Browsing Category

loma

Pitäisikö? No pitäisi!

10/06/2018

tunnetila: pohdiskelu

Aloin reissun aikana seurata Instagramissa paikallista vesiurheiluyritystä nimeltä Windsurf La Herradura. Yrityksen toimipiste sijaitsi rannalla, ihan lähellä kotiamme.

Heti kun löysin tuon vesiurheilukeskuksen ajattelin, että nyt kyllä testaan ainakin suppausta, ja ehkä jotain muutakin lajia. Näin hyvää mahdollisuutta, suppaamaan lähes kotiovelta, ei usein tule, eikä sitä kannata hukata.

Katselin joka päivä parvekkeelta kun ihmiset purjelautailivat, suppailivat, meloivat ja ajelivat katamaraaneilla pitkin rannikkoa. Mietin kuukauden ajan joka päivä pitäiskö mennä suppaamaan. Pitäisikö ja pitäisikö. Pähkäilin tuota päivittäin, ja pian totesin että kotiinlähtö on huomenna. En ehtinyt suppaamaan kertaakaan koko lomani aikana.

Olimme reissussa KUUKAUDEN, eikä minulla oikeasti ollut mitään niin tärkeää tekemistä, ettenkö olisi voinut mennä suppaamaan. En ymmärrä miksi en tehnyt sitä, vaikka olisin halunnut kokeilla suppaamista noissa kauniissa maisemissa.

Seuraan edelleen Windsurf La Herraduraa Instagramissa, ja joka kerta kun näen tutun rannan ja ihmisiä siellä iloisena surffailemassa, minua harmittaa kun en mennyt mukaan. Miksi sitä jättää tekemättä asioita vaikka haluaisi? ”Pitäisikö” -pohdinta on usein ihan turhaa.

Nyt ajattelinkin, että yritän muuttaa ajattelutapani tässä ja nyt. Miksen voisi vastata omaan ”pitäisikö” pähkäilyyni aina ”pitäisi”, etenkin jos asia on pieni, eikä vaikkapa sellainen, mikä voi vaikuttaa koko elämään (esim. pitäisikö muuttaa Kiinaan)?

Ajattelin kokeilla nyt viikon ajan mitä tapahtuu, jos vastaan kaikkiin (järkeviin) mieleen juolahtaneisiin ”pitäisikö” kysymyksiin että ”pitäisi”.

Uskaltaako kukaan Teistä lähteä mukaan, ja haastaa itsensä viikoksi #pitäisi -haasteeseen?

Nollasta sataan

07/06/2018

tunnetila: kaipaus

Tulimme reissusta kotiin sunnuntaina. Maanantain olin silmät ristissä kotona etätöissä, enkä oikein ymmärtänyt mistään mitään. Tiistaina menin töihin, ja kerroin kysyjille samoja Espanja-kuulumisia kymmeneen kertaan. Leijuin vielä muistoissani, ja iloitsin kivojen työkavereiden näkemisestä.

Mukavan tiistain kruunasi illan kiireetön visiitti uuden St. George hotellin spassa. Kävin höyrysaunassa ja uimassa, sekä testasin Lumenen ja St. George Caren yhteistyön hedelmää, kasvohoitoa nimeltä Harmonia Ritual. Hoito tehtiin nimensä mukaisesti Lumenen ihanalla Harmonia sarjalla.

Iltahetki hoitolassa oli miellyttävän rento, ja hetken ehdin jo ajatella, että ei kai tämä kotiin tulo loppujen lopuksi niin huono asia ollutkaan. Olin todella iloinen, että ymmärsin varata kalenteriini ihanan illan spassa heti ensimmäisen työpäivän iltaan.

t-paita H&M x Kenzo, pellavahousut OVS,
laukku 2OR+*, tennarit Pomar*
(kuvat otettu lainassa olleella Olympuksella)

Eilen pääsin sitten kunnolla kiinni työn touhuun. Istuin päivän aikana kolmessa palaverissa ja yritin päästä kartalle kaikesta lomani aikana tapahtuneesta. Lounaaseen asti meni vielä hyvin, mutta iltapäivällä kurkkuun hiipi kuristava tunne. Ai saakeli, tätä jatkuvaa taisteluako tämä taas on?

