Browsing Category

päivän asu

Matkan ikävä alku

tunnetila: suru

Olen yrittänyt parina iltana kirjoittaa reissuvinkkejä kauniiseen ja mielenkiintoiseen Gdanskiin, mutta kirjoittaminen ei onnistu.

Haluaisin kirjoittaa upeasta hotellistamme, simppelistä, mutta silti supermaukkaasta pastasta jota matkallani söin, ja vaikuttavasta Toisen maailmansodan museosta jossa kävimme, mutta mielessäni pyörii vain matkamme ensimmäiset hetket.

Ajattelin pitkään etten kirjoita tästä mitään, sillä en halua muistella tuota tapahtumaa enää ollenkaan. Halusin tai en, nuo hetket pyörivät kuitenkin edelleen mielessäni niin voimakkaina, että haluistani huolimatta ajattelen niitä koko ajan. Päätin siis nyt kertoa miten matkamme alkoi. Jospa kirjoitetun tekstin avulla pääsisin eroon mieltäni vainoavista muistoista.

Läksimme reissuun tasan viikko sitten. Aamulentomme Gdanskiin lähti Helsinki-Vantaalta viime perjantaina klo 7.45. Matkustimme Puolaan pienellä koneella, joten meillä oli bussikuljetus terminaalista koneelle.

Pääsimme bussilla koneen luo ja bussin ovet avattiin. Ensimmäinen matkustaja astui ulos bussin ovesta ja liukastui jääkentäksi muuttuneella lentokentällä. Mies kaatui selälleen ja iski päänsä linja-auton ovensuun metalliseen laitaan. Seisoin ihan miehen vieressä ja kuulin sen kamalan pamauksen, mikä kuului kun hänen takaraivonsa iskeytyi bussin lattiaan.

Seuraavaksi ulos menossa ollut nainen kaatui saman kohtaan, ja kolmentena ulos lähdössä ollut mieheni ehti jo horjahtaa, mutta sain napattua hänestä kiinni jotta hän ei kaatunut edellisten päälle.

Lähtömme viivästyi jonkin verran, sillä paikalle kutsuttiin ambulanssi ja miestä hoidettiin jo kentällä. Myös matkustajien joukossa oli onnekkaana sattumana mukana hoitoalan ammattilainen ja hän antoi miehelle ensiapua heti onnettomuuden satuttua. Lopulta lentomme kohti Gdanskia lähti ilman kaatuneita miestä ja naista, sekä heidän seuralaisiaan.

En tiedä olenko jotenkin erityisen herkkä, vai vaikuttiko kokemukseeni se, että olin ihan vieressä tapahtumahetkellä ja mm. kerroin päätään pitelevälle kaatuneelle miehelle, että hänen takaraivostaan tulee verta, mutta tuo tapaus oli pilata koko reissumme.

Olin koko parin tunnin lennon ihan poissa tolaltani, eivätkä nuo ajatukset lakanneet piinaamasta minua edes perillä.

Meillä oli tosi kiva reissu, mutta aina kun meillä oli oikein kivaa aloin miettiä liukastunutta miestä. Myös hän oli odottanut matkaa, ja nyt makaa pahimmassa tapauksessa sairaalassa aivotärähdyksen kourissa ja kovissa kivuissa.

Heräilin hotellissa öisin ja aloin välittömästi miettiä tapahtunutta. Kuulin taas miehen päästä kuuluneen pamauksen ja näin verta vuotavan takaraivon, enkä saanut enää unta.

Tapahtuneesta on nyt viikko, eivätkä nuo ajatukset jätä minua edelleenkään rauhaan. Voi olla että oloni paranisi, jos saisin tietää aiotaanko lentokentällä parantaa tilannetta. Voidaanko siellä vaikkapa suolata kenttää jos hiekoitus ei ole mahdollista?

Muistan myös jossain lentokentällä kävelleeni talvella bussilta koneelle pitkää käytävämattoa pitkin. Myös tuo olisi erinomainen ratkaisu. Punaista mattoa pitkin koneeseen kävely toisi juhlavaa tunnelmaa ja ehkäisisi ambulanssireissuja. Levitetään niitä punaisia mattoja paljon turhempienkin tilaisuuksien vuoksi…

Laitoin palautetta lentokentälle kahteen eri paikkaan. Kysyin, eikö olisi kaikkien etu, että kentältä poistutaan suunnitellusti lentokoneella, eikä ambulanssilla, mutten ole vieläkään saanut yhtään vastausta.

Kun lentomme oli lähdössä, kuului kaiuttimista kuulutus ”Turvallisuutenne koneessa on meille tärkeää.” Edessäni istuva nuorukainen totesi osuvasti ”Jep, mutta koneen ulkopuolella kenelläkään ei ole mitään väliä.” Itselleni jäi kyllä reissun alusta aika sama fiilis.

Ja taas sataa lunta

tunnetila: tylsyys

Joko Teille alkaa tämä lumen tulo riittää? Minun on pakko todeta, että minulle ei riitä. Tai siis lisää lunta ei enää tarvitsisi sataa, mutta toivon, ettei nämä lumet tästä ihan heti sulaisi pois. En ole nimittäin ehtinyt vielä yhtään nauttimaan talvesta.

