Browsing Category

päivän asu

Muutama päivä muuttoon

28/07/2020

tunnetila: ahdistus

Terkkuja lomalta, jota työleiriksikin voitaisiin kutsua! On tämä koko omaisuuden läpikäyminen kyllä aikamoista puuhaa.

Kuten kerroin, muutamme isommasta asunnosta pienempään (85m2 -> 60m2), ja kolme huonetta muuttuu kahdeksi. Ajatus tilan vähenemisestä saa minut hyperventiloimaan ja hokemaan tauotta: ”Minne nää kamat mahtuu? Me ei mahduta sinne!”

Uuden kodin pohja on kuitenkin niin järkevä, että mieheni rauhoittelee minua koko ajan. ”Ei sun tartte esimerkiksi vaatteista karsia. Kaikki sun vaatteesi mahtuvat sinne kyllä.”

Ja tottahan tuo on. Vaatteet ja muu pienirtain mahtuu uuteen kotiin kyllä, mutta haluaisin silti viedä sinne vain kaiken tarpeellisen ja jatkuvasti käytössä olevan. Vintilläkin meillä on jonkin verran tavaraa, ja tuleva vuokraemäntämme varoitti meitä jo etukäteen asuntoon kuuluvan vain hyvin pienen varastotilan.

Olen itse halunnut muuttaa pienempään asuntoon, ja myös ihan itse päätin käydä kaikki tavarat läpi, vaikka mikään pakko ei olisi. Näin ollen en periaatteessa voi syyttää tästä ahdistuksestani itse muuttoa, vaan ihan vain itseäni.

mekko OVS, pyöräilyshortsit Gina Tricot, korvikset Oikku Design*, laukku Marimekko/DIY, sandaalit Ancient Greek Sandals

Eilen sain valtavan karsintapuuskan ja ladoin kierrätykseen menossa olevaan pahvilaatikkoon raivoissani kokonaan yhden keittiökaapin sisällön. Mieheni tuli paikalle ja katsoi laatikkoon. ”Et kai sä nyt noista kaikista luovu?” ”No tuo on kyllä paras lasikannu mitä meillä on, mutta en käytä sitä joka viikko, joten se vie kaapissa turhaan tilaa…”

Hetken asioita uudestaan mietittyäni otin laatikosta pois kyseisen lasikannun, karahvin ja kannellisen lasipurkin. Muut tavarat saivat lähteä, mutta hyvistä käyttötavaroista EI TARVITSE luopua. Yritän taas muistaa mieheni sanat: ”uuteen kotiin mahtuu kyllä”.

Onneksi mieheni toimii järjen äänenä kun oma, yleensä hyvä, harkintakykyni alkaa pettää. En ymmärrä miksi romahdan muutoissa aina totaalisesti.

Pienen lisäromahduksen aiheutti myös pari päivää sitten saamani puhelu. Ajattelin lahjoittaa itselleni tarpeettomia juttuja Fidalle, ja olen pakannut heille jo neljä pahvilaatikollista tavaraa. Sain perjantaina Fidalta kuitenkin puhelun, jossa ilmitettiin, että heidän noutopalvelunsa on buukattu jo täyteen, eivätkä he pääse noutamaan lahjoitustani ennen muuttoa. Voi itku!

Mutta onneksi jotain positiivistakin. Saimme eilen vietyä ystävien avustuksella jo kaksi pientä muuttokuormaa uuteen kotiin. Kukkia, peilejä, laseja ja muuta särkyvää on nyt viety asunnolle odottelemaan virallisen muuttokuorman saapumista.

Olemme suunnitelleet jokaiselle huonekalullemme uudessa kodissa paikan, ja uskon, että ne sopivat asuntoon ja sen henkeen tosi hyvin. Kaikki se pieni irtosälä saa kuitenkin hermoni kiristymään. Onneksi tavaroita voi karsia vielä uuden kodin päässä. Yritän hokea itselleni, että kaikkea ei ole pakko ehtiä tehdä nyt ennen muuttoa.

Minulla on käsissäni dilemma. Asumme vuokralla pääasiassa siksi, koska en halua omistaa mitään, enkä olla kenellekään velkaa. Omistan kuitenkin miljoona pientä tavaraa, joita sitten itku silmassä ja pala kurkussa pakkailen laatikoihin ja roudailen uusiin vuokrakoteihin.

