Browsing Category

yks juttu

Pienestä kiinni

tunnetila: huoli

veet_ilta

Vietin viikko sitten torstaina iltaa kera pinkin kuplivan Veetin uutuustuotteen lanseerauksessa.

Tilaisuudessa oli mukavan kevyt tunnelma ja vaaleanpunaiset herkut katosivat nopeasti tarjoilupöydistä kutsuvieraiden suihin. Piipahdin Anna-Marian kanssa hassuttelemassa myös valokuvauskopissa, jonne napasimme mukaan hauskaa rekvisiittaa. Tunnelma oli iloinen ja huoleton.

Poistuimme tilaisuudesta merenrantaa pitkin kävellen ja ihastelimme kirpeää talvi-iltaa. Yhtäkkiä huomasimme tietä ylittävän miehen, jonka käynti oli todella hapuilevaa ja askeleet veivät ihan minne sattuu. ”No siinä on kyllä mies aika laitamyötäisessä”, totesi kanssamme kävelemässä ollut Mimmi. ”Tuota menoa hän on kohta tuolla meressä”, Mimmi jatkoi.

Ja siinä samassa miehen jalat pettivät täysin, ja hän syöksyi kohti mertaa pää edellä!

Miehen onneksi juuri tuossa kohdassa sattui olemaan betonirappuset, jotka laskeutuivat mereen loivasti. Mies kaatui pää edellä nuo rappuset alas, ja jäi makaamaan liikkumattomana selällään rappusille pää merenpintaa hipoen.

Tiesin, että jos mies yrittäisi nousta tuosta ylös omin avuin, hän putoaisi heti mereen eikä tuossa kunnossa pääsisi sieltä ylös. Ryntäsin alimmalle rappuselle ja yritin kiskoa miestä ylös. Mies oli aivan rentona, lähes tiedottomassa tilassa ja painoi paljon. En saanut häntä hievahtamaankaan.

Onneksi kaksi lenkillä ollutta naista ja yksi mies pysähtyivät, ja neljästään saimme nostettua miehen ylös turvaan. Jokainen ohikulkenut henkilö ei todellakaan pysähtynyt auttamaan, vaikka he näkivät varmasti että mies oli hengenvaarassa. Olin järkyttynyt jokaisesta ohikulkijasta, joka oli kuin ei olisi huomannutkaan mitä tapahtui.

Mimmi soitti hätänumeroon ja puhelimen toisessa päässä pohdittiin lähetetäänkö paikalle poliisi vai ambulanssi. Puhelun kestäessä mies tuli vähän tolkkuihinsa ja pystyi jo kertomaan minne hän oli menossa.

Lopulta laitoimme miehen taksiin, kerroimme osoitteen minne hänet viedä ja suljimme oven. Olisin mielummin laittanut miehen ambulanssiin, mutta kun hätäkeskus oli lähettämässä paikalle ambulanssin sijaan poliisia, ja mies hätääntyi selvästi kun poliiseista tuli puhe, päädyimme lopulta taksiin.

”Ymmärrättekö, että te pelastitte juuri ihmishengen?”, kysyi meitä nostamisessa auttamaan tullut mies. Niin, niinhän siinä taisi käydä. Toimin tilanteessa kuin kone, enkä ajatellut mitään muuta kuin miehen pelastamista.

Samassa rytäkässä satutin jo monta kuukautta kuntoutuksessa olleen hiirikäteni, ja käden paraneminen koki todellisen takapakin. En olisi kuitenkaan voinut elää itseni kanssa, jos olisin jättänyt miehen oman onnensa nojaan. Ja vaikka autoin häntä tilanteessa sen minkä pystyin, niin mietin edelleen joka päivä selvisikö hän ja miten hän tänä päivänä voi.

Mies ei luultavasti muista tapahtuneesta mitään, eikä tiedä miten lähellä meren syleilyyn joutumista hän oli. Minä taas tulen muistamaan tuon tilanteen pitkään. Helpompaa olisi, jos en minäkään muistaisi.

Tuntematon auttaja

tunnetila: pelko

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyppäsin eilen aamulla ratikkaan mennäkseni töihin. Istuin lähes tyhjään vaunuun ja uppouduin ajatuksiini. Parin pysäkin päästä kyytiin nousi nuori mies, joka tuli istumaan viereeni.

