tunnetila: pohdiskelu
Olen aina nauttinut liikunnasta. Tanssi (baletti ja moderni), jooga, lenkkeily, body pump, uinti, hiihto, kuntosali, miekkailu, pilates, kuntonyrkkeily… Olen vuosien saatossa harrastanut enemmän tai vähemmän intohimoisesti kaikkia näitä lajeja.
Olen ollut koko ikäni se tyyppi, joka liikkuu täysillä ja nauttii liikkeestä eniten silloin, kun hiki virtaa niin että silmiä kirvelee ja suussa on veren maku. Esimerkiksi ainut joogalaji mikä minulle kelpasi lähes parinkymmenen vuoden ajan, oli Ashtanga eli ns. voimajooga, joka on ihan järkyttävän fyysistä ja raskasta.
Vihasin (ja vihaan kyllä vähän edelleenkin) ihmisten kanssa käytävää keskustelua aiheesta jooga. ”Ai sä harrastat joogaa! Mä en jaksa yhtään sellasta pötköttelyä.” Aina tekisi mieli todeta noin sanoville ihmisille, että mennäänpäs testaamaan yksi 90min Ashtanga flow-tunti ja katsotaan miltä se ”pötköttely” oikein tuntuu. Hih! Tietäjät tietää.
fleecetakki Icepeak*, kashmirkaulahuivi H&M*, toppaliivi DIDRIKSONS*, juoksuhousut Odlo*, säärystimet Calvin Klein, lenkkarit Adidas*
Suhtautumiseni liikuntaan on ennen ollut tyyliä ”no pain, no gain”. Ikä ja parikymmentä vuotta tehty istumatyö on kuitenkin pakottanut miettimään suhdetta liikuntaan uudemman kerran. Kaksi välilevyn pullistumaa selässä vie veronsa, eikä iso osa ennen tuosta vaan tehdyistä liikkeistä enää onnistu. Välillä kävelykin saa alaselkään kivun tunnetta ja jalan puutumaan.
Ennen ihan höpöiltä tuntuneet Yin- ja restoratiiviset joogatunnit ovat minusta nykyään ihania! Olen oppinut nauttimaan myös hitaammalla temmolla tehtävistä kuntotreeneistä, tehokkaista venyttelytunneista sekä pelkän kehon painolla tehtävistä treeneistä. Kun kehonpainotreenin tekee huolella, ei ylimääräisiä painoja edes tarvita.
Ei noissa kevyemmissä treeneissä tosin samalla tavalla rasva pala kuin rankemmassa urheilussa, mutta huonoselkäisenä olen ajatellut, että on tärkeintä, että tekee edes jotain.
Tällä hetkellä murtuneesta kyynärpäästä ja samaan aikaan myös koronasta toipuvana vain haaveilen liikunnasta. Viimeisten kuukausien aikana en ole tuntenut olevani lainkaan oma itseni. Koen, että olen oma itseni eläessäni aktiivista elämää, en sohvalla maatessani.
Mutta jos jotain hyvää tästäkin yrittää hakea, niin ehkä sen, että onneksi huono selkäni on saanut minut hidastamaan tahtia jo aikaisemmin. Olisin varmasti (ainakin henkisesti) vielä kurjemmassa jamassa, jos olisin joutunut siirtymään totaaliliikkumattomuuteen suoraan aktiivisimmilta ajoiltani.
Nyt iän mukanaan tuomat krempat ovat rauhoittaneet minut jo aiemmin, joten veren maku ei ole nykyään suussa muuten kuin yskiessä.
Kuvat: Aino / Last Tuesday
11
Kyllä kai se klisee itsensä ja oman kehonsa kuuntelemisesta vain pitänee paikkansa. Elämä ja elämäntavat myös muuttavat muotoaan iän myötä, kuten hei vähän kehokin :D. Toivon sulle aurinkoa ja iloa, sekä tervettä loppuvuotta.
Ps. Kävin eilen kävelylenkillä ja mulla alkoi kolottaa LONKKA! wtf 😀
Joo, oman kehon kuuntelu ja kehon totteleminen, ei väkisin puskeminen, on kyllä jo tässä iässä tärkeää. Mutta jotkut sitä vaan vetää triathloneja vielä kuusikymppisenä. Ihan epistä!
Toivottavasti sun lonkkasi tuosta nyt tokenee eikä enää vaivaa. 🙂 Ja ihan samoja juttuja toivon myös sulle Saara! Aurinkoa, iloa ja terveyttä. Kyllä terveys vaan on tärkein asia mitä ihmisellä voi olla.
[…] Kävelen kyllä päivittäin, mutta en laske sitä oikein sellaiseksi liikunnaksi, jota kaipaan. Ystäväni Nina painiskelee ihan samojen tuntemusten kanssa, tämä tunne taitaa olla aika yleinen ison K:n […]