tunnetila: pohdiskelu
Minulla oli alkuvuodesta omituinen olo. Tuntui, että uusi vuosikymmen alkoi kummallisissa merkeissä ja näin ympärilläni koko ajan paljon surua ja erilaista murhetta. Pelkäsin koko ajan jotain oikeasti pahaa tapahtuvan, vaikka kaikki oli ihan hyvin.
Sain viime viikolla blogini lukijalta viestin, jossa hän muisteli kirjoituksiani tammikuussa. ”Muistatko kun vuoden alussa kirjoitit pelkääväsi, että uusi vuosikymmen alkaa jotenkin huonoissa merkeissä? Enpä olisi osannut aavistaa, että tuntemuksesi ovat näin oikeassa!”
Kirjoitin blogissani 15.1.2020 näin:
”Tapahtuuko täällä nyt jotain outoja, jopa merkittäviä asioita? Onko kaiken tuon itkun takana muutos ja jostain luopuminen, ja vuoden 2020 lopussa ihmisillä on kääntynyt elämässä uusi lehti? Ollaanko vuoden lopussa onnellisia ja mietitään, miten kamala uuden vuosikymmenen alku oli, mutta siitäkin selvittiin?”
Huh huh! Enpä olisi tuota kirjoittaessani uskonut, että alkuvuoden aavistukseni käy näin hyvin toteen.
Heti vuoden alussa uusi virus alkoi levitä Kiinassa, ja näin maaliskuun lopussa koronatilanne on vakava myös Suomessa. Juuri nyt meidän ei auta muu kuin totella viranomaisohjeita ja pysytellä sisällä ja vältellä ihmiskontakteja niin kauan kuin on tarvis.
En voi käsittää vielä tällä viikolla Pohjois-Suomen laskettelukeskuksissa tai kauppakeskuksen avajaisissa käyneiden ihmisten itsekkyyttä. Jos heille itselleen on ihan sama sairastuvatko tai pahimmassa tapauksessa menehtyvätkö virukseen, niin voisivat silti miettiä kanssaihmisten turvallisuutta. Ihan jokaiselle meistä ei ole ”ihan sama” sairastummeko koronaan vai emme.
Serkkuni asuu Pohjois-Italiassa juuri sillä alueella, joka eristettiin Italiassa ensimmäisenä. He eivät ole useampaan viikkoon saaneet liikkua kotoaan juuri minnekään. Kerran viikossa serkkuni käy kaupassa, muutoin alueella vahditaan, että ihmiset pysyvät kotona.
Viimeisimmässä viestissään serkkuni kertoi, että sinäkin päivänä heidän lähisairaalassaan oli koronaan kuollut 29 ihmistä. Hälyytysajoneuvot ajavat pillit päällä 24/7 kuljettaen vakavasti sairaita ihmisiä, ja alueella asuvilla on jo pelkästään tuon sielua viiltävän äänen takia olo, kuin he olisivat keskellä sotaa.
Ihan oikeastiko ihmiset täälläkin haluavat tuota, eivätkä voi luopua laskettelulomasta tai kauppakeskuksen avajaistarjouksista?
Minun pitäisi olla juuri nyt tulossa Tukhoman risteilyltä kotiin. Tietysti harmittaa, että tuo odotettu reissu ystäväni kanssa peruuntui, mutta hemmetti sentään, asiat on hyvin helppo laittaa tärkeysjärjestykseen jos toisessa vaakakupissa on risteily, toisessa terveys.
Mutta mitä nyt sitten voidaan tehdä, jos risteilyt ja muu liikkuminen ei ole mahdollista? Edellisessä postauksessani oli muutama vinkki kotona puuhasteluun.
Nyt pysytään kotona, ei panikoida, eletään päivä kerrallaan ja muistetaan, että tämä menee kyllä vielä ohi.
Jos kerran alkuvuoden aavistukseni alkuosa on pitänyt näin hyvin paikkansa, niin toivotaan, että myös sen loppuosa osuu oikeaan sekin.
”Ollaanko vuoden lopussa onnellisia ja mietitään, miten kamala uuden vuosikymmenen alku oli, mutta siitäkin selvittiin?” Näin tehdään! Kyllä me tästä yhdessä selvitään!