Mitä jos sitä vaan ostaisi kerralla koko loppuelämän kodin, josta ei tarvitsisi muuttaa enää koskaan? Kumpi olisi henkisesti vähemmän raskasta: muuttoahdistus muutaman vuoden välein, vai vuosikymmeniä jatkuva pankille velkaa oleminen?

Vaikka nyt miten ahdistaa, niin taidan silti valita mielummin nuo muutot. Olen sitä paitsi nyt ehkä vähän edistynyt tässä muuttoasiassa. En ole nimittäin vielä kertaakaan koko muuttorumban aikana itkenyt! Yleensä romahdan pakkaustilanteessa vähintään kerran, ja huudan suoraa huutoa muuttolaatikoiden keskellä. Nyt tuota romahdusta ei ole vielä nähty. Tosin onhan tässä vielä muutama päivä aikaa…

Kuvat: Iina / Moumou

Pienistä koruista isoksi iloksi

15/06/2020

tunnetila: ilo

Kesän 2019 koruhitti oli suomalaisen Kalevala korun vaneriset Kuutar-korvikset. Ohuesta vanerista leikatut kevyet Kuuttaret oli maalattu kirkkailla kesäisillä väreillä, ja ne saivat kauneudellaan ihmiset hurmokseen. Rajoitettu erä vanerikorviksia myytiin loppuun muutamassa hetkessä.

Korvisten saama suosio yllätti valmistajan täysin, ja valtava määrä puisista Kuuttarista kiinnostuneita asiakkaita jäi ilman suosikkikorviksiaan. Korvisten suosiosta ilahtuneena Kalevala koru päätti tuoda myös tänä kesänä myyntiin vastaavan Kuutar -erikoismalliston uusissa väreissä.

Toissa viikon tiistaina Kalevala koru kertoi Instagramissaan, että uusi rajoitettu erä vaneri-Kuuttaria julkaistaan pian. Torstaina seurasi uusi viesti, jossa kerrottiin lanseerauksen tapahtuneen torstaiaamuna, ja että myös tällä kertaa korvikset oli myyty välittömästi loppuun Kalevala korun verkkokaupasta. Helsingissä Espan liikkeessä olisi vielä kaikkia neljää väriä saatavilla.

Loppuunmyynti-ilmoitukseen tuli hetkessä satakunta viestiä ihmisiltä, joista osa juhli onneaan ja kertoi saaneensa ostettua itselleen upeat korvikset, mutta suurin osa viestin jättäneistä kertoi pettyneenä jääneensä ilman vanerisia Kuutar-korviksia.

pellavamekko R-collection, korvikset Kalevala koru, laukku Marimekko/DIY/Zadaa, sandaalit Ancient Greek/Zadaa

Jostain syystä aloin lukea ihmisten julkaisuun jättämiä kommentteja, ja pian katseeni pysähtyi erääseen kirjoitukseen. Kommentti oli kirjoitettu englanniksi, ja kirjoittaja kertoi jääneensä ilman korviksia jo toistamiseen. Myös viime kesänä hän oli yrittänyt saada korviksia itselleen siinä onnistumatta.

Klikkasin itseni kommentoijan profiiliin, ja totesin naisen olevan perulainen, ja asuvan nykyisin Suomessa. Minulle tuli vahva tunne, että haluan auttaa kyseistä henkilöä. Jos upean värikkäästä perulaiskulttuurista lähtöisin oleva ihminen ihastuu ikihyviksi suomalaiseen muotoiluun, niin kyllähän hänelle täytyy Kuutar-korvikset saada!

Laitoin naiselle Instassa yksityisviestiä ja kerroin, että asun Helsingissä ja voin hyvin käydä ostamassa hänelle vaneri-Kuuttaret jos hänen suosikkiväriään on vielä liikkeessä saatavilla. Vähän jännitti miten hän suhtautuisi viestiini.

Ei mennyt kuin pieni hetki, kun sain vastauksen. Lindan viesti oli niin täynnä suurta iloa ja hämmennystä, että minua nauratti. Tiesin, että olin tehnyt oikean ratkaisun tarjotessani hänelle apuani.

