Browsing Category

päivän asu

Saako tätä edes sanoa? – Välillä ilo löytyy materiasta

tunnetila: surua, iloa ja sekavuutta

Jos alkuperäiset suunnitelmat pitäisivät paikkansa, niin blogini loppu koittaisi tällä viikolla. Tämä olisi luultavasti viimeinen postaus, minkä blogiini koskaan kirjoittaisin. Huh, pelkkä ajatus saa edelleen käteni vapisemaan ja tekee muutenkin fyysisesti huonon olon.

Jos ihan totta puhutaan, niin huono olo minulla on jo muutenkin. Maailma on edelleen täynnä melankoliaa, ja synkkiä tapahtumia tapahtuu yhä viikottain. Tällä viikolla olen surrut menetystä, jonka työyhteisömme koki yllättäen. Yksi iloinen nauru lakkasi lauantaina pysyvästi. Suru tuntuu hetkittäin musertavalta.

Tämäkin suru huomioon ottaen olen todella onnellinen siitä, etten väkisin päättänyt lopettaa blogiani. Onneksi minulla oli rohkeutta myöntää, etten juuri nyt pärjääkään ilman tätä avautumiskanavaa, enkä sen ympärillä olevaa hyväntahtoista yhteisöä. Kiitos vielä sadannen kerran siitä, että juuri TE olette täällä kanssani!

reppu Marimekko, takki* ja housut Voglia, huivi H&M Premium*, pikkulaukku FilippaK, kengät Pomar*, karvakaveri lainassa

Silloin, kun maailma tuntuu olevan poissa radaltaan, täytyy iloa löytää elämään pienistäkin asioista. Kuten vaikkapa lauantaipäivästä ystävän ja koirakaverin kanssa. Aurinkoisesta metsästä ja jylhistä kallioista. Pienestä lumipeitteestä, vaikka se olisi maassa vain puoli tuntia. Hyvässä seurassa syödystä pizzasta.

Tänä vuonna yksi tammikuun parhaista jutusta on ollut niinkin mitätön ja materialistinen juttu, kuin uuden repun löytyminen.

Sinä vuonna kun olin ostolakossa, Marimekko toi markkinoille Kortteli-repustaan uuden kauniin värin, meleeratun beigen. Harmittelin koko vuoden, kun en saanut ostaa tuota näppäränkokoista reissureppua itselleni.

Beige reppu myytiin loppuun Marimekon Ystävämyynneissä samana syksynä, ja siitä lähtien olen etsinyt kyseistä reppua kaikkialta, niin uutena kuin käytettynäkin.

Muutama viikko sitten tärppäsi. Rakas ystäväni Emilia laittoi minulle yllättäen viestiä. ”Onko tää se väri mitä etsit?” ja mukana oli linkki repun myynti-ilmoitukseen Tori.fi:ssä. Voi kyllä, juuri tuota reppua olin etsinyt!

Ihana ystäväni oli muistanut epätoivoiset reppuhaaveeni, ja laittanut heti repun bongattuaan myyjälle viestiä. Kuin onnenkantamoisena repun myyjä oli Espoossa, ja saimme sovittua heti seuraavalle päivälle repputreffit.

Voi vitsit miten iloiseksi tuo reppu on minut tässä alkuvuoden aikana tehnyt! Ajattelin, että ostan repun viikonloppureissuja varten, mutta siitä onkin tullut ykköskassini arjessa. En malta olla nyt ollenkaan ilman sitä!


Joku saattaa nyt miettiä, että on tahditonta kirjoittaa samassa postauksessa suuresta menetyksestä, ja seuraavassa kappaleessa hehkuttaa materiasta saamaansa iloa, mutta jos jotain olen elämästä oppinut, niin sen, että synkkyyteen vajoaminen on hyvin vaarallista.

Välillä jokaiseen pieneenkin ilonhetkeen tai valonpilkahdukseen on tartuttava kaksin käsin, ettei se vain pääsisi karkaamaan. Niin kauan kun pilvellä näkee hennon kultareunuksen, niin kauan on toivoa.