Pidän työstäni, se on mukavan monipuolista ja haastavaa. Kuitenkin ne tietyt samat teemat ovat olleet tapetilla jo vuosia, ja aina niiden samojen asioiden kanssa kamppaillaan. Nuo asiat eivät koskaan näytä selviävän, mutta niiden pohtimiseen käytetään silti aina valtavasti työaikaa ja resursseja.

Totesimme kollegani kanssa päivän viimeisen palaverin jälkeen, että alamme molemmat olla todella väsyneitä näiden samojen asioiden jauhamiseen ja pyörittelyyn. ”Minun kyllä täytyisi päästä täältä vähäksi aikaa pois. Ihan muihin ympyröihin”, hän totesi. ”Sama juttu, niin minunkin”, puuskahdin, ja samalla hetkellä tajusin olleeni pari päivää sitten kuukauden poissa. Koko kuukauden loma ja lomalta saatu hyvä fiilis tuntui tuon yhden palaverin aikana kadonneen jäljettömiin.

Miten se aina onkin niin, että joku ihan mitättömän pieni juttu voi latistaa hyvän fiiliksen, ja nostaa stressitason nollasta sataan muutamassa minuutissa?

Täytynee nyt vaan hengitellä rauhassa ja katsella läppärille siirrettyjä lomakuvia. Tosin lomakuvien katsominen lisäsi ainakin eilen tuota kurkussa kuristavaa tunnetta, ja sai kaipaamaan La Herrarudaan niin maan penteleesti.

Hasta luego!

03/06/2018

tunnetila: haikeus

Ensimmäiset heipat sanottiin jo perjantaiaamuna, ja samalla itkettiin ensimmäiset lähtöitkut. Ja ette arvaa kenen kanssa?! No PILATESOPETTAJANI!!

Opettaja ei ensin ottanut ymmärtääkseen kun kerroin espanjaksi, että tämä oli nyt viimeinen tuntini, ja että lähden täältä viikonloppuna. Hän nyökytteli: ”Niin, sinä olet nyt menossa sinne Osloon. Olitko sinä siellä sen neljä päivää? Koska tulet takaisin?” Selitin että kävin jo Oslossa, ja että olimme täällä La Herradurassa kuukauden ja nyt menen Suomeen, enkä tule enää takaisin.

Hän vain nyökytteli tyytyväisenä ja ymmärsi puheestani, että ollaan kuukausi poissa ja heinäkuussa palataan takaisin tänne, ”kotiin”. Itkuhan siinä sitten tuli molemmin puolin kun hän vihdoin ymmärsi (paikalle saapuneen tulkin avulla), ettei me enää tulla takaisin.

Ohjaaja otti minut tiukkaan rutistukseensa. Halattiin pitkään ja hän antoi minulle käyntikorttinsa että voidaan pitää yhteyttä. (Öööö, millähän kielellä hän ajatteli jatkaa yhteydenpitoa kanssani…?) Lopuksi kuitenkin todettiin toiveikkaana, että ”Nähdään taas!”

En tiedä itkikö ohjaaja siksi, että hän yleensäkin inhoaa hyvästejä, vai mikä sai hänen silmänsä kostumaan. Minä kuitenkin itkin kaikkea.

Itkin hyvästejä, tutuksi tulleiden mukulakatujen muistoa. Lempipuutani, alati aurinkoista kattoterassia. Suoraan puusta poimittuja avocadoja ja auringon hitaasti kypsyttämiä appelsiineja, joissa on ihan ohut kuori. Lähikaupan myyjää, joka on aina niin hurmaava, vaikkei meillä yhteistä kieltä olekaan. Ravintoloiden kolme ruokalajia ja viinin sisältäviä ”menu del dia” -tarjouksia, joita saa kahdeksalla eurolla. Rannan lämpimiä kiviä ja aaltojen iskeytymistä rantaan. Sulokäyntistä vuorikaurista ja Lilianin ihanaa butiikkia. Lomaa ja runsasta vapaa-aikaa, jonka menetän pian.