Seuraavana päivänä marssin Kalevala korun liikkeeseen ja ilokseni totesin, että molempia Lindan suosikkivärejä oli vielä muutama pari jäljellä. Lähetin hänelle kuvan korviksista, ja lopulta Lindan valinta osui turkooseihin Kuutar-korviksiin.

Korvakoruja sai ostaa rajoitetun määrän, eli kaksi paria/hlö, joten täydellisenä heräteostoksena ostin samalla parin myös itselleni. Hupsis! Omat korvikseni valitsin tietysti mustina (kuvissa).

Ette arvaa miten suurta iloa tällainen pieni auttamisen teko on minulle tuonut! Olemme vaihtaneet Lindan kanssa aiheen tiimoilta (ja vähän muustakin) useita kymmeniä viestejä, ja minusta tuntuu, että olen saanut uuden perulaisen Instagram-ystävän!

Tulin myös ihan valtavan iloiseksi saadessani Lindalta kuvan, jossa hänellä oli uudet korvikset korvissa, ja hän näytti superonnelliselta.

Auttakaa ihmiset toisianne, ilahduttakaa ja tehkää hyviä tekoja! Tuttu tai tuntematon, ei sen väliä, kunhan joku ilahtuu. Minua nauratti Kalevala korun liikkeellä, kun myyjätär ihasteli minun olevan todellinen ystävä, kun tulin ostamaan korut ystävälleni. Hih, en kehdannut kertoa hänelle, että en itse asiassa edes tunne henkilöä, jolle korviksia tulin ostamaan!

Kurkatkaa vielä Lindan kirjoittama kuvateksti, jonka hän kirjoitti IG-tililleen kun hän esitteli siellä juuri postissa saamansa korvikset. Voitte uskoa, että minulle tuli melkein itku, kun huomasin miten kauniisti Linda oli kirjoittanut.

Ihanaa alkanutta juhannusviikkoa kaikille!

Kuvat: Anna-Maria/Secret Wardrobe

Kesän hellepäivät pelastava mekko (ja ikuisuuskompleksi)

06/06/2020

tunnetila: pohdiskelu

Olen kirjoittanut tämän postauksen nyt neljä kertaa. Aloitan aina kertomalla kauniista kesämekosta. Sen jälkeen alan kauhistelemaan käsivarsiani, ja lopulta päätän olla julkaisematta koko postausta. Yritän nyt viidettä kertaa päästä maaliin paremmalla onnella.

Aloitetaan siis ihanasta mekosta*, jonka pääsin valitsemaan itselleni KappAhlia edustavan PR-toimiston mallikappaleista.

Vaatekaapistani on puuttunut pitkä, rento ja vilpoisa mekko, jota voin käyttää hellesäillä kaikkialla. Tämä mekko päällä voin sujuvasti siirtyä vaikkapa rannalta ravintolaan, kunhan muistan ravistella rantahiekat helmoista ennen ravintolan sisäänkäyntiä. Mekko on todella monikäyttöinen ja rentoudessaan superihana!

Pitkä ja ilmava mekko on valmistettu vastuullisesti kasvatetusta puuvillasta, ja se kuuluu KappAhlin Sustainability Label -merkin alle (lue lisää KappAhlin vastuullisesta muodista täältä) .

mekko KappAhl (saatu PR-näytekappale)*, korvikset Arena CPH (second hand Zadaa), reppu Lilian Urquieta, sandaalit Ancient Greek Sandals (second hand Zadaa)

Mekon saatuani laitoin viestiä iltapäivän puistotreffikumppanilleni. ”Hei ehdittäiskö kuvata yksi ihana KappAhlilta saamani kesämekko ennen kun mennään syömään?

Mun täytyy varoittaa jo etukäteen, että kuvaukset tulee olemaan tällä kertaa tosi haastavat. Mekko on hihaton, ja mulla on niin paha käsivarsikompleksi, että sun täytyy sit katsoa kuvatessa tarkkaan, että mun käsivarret näkyy kuvissa mahdollisimman vähän.”

Poseerasin kuvauksissa mekko päällä kameralle koko ajan vähän vaivaantuneena. Ajattelin vain käsivarsiani, ja yritin peitellä niitä mekon runsaisiin helmoihin. Kysyin kesken kuvausten huolestuneena useampaan kertaan, onko kuvissa nyt tosi paha ”käsivarsihomma”. ”Näkyykö mun käsivarret niissä kuvissa?”