Nyt vaan toivotaan, että helmikuu starttaisi tammikuuta paremmalla pössiksellä, ja että planeetat löytäisivät paikkansa. Ja niin, minullahan alkaa ensi viikolla uusi työ, ja nelipäiväinen työviikko. Iik, toivottakaa onnea uuteen työhön. En yhtään tiedä miten tulen siinä pärjäämään!

Kuvat minusta: Vilma

Eniten ahdistaa keskeneräisyys

tunnetila: pohdiskelu

Siitä lähtien, kun ilmoittaa töräytin blogini lopettamisesta, olen mietinyt asiaa joka päivä lähes aamusta iltaan. Olen kirjoittanut ylös listauksia bloggaamisen hyvistä ja huonoista puolista, ja olen punninnut asioita varmasti jokaiselta kantilta. Olen miettinyt mitä hyvää tai huonoa blogini lopettaminen toisi elämääni.

Pähkäilyjen myötä olen todennut, että blogi ja sen kautta tapaamani uudet ihmiset, sekä blogiin liittyvät tapahtumat ja tilaisuudet, ovat minulle henkireikiä, jotka tekevät arjestani mielekkäämpää ja vaihtelevampaa. Ne ilahduttavat ja inspiroivat minua. Ne ovat minulle mukavaa puuhaa arjen muun puurtamisen oheen. En millään haluaisi luopua tästä sisällöstä elämässäni.

Mikä sitten bloggaamisessa rasittaa? Miksi edes ajattelin lopettavani? Bloggaamisessa minua ahdistaa eniten ITSE ITSELLENI asettamani paineet. Koen, että minun täytyy tuottaa sisältöä blogiini säännöllisesta ja aktiivisesti, vaikka oikeasti mitään pakkoa ei ole. Luon itse itselleni julkaisuaikataulun, josta stressaan.

neuletakki Grana, t-paita* ja housut* Marks&Spencer, kengät Terhi Pölkki

Haluan kirjoittaa blogissa kaikista tekemistäni matkoista ja testiin saamistani hyvistä kosmetiikkatuotteista, mutta realiteetit, eli kirjoittamiseen jäävä aika arjessa, tulee vastaan. Otan kyllä reissussa kuvia ja kuvaan kotona testaamaani kosmetiikkaa, mutta sitten en ehdikään kirjoittaa artikkeleihin tekstejä.

Matka- ja kosmetiikkapostaukset ovat hyvin työläitä tehdä. Postauksien tarkoituksena on antaa vinkkejä ja uutta infoa, kertoa paikoista tai tuotteista oman kokemuksen kautta, mutta niitä tehdessä täytyy myös googlailla ahkerasti ja etsiä tietoja kaupunkien historiasta tai kosmetiikkatuotteiden sisältämistä raaka-aineista. Faktat tulee olla kunnossa, mutta silti näkökulma on oltava jotain muuta, kuin pelkkä tuote-esittely tai pätkä matkaoppaasta.

Minulla on tällä hetkellä blogini luonnoksissa 72 keskeneräistä artikkelia. Vanhin kirjoittamatta jäänyt reissupostaus on vuodelta 2013. Postauksessa on kuvat ja kaikki, mutta reissuvinkit Washingtoniin on silti jäänyt antamatta. Washington, Hongkong, Macao, Gdansk, Granada, La Herradura… Keskeneräisten postausten to do -lista on älyttömän pitkä, ja tuntuu, että ahdistun ja muserrun niiden alle, kun vain ajattelenkin niitä.

Toinen asia minkä olen todennut painavan mieltä, on blogiin käyttämäni raha. Blogini kaapattiin muutama vuosi sitten, ja tuosta kaameasta kokemuksesta viisastuneena palkkasin itselleni apua blogin ylläpitoon. Vaikka kuukausittain maksamani summa blogin toimivuudesta ja hyvästä blogialustasta on ollut pieni (n. 75€/kk), tekee se vuodessa silti 900€.