Selkäni kramppasi tammikuun kymmenes päivä, eikä ole vieläkään kunnossa. Olen joutunut jo kuukauden liikkumaan selkääni varoen, ja viimeksi eilen lääkäri ehdotti vielä sairausloman kirjoittamista, lisää lääkkeitä ja käyntiä selkäspesialistilla. Selkäspesialistille menen mielelläni, mutta sairauslomaa tai lääkkeitä en enää halua.

Onneksi fyssarini on sitä mieltä, että olen selän kuntouttamisessa jo niin hyvässä vaiheessa, että saan selkään kuntoon oikeanlaisella liikunnalla ja lihasten vahvistamisella, eikä lisää lääkkeitä välttämättä tarvita. Aikaa ja sinnikkyyttä se vaatii, mutta kyllä selkä kuulema vielä kuntoon tulee. Sitä odotellessa…


takki Marimekko, housut Marks&Spencer*, laukku Marc Jacobs,
reppu Haglöfs*, hanskat Sauso, kengät Pomar*

Haluaisin, heti kun selkäni sen mahdollistaa, tehdä pitkiä kävelylenkkejä kauniissa lumisessa luonnossa. Olisi ihana hiihtää ja luistella. Parasta olisi kesken pitkän lenkin istahtaa laavulle syömään eväitä ja juomaan jotain lämmintä. Toivottavasti selkäni mahdollistaa nuo haaveet pian, eikä lumi ehdi siihen mennessä muuttua loskaksi tai sulaa kokonaan pois.

Olisiko Teillä antaa vinkkejä laavuista, jotka sijaitsevat lähellä Helsinkiä mukavien kävelyreittien varrella? Mieluiten niin, että kävelylenkin voi aloittaa saapumalla paikan päälle julkisilla. Autoa minulla ei ole, joten paikalle täytyisi päästä jollain muulla tavoin.

Jos ette tiedä laavuista, niin tuleeko mieleen jotain muita paikkoja, missä voisi nauttia talvesta ja tehdä hauskoja talviaktiviteetteja, esimerkiksi lumikenkäilyä tai retkiluistelua jäällä? Kiitos jos keksitte jotain vinkattavaa!

Kivaa perjantaita kaikille! Muistakaa ulkoilla ja nauttia lumisesta luonnosta jos olette terveenä. Ulkoilu ja liikunta on paras lahja, mitä voitte itsellenne antaa!

Kuvat: Iina / MouMou

Pipo päässä pakkasella

tunnetila: huvitus

Arvatkaa mitä?! Tuotiin viikonloppuna lämpömittari makuuhuoneeseemme ja mitattiin huoneen lämpötila sängyssä siitä kohtaa, jossa tyynymme ovat. Lämmintä oli +16.1 astetta! Mitä hittoa?! Ei ihme, että älypehmustettu tyynyni* on aina ihan kivikova (eli jäässä!), kun menen nukkumaan.

Olen ollut nyt parin viikon ajan sitä mieltä, että makuuhuoneessamme on vähän liian kylmä, mutta mieheni on vaan todennut, että viileässä nukkuu paremmin kuin liian lämpimässä. Totta varmasti tuokin, mutta rajansa on viileydelläkin.

Ei ole noilla lämpöasteilla ihme, että vitkuttelemme nykyään sängystä nousemista viimeiseen asti. Kello on soinut aamulla jo puoli tuntia sitten ja olisi jo kiire töihin, mutta me molemmat vaan kääriydymme syvemmälle peiton alle ja kitisemme kuin pienet lapset ”Äääää, mä en haluu nousta täältä lämpimästä!”

pipo Balmuir*, jättihuivi H&M Premium*, hanskat Marimekko,
takki Uniqlo, hame KappAhl/Limited Edition Arrivederci-mallisto*,
laukku Marc Jacobs, kengät Terhi Pölkki

Synnyin maailmaan tammikuun alussa, talven kovimmilla pakkasilla. Olen aina ajatellut, että olen syntymässäni saanut ihastuksen kunnolliseen talveen.

Kunnon talvi tarkoittaa minulle yli -15 pakkasta, kirkasta auringonpaistetta, valkoisena kimaltelevaa lunta, ulkoillessa jäätyviä silmäripsiä, punaisia poskia, lämpökerrastoja, villasukkia ja paksuja toppavaatteita.

Noista kaikista talven elementeistä pidän kovasti. Mutta vaikka ulkona olisi täydellinen talvi, niin kyllä sisällä pitäisi olla lämmintä edes sen +19.

Hrrrrr, mitenkähän noita 1900-luvun alussa valmistettuja ikkunoita saisi tilkittyä? Tästä jos pakkanen vielä kiristyy, niin seuraava vaihtoehto on laittaa pipo päähän myös yöksi…

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe

Iisisti kukkamekossa

tunnetila: tykkäys

Mekot, nuo selkäkipuisen parhaat ystävät, ovat olleet pukeutumiseni kulmakivi viime viikkoina. Siis ainakin sellaisina päivinä, kun olen laittanut päälle jotain muuta kuin toppahousut.