Lopulta kuvaaja kyllästyi kyselyihini ja alkoi selata kameran näytöltä kuvaamiaan kuvia. ”Siis anteeksi nyt vaan, mutta mä en edes tiedä mitä mun täytyy näistä kuvista etsiä. En mä näe näissä kuvissa mitään vikaa. En yhtään tajua mikä noissa käsivarsissa on muka vikana”, sanoi kuvaaja lopulta ja kuulosti turhautuneelta.

Niinpä niin. Mistä hitosta nuo kompleksit oikein kumpuavat? Muistan, että minulla oli samat reisi- ja käsivarsikompleksit jo parikymppisenä. Painoin silloin yli 10kg vähemmän kuin nyt, ja nyt kun katson tuohon aikaan otettuja kuvia, näytän niissä just hyvältä, ja käsivarretkin on tosi hoikat.

Kehun aina muita ja puhun armollisuuden ja itsen hyväksymisen puolesta. Miksi en sitten voi hyväksyä omaa vartaloani juuri sellaisena kuin se missäkin elämäntilanteessa on? Tollo mikä tollo.

Valitsin ensin tähänkin postaukseen julkaistavaksi pelkästään sellaisia kuvia, joissa käsivarteni eivät näy kunnolla, vaan olen piilottanut ne mekon muhkean helman taakse.

Pitkän pohdinnan jälkeen kaivoin esiin roskiksesta sinne saatesanoin ”hyyyyiiiii miten hirvee” heitetyt kuvat, joissa seison sivuttain kameraa kohti, ja julkaisin niistä kaksi.

Nuo roskiksesta kaivetut kuvat on oikeasti ihan hyviä ja käsivarsissani ei ole mitään vikaa. Tällä hetkellä ”hyyyyiiiii miten hirvee” -kommentin ansaitsee vain oma mieleni, joka vääntämällä vääntää ongelmia täysin olemattomista asioista!

Kuvat: Vilma

Loppuu kesken ja tippuu jalasta, mutta muuten ihan hyvät housut

12/05/2020

tunnetila: hauskuus

Jos käyttäisin nykyään muitakin housuja kuin pehmeitä kotilökäreitä tai kahisevia ulkoiluhousuja, niin kevääseeni kuuluisivat ehdottomasti nämä hassut siniset farkut, joiden lahkeet loppuvat kesken.

Olen käyttänyt leveitä, lyhytlahkeisia culottes-housuja jo monta vuotta, enkä ikinä ajattele niiden lahkeiden loppuvan liian lyhyeen. Näiden farkkujen kanssa minulla on kuitenkin ihan hassuttelevan pellen olo.

kevytuntuvatakki ja farkut Uniqlo, raitapaita ja laukku Marimekko/Zadaa, korvikset* ja sormukset LillanHelsinki, kengät Pomar*

Ostin kuvien levarifarkut viime syksynä Kööpenhaminasta, ja jo kassalta pois kävellessäni kaduin ostostani. Olihan nuo farkut eittämättä maailman mukavimmat päällä, mutta ajattelin, että ihmisten ilmoille en taida koskaan nuo housut jalassa rohjeta.

Mutta kuinkas sitten kävikään? Ostin farkut tulevaa kesää ajatellen, mutten malttanut odottaa niiden käyttöönottoa sinne asti. Nämä kuvat otettiin maaliskuun alussa, ennen poikkeuskevään alkua, ja jo siihen mennessä olin käyttänyt hassuja farkkujani monta kertaa.

Ovatpa farkut olleet jalassani myös töissä, ja sain niistä silloin valtavasti kehuja. Hih!

Kaikenlaisiin muotivillityksiin sitä ihminen näkyy lähtevän mukaan vielä näin keski-ikäisenä. Olen kuitenkin haaveillut jo vuosia sinisistä farkuista, ja kun kerrankin satuin sovituskoppiin hauskannäköisten farkkujen kanssa, niin pakkohan ne oli ostaa.

Olisin tosin voinut mennä sovituskoppiin vähän tyhjemmällä vatsalla. Olin juuri ennen ostosreissua syönyt valtavan brunssin, ja vatsani oli niin täynnä, että tuli ostettua numeroa liian isot housut.

