääsi juuri ilmastointiteippi…

Onneksi saan edes siirrettyä reissukuvat koneelleni tänään. Pääsen siis reissupostausten pariin pian. Siis heti kun pystyn keskittymään johonkin. Tällä hetkellä ajatukseni poukkoilevat sellaisella tahdilla sinne tänne, etten pysy itsekään niiden perässä.

Jos sitä yrittäisi keskittyä ensin vain niihin palmuihin, ja sitten, pikku hiljaa, yrittäisi saada päähän mahtumaan vähän jotain muutakin.

Kotona siis ollaan. Ehti tulla jo Teitä ikävä!

Huolimaton hölmö

tunnetila: ärsytys

gumbostrand2

Stressi tekee minusta huolimattoman.

Viime talvena jätin huolimattomuuttani raitiovaunuun Balmuirin kashmirpiponi. Laskin pipon syliini kun aloin hoitaa työasioita puhelimitse jo ennen kun pääsin työpaikalle. Oli joku (olevinaan) niin tärkeä asia hoidettavana, ettei se voinut odottaa parinkymmenen minuutin ratikassa istumista.

Jäin pois ratikasta edelleen puhelimessa puhuen, ja unohdin sylissä olleen pipon. Sinne tippui pipo lattialle, eikä kukaan palauttanut kashmirihanuutta löytötavaratoimistoon. Kävin etsimässä sitä useamman kerran, mutta sille tielleen piponi jäi.

Nyt keskiviikkona kävi vielä surkeammin. Olin Tampereella työmatkalla ja pudotin sylistäni paikallisbussiin lompakkoni. Voi kyllä. Sinne meni lompakko, henkkarit, kaikki kortit, matkakortti, täysi nippu lounasseteleitä, lahjakortteja eri liikkeisiin jne. jne.

Näin lompakkoni viimeisen kerran kun maksoin bussimatkan bussiin noustessani. Olin menossa työpäivän jälkeen tapaamaan ystävääni kaupungille. Bussi oli vähän myöhässä ja heti kun istuuduin penkkiin, kaivoin esille puhelimeni ja ilmoitin ystävälleni myöhästyväni vähän.

Eipä olisi kannattanut. Unohdin puhelimen kanssa säätäessäni taas laskeneeni jotain syliini, ja kas, lompakko putosi kun nousin bussista keskustassa. Minulta pitäisi nähtävästi kokonaan kieltää puhelimen käyttö liikennevälineissä tai kiireessä.

Olen tehnyt katoamisilmoituksen kahteen paikkaan, sulkenut korttejani, soittanut Tampereen liikennelaitokselle, poliisille ja löytötavaratoimistoon, mutta lompakkoani ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt mistään.

Nyt ei auta kuin toivoa, että lompakkoni on löytänyt joku rehellinen ja hyvä ihminen, joka vielä palauttaa sen jollekin viranomaiselle.

On kuulkaa hieman orpo olo kun ei ole korttia eikä käteistä. Eikä henkkareita, eikä oikein mitään muutakaan. Hemmetin hemmetti!

Oletteko koskaan kadottaneet mitään itsellenne todella tärkeää?

Kun kirjaimet ei riitä

tunnetila: pohdiskelu

kuivatut_ruusut1

En tiedä muistatteko, mutta vaihdoin hetkeksi työtä tammikuussa. Työsuhteeni vanhassa tutussa yrityksessä jatkuu edelleen, mutta homma jota teen, on täysin erilaista kuin vanha työni.

Uutta hommaa on nyt takana kolme ja puoli kuukautta. Uusi työni on mukava, kiinnostava, haastava, opettavainen ja minulle täysin uusi aluevaltaus. Välillä olen auttamattoman pihalla kaikesta, välillä ylitän itseni keksimällä jotain uutta. Pääosin päivät menevät kuitenkin edelleen pienessä epävarmuuden tilassa, ja sepä on kuulkaa rankkaa!

kuivatut_ruusut4

Toki koin haasteita myös vanhassa työssäni, mutta olin tehnyt lähes samaa työtä jo reilusti yli kymmenen vuotta, joten pääosin tiesin tasan tarkkaan mitä missäkin tilanteessa tehdä.