Ihan vähän taisin myös itkeä kieliogelmien ja kiukuttelun kautta syntynyttä hassua suhdetta pilatesohjaajani kanssa. Eikö me jouduta enää koskaan törmäyskurssille?

Nyt täytyy vaan tsempata ja ajatella, että mikään ei ole välttämättä lopullista. Jos siltä tuntuu, niin tänne pääsee aina takaisin. Siispä hasta luego La Herradura! Ensi kertaan!

Kodiksi kuukaudessa

01/06/2018

tunnetila: pohdiskelu

Lensin maanantaina Malagasta Osloon. Katkaisin lomani muutamaksi päiväksi, ja osallistuin Oslossa järjestettyyn pohjoismaiseen oman alani seminaariin.

Oslossa oli tosi kivaa, ja seminaari oli antoisa. Samaan aikaan oli mahtava tavata kollegoita ympäri pohjolaa, mutta toisaalta olo oli myös vähän puusta pudonnut. Huomasin rentoutuneeni kolmen viikon loman aikana niin hyvin, että olin välillä ihan pihalla kaikesta. Jopa kielestä. Kiitin tarjoilijoita espanjaksi ja tervehdin norjalaista kollegaa sanoen ”Hola!”.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut nopeasta adaptoitumisestani uusiin paikkoihin. Vaikka täällä Espanjassa olen kärsinyt välillä ärsyttävistä kieliongelmista, niin silti tämä paikka on alkanut tuntua kuukaudessa jo ihan kodilta. Sanoinkin vahingossa jatkuvasti Oslosta pois lähtiessäni lähteväni kotiin, vaikka olin lentämässä Malagaan.

Kohti Espanjaa matkatessani tuli kotoisa fiilis, kun lentokoneen henkilökunta puhutteli minua espanjaksi. Vieressäni istuneelta norjalaispariskunnalta kysyttiin tarjoilutilausta englanniksi, minulle puhuttiin espanjaa. Huvitti.

Suomalaisuuteni todisti reissussa kuitenkin se, että heti kun huomasin hotellissa olevan saunan, jätin muut suunnitelmat sikseen, ja suunnistin lauteille nautiskelemaan löylyistä.

Saunan lauteilla makoillessani katselin ulos ikkunasta. Ikkunasta näkyi lentokentän kiitorata ja kovin kotoisia koivuja. Tunsin koivuja katsellessani pientä haikeutta, sillä ajatus koivuista koti-Suomessa tuntui jotenkin kaukaiselta.

Saapa nähdä millä fiiliksillä pakkaan lauantaina matkalaukkuja, ja mikä olo minulla on siinä hetkessä, kun sunnuntaina saavumme Helsinkiin. Ihan ”oikeaan” kotiin. Sopeudunko myös sinne, tuttuun ja turvallisen ympäristöön välittömästi, vai jääkö kaukokaipuu kytemään? Se jää nähtäväksi.

Sen olen kuitenkin maailmalla reissatessani huomannut, että yhdessä paikassa vähän pidempään asustellessa jättää aina palasen itsestään kohteeseen. En tiedä mitä minusta jää tänne La Herraduran rannoille, mutta toivon, että se on jotain sellaista, mitä en Suomessa kaipaa.

Luotettava reissukaveri

30/05/2018

tunnetila: tykkäys

Edessä kuukauden kestävä matka ja mukaan on lähdössä lähes laittoman paljon tavaraa. Taloudessa on vain yksi iso matkalaukku, ja talouden toisella osapuolella, siis juuri sillä, joka on sitä mieltä, että matkalle tarvitaan myös toinen iso laukku, on päällä ostamattomuushaaste. Mitä tehdä?

