Teatterissa

tunnetila: tykkäys

Olen käynyt viime aikoina ilahduttavan paljon teatterissa ja oopperassa. Välillä saattaa mennä puoli vuotta etten käy missään kulttuuririennoissa. Onneksi välissä on myös näitä putkia, jolloin tulee lähdettyä teatteriin useammin. Teatteriputki alkoi tammikuun alussa Lontoosta ja on kestänyt viime viikkoon asti.

Vaikka kiire painaa, ja kaikki kivakin tekeminen muuttuu joskus stressiksi, niin teatteriin lähteminen kannattaa silti aina. Teatterissa huolet ja murheet unohtuvat useammaksi tunniksi kun keskittyy pelkästään nauttimaan hienoista näyttelijäsuorituksista, mahtipontisesta musiikista, kauniista lavastuksesta ja upeista puvustuksista.

neule Uniqlo, huivi Balmuir*, hame Muka Va,
laukku Tory Burch, kengät H&M Premium

Alkukevään upein puvustus löytyi ehdottomasti Leoš Janáčekin oopperasta Ovela kettu. Oopperan visuaalisesta ilmeestä vastasi nimittäin kovasti ihailemani suunnittelija Klaus Haapaniemi. Oopperan kanssa samanhenkistä värikästä ja slaavilaista teemaa mukailee myös tänä keväänä ilmestynyt, Haapaniemen Iittalalle suunnittelema Tanssi -sarja. Haapaniemen visuaalisesta ilotulituksesta pääsee siis onneksi nauttimaan myös kotioloissa.

Kevään hauskin, mutta silti vakavia teemoja käsittelevä näytelmä, oli Helsingin Kaupunginteatterin Vielä ehtii. Vaikka näytelmän kohderyhmä taitaa olla vähän varttuneempi teatterikansa, niin nauroin silti vedet silmissä muutamaan otteeseen. Upeat näyttelijät tekevät hieman kevyemmästäkin tekstistä nautinnollista katseltavaa.

Ei ihan niin kevyttä, mutta erittäin nautittavaa teatteria tarjosi myös Kansallisteatterin Vanja-eno. Toimiva lavastus, lahjakkaat näyttelijät, hyvä ohjaus ja Anton Tšehovin klassikkonäytelmä, antoivat koko rahalle vastinetta ja paljon ajattelemisen aihetta. (Bonuksena Eero Ahon vatsalihakset…)

Hyvät tekstit elävät satoja vuosia ja tuntuvat aina ajankohtaisille. Näin totesin jo syksyllä kun kävin Jyväskylässä katsomassa Arthur Millerin hienon Kauppamatkustajan kuoleman. Olisi jännittävä nähdä, mitä meidän ajastamme jää tuleville sukupolville. Onko kaikki merkittävä jo sanottu ja kirjoitettu ennen meitä? Katoavatko tässä hektisessä ajassa kirjoitetut tekstit joskus bittiavaruuteen, vai jääkö tuleville sukupolville merkittäviä teoksia myös 2000-luvun alusta?

Yksi tätä aikaa hyvin kuvaava näytelmä on Kansallisteatterin Dreamteam (Minna Nurmelin). Nykypäivän työelämää (ja sen suoranaista mahdottomuutta) oivaltavasti kuvaileva näytelmä on tätä päivää, mutta klassikoksi en usko sen muodostuvan. Toivottavasti sadan vuoden päästä oleminen ja työnteko on yksinkertaisempaa kuin nykyään, ja Dreamteam tuntuu näytelmänä sen päivän ihmisistä ainoastaan absurdilta. Sitä tämä nykypäivä tuntuu itsestänikin välillä olevan, vaikka elän juuri nyt sen kaiken keskellä.

Kiitos asukuvasta Petra!

0