Se tunne, kun olet yhtäkkiä hieman epävarma kaikesta tekemisestäsi monta kuukautta, imee mehut aika tehokkaasti. Aina kun puhelin soi tai viesti kilahtaa sähköpostiin, ensimmäinen reaktioni on pieni huoli siitä osaanko.

Onneksi minulla on ihania uusia työkavereita, jotka auttavat aina kun keksin jotain kysyttävää. Asioita pohditaan ja pallotellaan yhdessä, eikä ketään jätetä yksin.

kuivatut_ruusut2
Vaikka kaikki on periaatteessa hyvin, uusi työ on kiva ja uudet työkaverit ihania, niin koen silti, että tuo työ vie minulta energiaa valtavasti. Kirjoitan nykyään työkseni paljon ja tuntuu, että jokainen virke, lause ja sana on tullut puristettua ulos työpäivän aikana, eikä kirjaimia jää enää blogiin.

Normaalisti pidän viikossa yhden blogivapaan päivän (yleensä postausta ei ilmesty lauantaina), mutta viime aikoina postauksettomia päiviä on ollut viikossa pari kappaletta. Ja niin ajattelin tehdä tälläkin viikolla.

Menen tänään työpäivän jälkeen vappuetkoilemaan, ja jätän taas kirjoitushommat sikseen muutamaksi päiväksi. Uskon, että voimat palautuvat taas viikonlopun aikana kirjain kirjaimelta.

Ihanaa vappua kaikille Teille parhausihmisille! Juhlikaa kunnolla, mutta olkaa ihmisiksi! Pus!

Ostoslistalla mikro ja joulutorttuja

tunnetila: ärsytys

vesivahinko

En ole ollut Teille ihan rehellinen. Tai olen ollut rehellinen, mutta olen jättänyt kertomatta jotain aika olennaista.

Jotkut Teistä ihmettelivät, miten olin niin hajalla ensimmäisen Berliini -viikon jälkeen. ”Se on vain vapaaehtoista opiskelua, älä ota sitä niin vakavasti.” Kommenttinne olivat täysin totta, ja olin samaa mieltä itsekin. Stressitasoani nosti kuitenkin opintojen lisäksi muuan asia, josta en halunnut silloin blogissani kertoa.

Sain pahimman opiskeluahdistuksen ja epätoivon yhteyteen puhelun mieheltäni. ”Älä nyt järkyty, mutta meillä on (meistä riippumattomista syistä) vesivahinko.” Siinä vaiheessa punnitsin tarkkaan jäänkö Berliiniin opiskelemaan, vai perunko kaiken ja palaan kotiin. Mieheni sai minut onneksi vakuutettua siitä, että on parempi etten ole kotona näkemässä kaaosta, vaan pysyttelen mahdollisimman kaukana.

En lähde avaamaan hermoja kiristävää juttua sen enempää, mutta kerrottakoon sen verran, että remonttimiehet tulivat kotiimme eilen. Seuraavien viikkojen (viikkojen määrästä ei ole tietoa) aikana asunnossamme ei ole oikeastaan keittiötä (eikä makuuhuonetta).

Tämänhetkisiä tunnelmia sopisi hyvin kuvaamaan se yksi tietty v:llä alkava voimasana, mutta tyydyn kuitenkin vain toteamaan, että oikein mukavaa joulun odotusta itse kullekin. Leivon todella harvoin, mutta arvaatte varmaan, että heti kun keittiömme oli eilen purettu, minun alkoi mm. tehdä mieli leipoa joulutorttuja.

Että sellaista tällä kertaa… Miten selvitä viikkoja ilman keittiötä? Jos Teillä on kokemusta, niin kaikki vinkit otetaan vastaan! Remonttimiehet ehdottivat jo mikron hankkimista ja olen huomannut että vedenkeittimellä saa ihmeitä aikaan. Mitä muita vinkkejä Teiltä löytyy?