Toki lähes kaikki harrastukset maksavat, mutta silti tuon summan maksaminen on aiheuttanut minulle fiiliksen, että minun on pakko kirjoittaa ahkerasti kun kerran maksan tästä ilosta. Pakko ei ole hyvä lähtökohta millekään, joten päätimme nyt tehdä helmikuun lopussa pieniä muutoksia blogini sijainnin ja ylläpidon suhteen. En tiedä tuleeko tuo vaikuttamaan blogini ulkoasuun tai muihin juttuihin, mutta se selviää helmikuun lopussa.

Toinen päätös minkä tein, on se, että poistan blogistani ihan kaikki vanhat postausaihiot, ja elän tästä eteenpäin hetkessä. En tule kuitenkaan koskaan kirjoittamaan loppuun noita yli seitsemääkymmentä vanhaa postausta, joten heippa vaan, poistan ne kaikki kummittelemasta taakkana harteillani.

Blogiin liittyvien positiivisten ja negatiivisten asioiden kanssa painiessani olen ollut myös yhteydessä bloggaajakollegoihini. Laitoin viestiä mm. eräälle kaverilleni, joka lopetti todella suositun bloginsa muutama vuosi sitten. Laitoin hänelle itkunsekaisen viestin: ”Päätin lopettaa blogini, mutta nyt saan itkukohtauksia ja tuntuu että kuristun. Miten tästä kammottavasta olosta voi selvitä? Miten sä selvisit?”

Ystäväni vastasi: ”Mulle ei tullut silloin tuota fiilistä. Blogin kirjoittaminen oli tuntunut jo niin pitkään merkityksettömältä, että lopettaminen tuntui oikealta ja helpolta.” Päättelin vastauksesta sen, että minun aikani ei ole vielä lopettaa. Jos saan lopettamispäätöksellä aikaan hyperventiloinnin enkä mieltä vapauttavaa euforista tilaa, siihen täytyy olla joku syy.

Toinen bloggaava ystäväni laittoi minulle viestiä: ”Oon itekin harkinnut monesti blogin lopettamista, mutta aina peräännyn. Meidän on parempi hyväksyä kohtalomme bloggaajina.”

Niin kai se sitten on. Kerran bloggaaja, aina bloggaaja.

Kuvat Nadja / Are You Feeling Fashionable

Olispa lunta ja pakkasta

tunnetila: tylsyys

Nämä kuvat on otettu aika tasan kaksi vuotta sitten. Voi noita aikoja! Oli kunnollinen talvi, oli lunta ja pakkasta!

Vaikka rakastankin kesää, aurinkoa ja lämpöä, niin olen kuitenkin syntynyt tammikuun alussa hurjilla paukkupakkasilla. Ehkä juuri siksi olen aina tykännyt myös kunnollisesta talvesta lumineen ja pakkasineen.

Olen ollut juuri se ärsyttävä tyyppi, joka on todennut kaikkien muiden palellessa, että ”voi kuulkaa, talvi on pukeutumiskysymys”, ja olen vetänyt päälle lämpimän alusasun ja viisi muuta vaatekerrosta, ja painellut ulos säällä kuin säällä.

Eihän tätä tämän hetkistä säätilaa hyvällä tahdollakaan voi talveksi kutsua. Onko Helsingissä ollut koko ”talvena” edes kertaakaan pakkasta?

takki Marimekko, nahkahousut Jimmy Choo for H&M, laukku Joop!, pipo Balmuir, rukkaset joulupukilta, huopakengät Pomar*


Kävimme eilen sunnuntaibrunssilla ystäviemme luona. Pukeuduin brunssille mekkoon, jota käytin koko kesän. Jalkaan laitoin lakerikengät. Ne samat, joita käytin koko kevään ja kesän.

Toki sujautin kenkiin karvapohjalliset, laitoin jalkaan sukkahousut ja puin päällimäiseksi pitkän talvitakin, mutta simpura sentään kun kaikki neuleet jää käyttämättä, kun pukeudun vielä tammikuussakin kesämekkoon!