En normaalisti kiinnitä huomiota kanssamatkustajiin, mutta viereeni tullutta miestä vilkaisin, sillä hän istui penkkiin jotenkin horjahtaen. Mietin myös miksi hän istuutui viereeni, vaikka koko muu vaunu oli lähes tyhjä ja vapaita paikkoja oli paljon.

Huomasin, että mies oli aivan pihalla. Silmät seisoivat päässä ja katse oli pelottavan läpitunkeva ja aggressiivinen. Mies oli likainen ja hänen olemuksensa oli jotenkin uhkaava. Miehellä oli kädessään kuulakärkikynä ja paperia, ja hän puristi kynää nyrkissään.

Yritin katsella ulos ikkunasta, mutta huomasin sivusilmällä miehen tuijottavan minua. Miehen kasvot olivat noin 40cm:n päässä kasvoistani, ihan liian lähellä normaalia kontaktia, ja hän tuijotti minua herkeämättä. Yritin olla välittämättä, mutta oloni oli todella tukala.

Minua yskitti, mutten uskaltanut yskäistä, sillä pelkäsin miehen hermostuvan jos teen äkkinäisiä liikkeitä tai päästän yllättäviä ääniä. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja mietin jo, miten mies saattaa hermostuksissaan iskeä pääni raitiovaunun ikkunalasiin tai nyrkissään olevan kuulakärkikynän kaulavaltimooni.

Vartti tuota matkaa tuntui ikuisuudelta. Vartin jälkeen raitoivaunuun astui mies, joka kiinnitti huomiota sekaisin olevan miehen tuijotukseen. Hän katsoi miestä pitkään. Vieressäni istunut nuori mies säikähti katsetta, nousi ja juoksi ratikan takaosaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samalla hetkellä kun mies oli vierestäni poissa, hänen paikalleen istui kaunis kiharahiuksinen nainen. ”Mä tulen nyt istumaan tähän sun viereesi ettei tuo mies enää pääse tähän. Leikitään että me tunnetaan toisemme ja jutellaan”, hän sanoi.

Nainen kertoi istuneensa ison osan matkasta takanani, ja olleensa koko matkan huolissaan puolestani. Hän oli pelännyt tekeekö tuo uhkaava tuijottaja minulle jotain, ja oli miettinyt mitä hän voisi tehdä, jos tilanne kehittyy johonkin suuntaan.

Olin naiselle järjettömän kiitollinen! Juttelimme koko loppumatkan kuin vanhat ystävät, molemmat edelleen hieman hätääntyneessä tilassa.

Juuri kun ehdimme vähän huokaista helpotuksesta tuijottaja tuli takaisin, istui edessämme olevaan penkkiin ja selkänojan yli kääntyen alkoi taas tuijottaa. Tuo tuijotus oli oikeasti todella pelottava!

Jäimme ystävällisen vierustoverini kanssa pois seuraavalla pysäkillä. Onneksi se oli juuri se pysäkki, missä meidän oli tarkoituskin jäädä pois. Puimme vielä hetken asiaa ja lopuksi kiitin ja halasin tuntematonta naista pitkään. Hän todella tuntui pelastavalta enkeliltä tuossa tilanteessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naisen huoli minusta, tuntemattomasta kanssamatkustajasta, ja hänen tapansa auttaa, jäävät varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Voi mikä onni on kohdata moisia ihmisiä arjessa!

Aamun tapahtumien jälkeen mieleeni jääneen pelon korvasi nopeasti suru hieman sekaisin olleesta nuoresta miehestä ja suurimpana kiitollisuuden tunne tuntemattomalle auttajalle.

Muistetaanhan aina auttaa toisiamme jos huomaamme, että joku on hankalassa tilanteessa ja voisi tarvita apua!

Kuvat Hertta / Lilou’s Crush

Totuus lasten suusta

tunnetila: huvitus

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin viikonloppuna kyläilemässä kummipoikani ja hänen perheensä luona. Oli ihana nähdä rakkaita tyyppejä pitkästä aikaa. Pakko tosin myöntää, että kummipojan kasvaminen pienestä suloisesta kainaloisesta reippaaksi koululaiseksi ottaa aika koville.

Lasten kasvaminen on valitettavan selvä mittari omalle vanhenemiselle. Kävin kummipoikani kanssa eilen mm. seuraavan keskustelun: ”Ai sä katsot tällä Smurffeja. Smurffit on aika vanha sarja. Se oli jo silloin kun mä olin lapsi.” ”No se on sit jo TOOOSI vanha!” Just.