Mieleen tulee idea laukun lainaamisesta, mutta matkalaukkua on vähän hankala lainata. Nimittäin sitä, missä kunnossa laukku saapuu perille lentokoneessa tapahtuneen käsittelyn jälkeen, ei voi koskaan tietää. Lainalaukun rikkoontuminen harmittaisi vietävästi.

Mutta mitäpä jos saisi lainaan laukun, joka ei mene rikki, vaikka sitä kuinka heittelisi? Mieleen tulee heti matkalaukkujen Rolls Royce, Rimowan alumiininen laukkuklassikko. Olen haaveillut tuon sarjan laukuista jo vuosikymmenen, mutta niiden raskastekoisuus on ollut aina haaste kaltaiselleni pienikokoiselle naisihmiselle.

Olen itse luottanut jo lähes kymmenen vuoden ajan Rimowan superkevyisiin Salsa Air -polykarbonaattilaukkuihin. Niitä jaksan pääsääntöisesti kantaa, vaikka ne olisi kuinka täyteen pakattu. Nyt kuitenkin olisi mahtava päästä lainalaukun kanssa testaamaan, miten matkalaukkujen klassikko reissussa pärjää.

pusero OVS, silkkihousut Grana, sandaalit Marenas*,
korvikset* ja sormus* Lillan Helsinki, alumiinilaukku Rimowa (lainassa)

Ilokseni rakkauteni Rimowaa kohtaan oli huomattu Helsingin Rimowa -liikkeessä, (olen mm. huollattanut omia laukkujani siellä aikaisemmin), ja sain Rimowalta alumiinisen laukun lainaan matkamme ajaksi.

Lainalaukku on reissannut maailmalla jo useampaan otteeseen, ja siihen on jo kertynyt sopivasti elämän jälkiä. Tuo on helpottavaa, sillä muuten olisin koko ajan huolissani laukun käsittelystä.

Lainalaukkuni on hopean värinen, ja sen malli on Topas Multiwheel Electronic Tag. Laukku on suuri, sen tilavuus on 82 litraa. Laukku on aivan upea! Laukku oikein henkii klassisuutta ja arjen ylellisyyttä.

Laukku on niin vahvaa tekoa, että sen uskaltaa antaa lentokenttähenkilökunnan heiteltäväksi vailla huolen häivää. Laukun neljä pyörää rullaavat kadulla kuin unelma, ja sen lukitusjärjestelmä tuntuu todella jämerältä ja luotettavalta.

Muuten laukku toimii käytössä kuin unelma, mutta nostettaessa sen paino tuottaa minulle hankaluuksia. 82 litrainen alumiininen Topas Multiwheel painaa jo tyhjänä 6,9kg. Lähes samankokoinen (80l) Salsa Air painaa 3,3kg, ja on yksi markkinoiden kevyimmistä laukuista.

Onneksi miehelleni painavammankaan laukun kanniskelu ei ole ongelma, joten sovimme jo reissuun lähdettäessä, että mies hoitaa alumiinilaukun kuljetukset matkamme aikana. Teimme sitä paitsi niin, että pakkasimme alumiiniseen laukkuun vaatteet, eli vain kevyet mukaan otettavat tavarat. Kevyempään laukkuun taas laitoimme kengät, kosmetiikan, ja muita painavampia juttuja.

Näin molemmat isot laukut on hyvin liikuteltavissa, ja ne menivät helposti Finnairin painorajojen (23kg/laukku) sisään.

Vaikka tykkään kevyistä Salsa Air -laukuistani ihan valtavasti, niin kyllä tuollaisen jämäkän alumiinilaukun kanssa matkustaminen tuo ihan erilaista turvallisuuden tunnetta. Laukkua pakatessa voi olla varma, että laukku ei hajoa missään tilanteessa. Ja pakko myöntää, että upeaa luksuslaukkua mukanaan työnnellessä on aika ylellinen olokin.

Eli painostaan huolimatta laukku saa tältä reissuparilta täydet pisteet!