päivän asu

tunnetila: pohdiskelu

Siitä lähtien, kun ilmoittaa töräytin blogini lopettamisesta, olen mietinyt asiaa joka päivä lähes aamusta iltaan. Olen kirjoittanut ylös listauksia bloggaamisen hyvistä ja huonoista puolista, ja olen punninnut asioita varmasti jokaiselta kantilta. Olen miettinyt mitä hyvää tai huonoa blogini lopettaminen toisi elämääni.

Pähkäilyjen myötä olen todennut, että blogi ja sen kautta tapaamani uudet ihmiset, sekä blogiin liittyvät tapahtumat ja tilaisuudet, ovat minulle henkireikiä, jotka tekevät arjestani mielekkäämpää ja vaihtelevampaa. Ne ilahduttavat ja inspiroivat minua. Ne ovat minulle mukavaa puuhaa arjen muun puurtamisen oheen. En millään haluaisi luopua tästä sisällöstä elämässäni.

Mikä sitten bloggaamisessa rasittaa? Miksi edes ajattelin lopettavani? Bloggaamisessa minua ahdistaa eniten ITSE ITSELLENI asettamani paineet. Koen, että minun täytyy tuottaa sisältöä blogiini säännöllisesta ja aktiivisesti, vaikka oikeasti mitään pakkoa ei ole. Luon itse itselleni julkaisuaikataulun, josta stressaan.

neuletakki Grana, t-paita* ja housut* Marks&Spencer, kengät Terhi Pölkki

Haluan kirjoittaa blogissa kaikista tekemistäni matkoista ja testiin saamistani hyvistä kosmetiikkatuotteista, mutta realiteetit, eli kirjoittamiseen jäävä aika arjessa, tulee vastaan. Otan kyllä reissussa kuvia ja kuvaan kotona testaamaani kosmetiikkaa, mutta sitten en ehdikään kirjoittaa artikkeleihin tekstejä.

Matka- ja kosmetiikkapostaukset ovat hyvin työläitä tehdä. Postauksien tarkoituksena on antaa vinkkejä ja uutta infoa, kertoa paikoista tai tuotteista oman kokemuksen kautta, mutta niitä tehdessä täytyy myös googlailla ahkerasti ja etsiä tietoja kaupunkien historiasta tai kosmetiikkatuotteiden sisältämistä raaka-aineista. Faktat tulee olla kunnossa, mutta silti näkökulma on oltava jotain muuta, kuin pelkkä tuote-esittely tai pätkä matkaoppaasta.

Minulla on tällä hetkellä blogini luonnoksissa 72 keskeneräistä artikkelia. Vanhin kirjoittamatta jäänyt reissupostaus on vuodelta 2013. Postauksessa on kuvat ja kaikki, mutta reissuvinkit Washingtoniin on silti jäänyt antamatta. Washington, Hongkong, Macao, Gdansk, Granada, La Herradura… Keskeneräisten postausten to do -lista on älyttömän pitkä, ja tuntuu, että ahdistun ja muserrun niiden alle, kun vain ajattelenkin niitä.

Toinen asia minkä olen todennut painavan mieltä, on blogiin käyttämäni raha. Blogini kaapattiin muutama vuosi sitten, ja tuosta kaameasta kokemuksesta viisastuneena palkkasin itselleni apua blogin ylläpitoon. Vaikka kuukausittain maksamani summa blogin toimivuudesta ja hyvästä blogialustasta on ollut pieni (n. 75€/kk), tekee se vuodessa silti 900€.

Toki lähes kaikki harrastukset maksavat, mutta silti tuon summan maksaminen on aiheuttanut minulle fiiliksen, että minun on pakko kirjoittaa ahkerasti kun kerran maksan tästä ilosta. Pakko ei ole hyvä lähtökohta millekään, joten päätimme nyt tehdä helmikuun lopussa pieniä muutoksia blogini sijainnin ja ylläpidon suhteen. En tiedä tuleeko tuo vaikuttamaan blogini ulkoasuun tai muihin juttuihin, mutta se selviää helmikuun lopussa.

