Ikävä ystävyyttä

tunnetila: pohdiskelu

Syksyistä sunnuntaita kaikille! Mitä Teille kuuluu? Minulle kuuluu periaatteessa ihan hyvää, mutta toisaalta taas tympii ja väsyttää.

Arki on lähtenyt rullaamaan kivasti ja töihin paluu on sujunut hyvin. Olen edelleen kotona etätöissä ja se sopii minulle mainiosti. Muutama läsnäpäivä toimistolla on seuraavien kuukausien aikana tiedossa ja niitäkin odotan innolla. Kävimme viime viikonloppuna teatterissa, eli pientä elämän normalisoitumista on ollut jo havaittavissa. Huomaan kuitenkin kaipaavani ystäviäni ihan älyttömästi!

En ole yli puoleentoista vuoteen nähnyt ystäviäni kuin hyvin harvakseltaan. Haikeana katselen somesta, miten ihmiset tapaavat toisiaan. Käyvät illallisilla, reissaavat yhdessä, tai vaikka samoilevat luonnossa. Itse tapaan oikeastaan vain miestäni, teen asioita hänen kanssaan, muuten olen yksin. En edes tykkää puhua puhelimessa, joten en koskaan soita kenellekään. Alan kovaa vauhtia erakoitua omaan poterooni.

Eikä siinä mitään, viihdyn yksin ihan valtavan hyvin (elokuussa viettämäni mökkiviikko yksin oli parasta!), mutta mitä jos en kohta enää osaa olla muiden ihmisten seurassa? Vaikka kaipaan ystäviäni, niin mitä jos en enää osaa olla muuta kuin yksin? Mitä jos alan systemaattisesti välttelemään ihmisiä, vaikka rajoitukset poistuisivat ja tapaamiset olisivat sallitumpia?

pusero ja housut UPEA* (saatu Weecos Ambassador -yhteistyön merkeissä), laukku Marimekko*, sormus LillanHelsinki, tennarit Pomar*

Sain hetki sitten PR-kutsun pienelle Tallinnan reissulle. Olisin päässyt tutustumaan uudistettuun hotelliin ja sen ravintolaan. PR-matkalle lähtevä porukka oli tuttua ja mukavaa, ja reissun päivät olisivat sopineet minulle. En silti halunnut lähteä. Ajattelin, että tässä ajassa jos lähtee reissuun, niin matkaan täytyy sisältyä jotain erityistä. Pelkkä hotellireissu (etenkään ulkomaille) ei ole riittävästi.

Tiedätte, että RAKASTAN hotelleita ja ”entisessä elämässä” olisin ollut mukana 100% varmasti. Nyt jäin mielummin kotiin.

Ensin ajattelin, että olisin luultavasti lähtenyt matkalle mukaan jos se olisi sisältänyt jotain sellaista, mitä en voi Suomessa kokea. Erilaista kulttuuria, paikallista muotoilua- tai suunnittelua, uusiin, erilaisiin asioihin tutustumista. Nyt olen kuitenkin alkanut miettiä oliko tuo oikea syy kotiin jäämiselle. Halusinko sittenkin olla vain kotona? Enkö vain sittenkään halunnut nähdä ihmisiä?

Aika kamalaa edes miettiä asioita tuolta kantilta. Olen aina ollut sosiaalinen introvertti. Onko korona-aika vienyt kokonaan pois sosiaalisen puoleni ja jäljellä on vain introverttiys?

Miten Teillä on poikkeusaika sujunut ihmissuhteiden kannalta? Oletteko tavanneet ystäviänne vai oletteko kokeneet yksinäisyyttä? Olen itse hyvässä parisuhteessa ja tiedostan siksi olevani etuoikeutetussa asemassa. Minulla on lähes aina kotona seuraa ja kainalo johon käpertyä.

On kuitenkin hyvä, että elämässä on muitakin ihmiskontakteja kuin oma puoliso. Siispä otin eilen itseäni niskasta kiinni ja sovin ensi viikolle brunssitreffit ystäväni kanssa. Miten ihanalta tuo tuntuikaan! Tuntuu jotenkin superspesiaalilta odottaa oman poteron ulkopuolella tapahtuvaa tapaamista.

Ehkä tämä tästä. Kun alkaa pikku hiljaa tavata ihmisiä, niin ehkä oma mielenmaisema alkaa taas avautua. Se on ainakin varmaa, että jokaisesta tapaamisesta saa uutta perspektiiviä myös omaan elämään. Ja se jos mikä on tässä pysähtyneisyyden ajassa arvokasta!

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe

16

(4) Kommentit

  1. Olen helposti itsekin vetäytyvä introvertti. Olin pitkään ihan tyytyväinen pienissä ympyröissä ja huomasin kestäväni tylsyyttä hyvin. En myöskään ole mikään puhelimessa rupattelija, joten yhteydenpito ystäviin oli pitkään vain viestittelyä.

    Nyt kun olen taas tavannut kesästä lähtien ystäviä ja ollut jopa työmatkalla ulkomailla, olen taas alkanut kaivatakin enemmän kontakteja. Vielä jokin aika sitten olisin epäröinyt matkustamista, mutta HUSista, THLstä ja Rokotetutkimuskeskuksesta on tullut rohkaisevia kommentteja, että on rokotettuna ihan ok tavata ystäviä ja jopa matkustaa vaikka poliitikot vielä pidättelevät puheissaan. Nautinkin hyvällä omallatunnolla reissusta ja kollegoiden tapaamisesta. Olo oli miltei kuin ”ennen vanhaan”.

    Ja meidän pitäisi todella mennä sinne Kasinonrantaan kaffelle.

    1. Voi että tuo työmatkasi näytti niiiin ihanalta!!! Ehkä sitä vielä itsekin joskus tulee lähdettyä jonnekin reissuun. Nyt en vielä oikein halua… 🙁

      Mutta nuo Kasinonrannan kaffet otetaan HETI! Laitan sulle viestiä! <3

  2. No ihan samaa miettinyt. Luulen omalta kohdalta, että menossa on vain joku kausi. Luvan kanssa saa olla entistä introvertimpi. Kotona on mies ja lapset, en ole yksin. Silti yksinäiseltä on tavallaan tuntunut viimeisen puolentoista vuoden aikana, kun monet kontaktit jäivät minimiin. Nyt pikku hiljaa kavereita nähnyt enempi ja on se ihanaa. Huomaan, että on ollut ikävä. Samalla tämä aika on pistänyt tutkimaan itseäni, ei tulekaan tehtyä niin helpolla asioita, jotka eivät tunnu omilta. Jotain uutta saattaa tämän myötä löytyä.. sellainen fiilis ollut. No saas nähdä, varmaan vähän mielenkiintoisempi syksy tiedossa kuin vuosi sitten.

    1. Siis Tiina, kirjoitit JUST niitä asioita mitä olen miettinyt! On ihanaa kun on saanut olla luvan kanssa introvertimpi. Se on tehnyt minulle ihan valtavan hyvää. Ja myös tuo, ettei tule enää niin helpolla tehtyä asioita, jotka eivät tunnu omilta. Tuo on ollut myös minulle todellinen oppi, ja siitä aion pitää kiinni myös jatkossa. On pakko myöntää, että vaikka rajoitettu maailma on tuonut monille todella paljon taloudellisia haasteita ja muita ongelmia, niin minulle tämä eristyneisyys on tehnyt hyvää. Onnekkaita ollaan oltu!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.