Kyselin viime postauksessani, onko vuosikymmenenne alkanut positiivis- vai negatiivissävytteisenä. Talvea ja lunta rakastavilla vuosi on ainakin täällä etelässä alkanut vähän negatiivisesti. Mutta niin tuntui alkaneen useilla muillakin. Ette edes usko millaisia viestejä ihmisiltä sain!

Tämän vuoden alkuun on mahtunut mm. avioero, auton ajaminen seinään, parin yön sairaalareissu ihmisellä, joka ei ole koskaan sairastanut tavallista kausiflunssaa kummempaa, ja yhtäkkiä sairastuneita ja kuolleita lemmikkejä.

Nyt ei auta kuin toivoa, että suunta on nouseva, ja kaikki tämä suru ja murhe loppu kaikkien osalta pian. Tulispa myös edes vähän lunta. Valkoinen maa piristäisi varmasti!

Kuvat: Ida / Ida365

Planeetat oudoissa asennoissa

tunnetila: kummastus

Minkälainen fiilis Teillä on alkaneesta vuodesta? Minusta tuntuu, että vuosi 2020 on käynnistynyt planeettojen ollessa varsin oudoissa asennoissa.

Itselläni vuosi käynnistyi rytinällä. Uusi työ odottaa kulman takana ja vanhasta on luovuttava. Hetken päähänpistona päätin lopettaa myös blogini samaan syssyyn, ja itkin tuota päätöstä kaksi päivää ja valvoin yöt.

Olen muutenkin kuullut vuoden ensimmäisten päivien aikana enemmän itkua kuin aikoihin.

Eilen sporassa nuori tyttö puhui puhelimessa ystävänsä kanssa ja itki. Hän oli matkalla kotiin, jossa puolisonsa oli pakannut omaisuutensa ja oli muuttamassa pois yhteisestä kodista. ”Se oli pari päivää ihan outo, ja sit yhtäkkiä se vaan jätti mut!”

takki Voglia*, huivi H&M Premium*, laukku Marimekko (second hand, Zadaa), farkut ABLE, nilkkurit Blue On Blue (Kekäle)*



Olen alkaneen vuoden aikana nähnyt ihmisen itkevän kahvilassa iltapäiväteellä, nyyhkivän työpaikan käytävällä ja illallisella hienossa ravintolassa. Viime viikolla ruokakaupan hyllyjen välissä tyttö halasi ystäväänsä, kun toinen tytöistä itki valtoimenaan.

Tapahtuuko täällä nyt jotain outoja, jopa merkittäviä asioita? Onko kaiken tuon itkun takana muutos ja jostain luopuminen, ja vuoden 2020 lopussa ihmisillä on kääntynyt elämässä uusi lehti? Ollaanko vuoden lopussa onnellisia ja mietitään, miten kamala uuden vuosikymmenen alku oli, mutta siitäkin selvittiin?

Onko uusi vuosikymmen alkanut Teillä positiivis- vai negativissävyisenä? Puhaltavatko muutoksen tuulet, vai nautitteko tasaisesta menosta ja soljuvasta arjesta?

Tärkeitä päätöksiä vuoden alkuun

tunnetila: pohdiskelu

Kolmas joululomaviikkoni on alkanut. Olen ihan superonnellinen, kun saan lomailla vielä tämän viikon! En olisi ollut lainkaan valmis menemään tänään, loppiaisen jälkeen, töihin.

Tein nimittäin viime viikolla valtavaa ajatustyötä tulevaisuuden suhteen. Pohdin työtäni ja sen kuormittavuutta, mutta myös sen tärkeyttä minulle.