OLYMPUS DIGITAL CAMERAOLYMPUS DIGITAL CAMERA

Olin muutenkin ehkä vähän out, koska en kerännyt Pokémoneja tai en tiennyt mitään Minecraftista tai muistakaan videopeleistä.

Plussaa sain kuitenkin koska tiesin tubettajia nimeltä, olin ollut Tubeconissa ja Pariisissa, minulla oli selfie Isac Elliotin kanssa ja mikä tärkeintä, vein koko poppoolle synttärilahjaksi Adidasta.

Jos olette tekemisissä (lähes minkä ikäisten tahansa) lasten kanssa, ja haluatte saada osaksenne pyyteetöntä ihailua ja halauksia, ostakaa heille Adidasta. Näin minulle kerrottiin jo urheiluliikkeessä, kun metsästin (loppuunmyytyjä) kummipoikani suosikkiverkkareita. Saman vinkin olen kuullut nyt monesta suusta.

Kun siis seuraavan kerran tapaat sinulle tärkeitä lapsia tai teinejä, ja haluat olla heidän kanssaan samalla aaltopituudella, varmista, että tiedät sen hetken kuumimmat tubettajat ja tiedät, mikä urheilubrändi on muodissa. Äläkä aloita keskustelua Smurffeista. Se ei kannata.

Kuvat Ida / Ida365

Palmun katveessa

tunnetila: keskittymiskyvytön

palmtree1

Hola chicas! Kotona ollaan! Tunnelma on (pääosin) edelleen kuin palmun lehvien alla makoilisi. Vähän tämä arki (siis lomalaisen arki, ei vielä työarki, luoja paratkoon!) vastustaa, mutta kun pidän ajatukseni palmuissa, selviän kaikesta varmasti.

Sain juuri haettua reissun aikana fiksattavana olleen läppärini huollosta, mutta Madrid-Helsinki lennolla mystisesti hajonnut kamerani tympii. Kameran salama sojottaa jatkuvasti aktiivisena, eikä pysy lainkaan alhaalla. ”Korjaus tulee turhan kalliiksi, laita jesaria”, kuului kameraliikkeessä saamani asiantuntijakommentti. Selvä! Ostoslistalle pääsi juuri ilmastointiteippi…

Onneksi saan edes siirrettyä reissukuvat koneelleni tänään. Pääsen siis reissupostausten pariin pian. Siis heti kun pystyn keskittymään johonkin. Tällä hetkellä ajatukseni poukkoilevat sellaisella tahdilla sinne tänne, etten pysy itsekään niiden perässä.

Jos sitä yrittäisi keskittyä ensin vain niihin palmuihin, ja sitten, pikku hiljaa, yrittäisi saada päähän mahtumaan vähän jotain muutakin.

Kotona siis ollaan. Ehti tulla jo Teitä ikävä!

Onnellinen lomalainen

tunnetila: onni

havupuu3

Tiedättekö miltä loma tuntuu?

Loma tuntuu pieneltä kuristavalta tunteelta kurkussa. Jäikö jotain tekemättä?

Loma tuntuu hassulta kutittelulta vatsanpohjassa. Ei oikein tiedä miten päin olisi.

Loma tuntuu pakahduttavalta onnentunteelta, josta ei halua koskaan päästää irti.

havupuu2

Loman paras hetki on se, kun sulkee työpaikan oven takanaan ja kaikki on vielä edessä. Tuon jälkeen jokainen hetki vähentää lomaa tunti tunnilta, ja jos tuota katoavaa aikaa pysähtyy ajattelemaan, iskee synkkyys.

Siksi heti loman alussa kannattaakin tehdä jotain oikein repäisevää. Sellaista, joka saa pienetkin hetket tuntumaan merkityksellisistä ja ikimuistoisilta. Loman alkuhetkinä on hyvä ottaa vaikkapa siivet alle ja karata hetkeksi uusiin maisemiin.

havupuu1

Sinne olen lähdössä nyt minäkin. Uusiin maisemiin keräämään uusia kokemuksia.

Lomailen seuraavat pari viikkoa myös blogistani ja kerään kevään aikana tyhjiin kulutettuja voimavaroja takaisin syksyä varten.

Voikaa hyvin ja muistakaa ottaa rennosti!