Toinen päätös minkä tein, on se, että poistan blogistani ihan kaikki vanhat postausaihiot, ja elän tästä eteenpäin hetkessä. En tule kuitenkaan koskaan kirjoittamaan loppuun noita yli seitsemääkymmentä vanhaa postausta, joten heippa vaan, poistan ne kaikki kummittelemasta taakkana harteillani.

Blogiin liittyvien positiivisten ja negatiivisten asioiden kanssa painiessani olen ollut myös yhteydessä bloggaajakollegoihini. Laitoin viestiä mm. eräälle kaverilleni, joka lopetti todella suositun bloginsa muutama vuosi sitten. Laitoin hänelle itkunsekaisen viestin: ”Päätin lopettaa blogini, mutta nyt saan itkukohtauksia ja tuntuu että kuristun. Miten tästä kammottavasta olosta voi selvitä? Miten sä selvisit?”

Ystäväni vastasi: ”Mulle ei tullut silloin tuota fiilistä. Blogin kirjoittaminen oli tuntunut jo niin pitkään merkityksettömältä, että lopettaminen tuntui oikealta ja helpolta.” Päättelin vastauksesta sen, että minun aikani ei ole vielä lopettaa. Jos saan lopettamispäätöksellä aikaan hyperventiloinnin enkä mieltä vapauttavaa euforista tilaa, siihen täytyy olla joku syy.

Toinen bloggaava ystäväni laittoi minulle viestiä: ”Oon itekin harkinnut monesti blogin lopettamista, mutta aina peräännyn. Meidän on parempi hyväksyä kohtalomme bloggaajina.”

Niin kai se sitten on. Kerran bloggaaja, aina bloggaaja.

Kuvat Nadja / Are You Feeling Fashionable

tunnetila: tylsyys

Nämä kuvat on otettu aika tasan kaksi vuotta sitten. Voi noita aikoja! Oli kunnollinen talvi, oli lunta ja pakkasta!

Vaikka rakastankin kesää, aurinkoa ja lämpöä, niin olen kuitenkin syntynyt tammikuun alussa hurjilla paukkupakkasilla. Ehkä juuri siksi olen aina tykännyt myös kunnollisesta talvesta lumineen ja pakkasineen.

Olen ollut juuri se ärsyttävä tyyppi, joka on todennut kaikkien muiden palellessa, että ”voi kuulkaa, talvi on pukeutumiskysymys”, ja olen vetänyt päälle lämpimän alusasun ja viisi muuta vaatekerrosta, ja painellut ulos säällä kuin säällä.

Eihän tätä tämän hetkistä säätilaa hyvällä tahdollakaan voi talveksi kutsua. Onko Helsingissä ollut koko ”talvena” edes kertaakaan pakkasta?

takki Marimekko, nahkahousut Jimmy Choo for H&M, laukku Joop!, pipo Balmuir, rukkaset joulupukilta, huopakengät Pomar*

Kävimme eilen sunnuntaibrunssilla ystäviemme luona. Pukeuduin brunssille mekkoon, jota käytin koko kesän. Jalkaan laitoin lakerikengät. Ne samat, joita käytin koko kevään ja kesän.

Toki sujautin kenkiin karvapohjalliset, laitoin jalkaan sukkahousut ja puin päällimäiseksi pitkän talvitakin, mutta simpura sentään kun kaikki neuleet jää käyttämättä, kun pukeudun vielä tammikuussakin kesämekkoon!

Kyselin viime postauksessani, onko vuosikymmenenne alkanut positiivis- vai negatiivissävytteisenä. Talvea ja lunta rakastavilla vuosi on ainakin täällä etelässä alkanut vähän negatiivisesti. Mutta niin tuntui alkaneen useilla muillakin. Ette edes usko millaisia viestejä ihmisiltä sain!

Tämän vuoden alkuun on mahtunut mm. avioero, auton ajaminen seinään, parin yön sairaalareissu ihmisellä, joka ei ole koskaan sairastanut tavallista kausiflunssaa kummempaa, ja yhtäkkiä sairastuneita ja kuolleita lemmikkejä.

Nyt ei auta kuin toivoa, että suunta on nouseva, ja kaikki tämä suru ja murhe loppu kaikkien osalta pian. Tulispa myös edes vähän lunta. Valkoinen maa piristäisi varmasti!

Kuvat: Ida / Ida365