Vaikka olin lomalla, olin silti jatkuvassa sähköpostiyhteydessä esimieheeni (joka ei ollut lomalla, onneksi!) ja suunnittelimme vuotta 2020. Tiesin, että jostain olisi luovuttava, jotta voisin vähentää töitä ja aloittaa toivomani nelipäiväisen työviikon.

huivi H&M Premium*, toppatakki Voglia*, laukku Marimekko, housut Marks&Spencer*, kengät Pomar*, korvikset* ja sormukset LillanHelsinki

Olin luvannut tehdä ratkaisun vuoden loppuun mennessä, joten minulla oli paljon pohdittavaa joulun ja uuden vuoden välipäiville. Voin kertoa, että tuo pohdinta kävi ihan työstä.

Mietin kaikkia kivoja ihmisiä, joiden kanssa olen saanut tehdä töitä. Voisinko luopua kivasta työporukasta ja mielenkiintoisesta työstä? Jos hyppään uuteen, mitä saan tilalle? Paraneeko vaihtamalla vai voiko muutos olla huonompaan suuntaan?

Lopulta päätin, että luovun työstä, jota olen tehnyt jo 13 vuotta. Työssä sinäänsä ei ole mitään vikaa, mutta ehkä aika on nyt kypsä muutokselle. Päätin myös, että alan tehdä nelipäiväistä työviikkoa 1.2. lähtien.

Voi jestas mikä helpotus valtasi koko kehon, kun sain vihdoin tehtyä päätöksen, ja lähetin viestin esimiehelleni. Valtava taakka putosi harteilta, mutta samalla taas alkoi hirvittää. Oliko ratkaisu oikea? Pärjäisinkö uudessa hommassa, jota ryhtyisin tekemään? Nähtäväksi jää!

Minulla alkaa siis uusi vaihe työelämässä 1.2. Miten jännittävää!

Ajattelin, että nelipäiväinen työviikko vapauttaisi yhden kokonaisen päivän viikossa bloggaamiselle, ja sen myötä pystyisin rentoutumaan viikonloppuisin, kun blogihommat jäisivät sieltä pois.

Eilen minulle tuli kuitenkin hyvin vahva tunne siitä, että työelämään kaipaamani uudistus ei ole ainut asia mitä haluan. Päätin eilen, että lopetan myös blogini kirjoittamisen 1.2.

Ajatus blogin lopettamisesta tuntuu täysin absurdilta, sillä olenhan tehnyt tätä ison osan vapaa-ajastani jo kohta 12 vuotta. Mitä ihmettä teen kaikella sillä ajalla, mikä bloggaamisesta vapautuu? Mitä teen sillä yhdellä vapaapäivällä viikossa, minkä nyt saan, kun siirryn nelipäiväiseen työviikkoon? Miten pärjään ilman Teitä kaikkia ihania ihmisiä? En tiedä.

Kerroin asiasta eilen muutamalle ystävälleni. Kaikki hämmästyivät. Yleisin kommentti oli: ”Älä nyt sentään lopeta! Voit ottaa pidemmän blogiloman ja katsoa miltä tuntuu.”

Vaikka sivullisesta saattaa tuntua, että mitä hittoa sitä miettimään ja vatuloimaan, kyseessä on vain blogi, sen kun lopetat kirjoittamisen, niin kyseessä on kuitenkin todella iso elämänmuutos.

Tällä hetkellä olen mietintöjeni kanssa (ystävieni tuella) siinä pisteessä, että pistän blogini tauolle 1.2., ja katson miten pärjään ilman. Jottei minun tarvitsisi kuitenkaan luopua kaikista Teistä superihanista ihmisistä, joihin olen saanut blogini kautta tutustua, pyydän teitä seuraamaan minua Tunnetilan Instagramissa.

Jospa Instagramista tulisi meille uusi leppoisa paikka, jossa vaihtaa kuulumisia ja olla mukana toistemme arjessa. Se olisi kivaa!

Suunnitellut muutokset elämässäni tulevat tapahtumaan vasta 1.2. Siihen asti porskutetaan menemään ihan kuten ennenkin. Eli blogi päivittyy normaalisti vielä neljän viikon ajan.

Mahtavaa alkanutta vuotta Teille kaikille! Olette rakkaita, tärkeitä ja upeita jokainen!