Katsotaan muistanko tämän seuraavalla kerralla housuostoksilla ollessani.

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe

Toivotonta valmistautumista – saksien kanssa vaatekaapin kimppuun

26/04/2020

tunnetila: huvitus

Ystäväni Reetta soitti minulle torstaina. ”Mä tiedän, että sä oot vaan kotona ja välttelet ihmisiä, mutta voitaisko silti nähdä huomenna? Tarvitsisin asukuvausapua yhteen kamppikseen, ja olisi muutenkin tosi kiva nähdä.”

Ensimmäinen reaktioni pyyntöön oli kauhistus. Eihän nyt tällaisena aikana ketään voi tavata! Sitten aloin miettiä, miten kivaa olisi päästä höpöttelemään ystävän kanssa. Sen jälkeen totesin, että asukuvathan otetaan yleensä aika kaukaa, monen metrin päästä, eli lähikontaktia tuossa ei synny.

”No hitto nähdään! Jos mäkin nyt lähes viidenkymmenen kotipäivän jälkeen jaksaisin meikata ja laittaa kunnolliset vaatteet päälle, niin voisitko sä ottaa myös musta muutaman kuvan?” ”Totta kai otan!”

Siispä sovittiin treffit perjantaille.

takki Burberry, huppari Erdem X H&M, farkut Andiata (diy), lenkkarit Stella McCartney x Adidas (second hand, Zadaa)

Olisittepa olleet kärpäsenä katossa, kun valmistauduin tapaamiseemme. Nauroin välillä kotona yksin ääneen, kun olin niin onneton kaikkine touhuineni. Yritin kyllä laittautua vanhaan malliin, mutta mistään ei tullut mitään.

Kuivasin hiukset suihkun jälkeen hiustenkuivaajalla ensimmäistä kertaa lähes kahteen kuukauteen. Hiustenkuivaajasta leijui ilmoille palaneen käryä. Kokeilin laittaa jonkinlaista kampausta, mutta mikään ei onnistunut ja päädyin jokapäiväiseen ponnariin.

Otin meikkipussin esille, mutten halunnut tarttua yhteenkään sutiin tai purkkiin. Laitoin korvikset korviin ja suihkautin korvan taakse hajuvettä. Tuijotin meikitöntä itseäni kylppärin peilistä varmaan vartin ja totesin, että olen aivan hyvä näin.

Vaatekaappia tuijotin samalla lasittuneella katsella kymmenen minuuttia. Päätin, että harmaasta turvahupparista en luovu. Jalkaan halusin laittaa  Zadaasta löytämäni Stella McCartneyn supercoolit sneakerit, mutta housuista oli tulla ongelma.

Kaikki housuni näyttivät todella kulahtaneilta, nyppyisiltä ja aikansa eläneiltä. Ainut freesi pilkahdus housuhyllyllä oli monta vuotta vanhat valkoiset farkut. Vetäisin farkut jalkaani. Totesin niiden olevan kamalat ja hain keittiöstä sakset. Niks naks, lahkeet poikki ja uusi sovitus. Heti alkoi näyttää paremmalta!

Sakset kädessä vaatekaapin edessä seisoessani huomasin kaapissa mekon, jonka olin ajatellut laittaa kirppikselle. Mekko oli muuten sievä, mutta siinä oli minulle hauiksen kohdalta liian kireät hihat.

Suit sait ja tuumasta toimeen. Levitin mekon lattialle ja leikkasin siitä summan mutikassa hihat irti. Mekko päälle ja peilin eteen. ”Oho, tulipa hyvä!” Mekko takaisin kaappiin, farkut jalkaan ja takki päälle. Reetalle viesti: ”Oon nyt valmis, lähden tulemaan!”

Meikittömien kasvojen ja vaatekaapin tuijotteluun käytin aikaa yhteensä vajaan puoli tuntia, farkkujen ja mekon uudistamiseen meni alle 5 minuuttia. Nähtävästi sitä saa paljon aikaan, kun keskittyy olennaiseen!

Saavuin treffeille meikittömänä, kumihanskat kädessä. Reetan mielestä olin antanut periksi koronalle kun en edes yrittänyt ehostaa itseäni. ”Oon ihan hyvä näin”, totesin. ”Otetaanpas nyt niitä kuvia!”

Kuvat: Reetta E