Kevyiden mekkojen alle voi pukea paksut sukkahousut tai vaikka lämpökerraston, ja silti näyttää hyvältä. Esimerkiksi tätä samaa mekko-villatakki-komboa olen käyttänyt viime kesästä asti.

Viileänä kesäiltana mekon alta pilkisti paljaat sääret ja flip flopit, nyt alla on paksuimmat villasukkahousut* mitä omistan, ja jalassa Pomarin säänkestävät huopakengät*. Enkä palellut yhtään!

villatakki Malene Birger, mekko H&M*, kaulaliina Balmuir*,
laukku Marc Jacobs, kengät Pomar*

Kiitos muuten Teille kaikille, jotka jaoitte (taas kerran) omia vinkkejänne selkäkivun torjuntaan. Minullakin on antaa Teille yksi vinkki, minkä kuulin maanantaina terveydenhoitajalta.

Tiesitkö, että kivun koittaessa kipulääkkeitä kannattaa syödä kuurinomaisesti? Minä en tiennyt. Ajattelin, että jos lääkitsen kivun pois, niin teen itselleni hallaa. Ajattelin mielestäni loogisesti, että kipua kannattaa tuntea, jottei ala tekemään liian rajuja kumarteluja tai muita liikkeitä, jotka saavat selän entistä huonompaan kuntoon. Olin väärässä.

Hoitajan mukaan kipua ei kannata pitää, sillä se kroonistuu helposti, ja kipupesäkkeet alkavat levitä myös varsinaista kipukohtaa laajemmalle. Eli heti kivun koittaessa kannattaa syödä kipulääkkeitä vaikka kolme päivässä, jotta kipu ei pääsisi leviämään.

Olen itse ottanut tämän selkäjumin aikana vain muutaman kipulääkkeen, yleensä öisin, jotta saisin nukutuksi. Tiistaina kävin kuitenkin vihdoin lääkärillä (vasta pakotettuna, tietysti), ja nyt sain lääkkeet, joilla olemiseni on helpottunut.

Miksi sitä aina kärvistelee kivun kanssa, eikä mene heti lääkäriin? Tänä päivänä kun töissä on etätyömahdollisuus, sitä tekee helposti töitä kotona vaikka pää kainalossa. Itsekin taoin viime viikolla hommia läppäri sylissä, sängyssä vaakatasossa maaten.

”Ei tässä mitään, eipähän tule ajateltua kipua niin paljon, kun hommia piisaa.” En sitten tullut ajatelleeksi, että epäergonominen työasento saattaa pian jumiuttaa koko selän, ja siinä sitä sitten ollaan kun pääkään ei enää käänny.

Onneksi työterveyslääkäri puuttui hölmöilyyni, ja nyt ollaan paranemisen kanssa jo paremmalla tolalla. Iisisti ottaminen taitaa kyllä olla paras apu ihan kaikkeen!

Kuvat: Vilma

Muhkumpi parempi

tunnetila: tykkäys

Vitsit miten ihanaa, että Helsingissäkin näyttää jo vähän talviselta! Ei sitä lunta näin paljon ole mitä näissä jouluna otetuissa kuvissa, mutta parempi edes pieni lumikerros, kuin se iänikuinen musta asfaltti ja vesisade.

Ostin viime talvena Marimekolta pullean ja kuohkean untuvatakin. Käytin lämmintä takkia niin pitkälle kevääseen kuin oli mahdollista. Tykkäsin takista niin paljon, että vähän jopa harmitti kun alkoi olla liian keväistä ja lämmintä sen käytölle.

Koko syksyn ja leudon alkutalven odotin innoissani tulevia pakkasia, jotta voisin pujahtaa muhkutakin sisään ja tuntea olevani turvassa kylmältä maailmalta.

Jouluksi luvattiin kunnolla pakkasta, joten kaivoin untsikan esiin ja otin sen mukaan joulureissuun. Odotukseni palkittiin, sillä yhtenä päivänä pakkasta oli -22 astetta! Ai että oli ihanaa!

takki Marimekko, villamekko Katri Niskanen,
sukkahousut Wolford*, hanskat Sauso, talvikengät Pomar*


Iloitsin myös uusien talvikenkieni ensimmäisistä käyttökerroista kunnollisen pakkasen paukkuessa. Sain syksyllä valita kotimaiselta Pomarilta itselleni uudet talvikengät. Olisin tarvinnut jotkut vähän kevyemmät kengät Helsingin loskaan ja sateeseen, mutta ihastuin Paljakka -saappaisiin* niin paljon, että minun oli pakko valita ne.

Voi että rakastan saappaiden lämpöä ja pehmeyttä! Jo pelkästään näiden kenkien vuoksi toivon, että Helsinkiin saataisiin vielä tänä tälvena kunnolla lunta. Haluaisin käyttää näitä koko ajan!

Pullea takki ja muhkeat kengät. Ai että mikä pukeutumisnautinto. Talvimottoni on selvästi ”mitä muhkumpi, sen parempi”!