Browsing Category

yks juttu

Yllätyskurkistus

tunnetila: hauskuus

takki Marimekko, t-paita ja housut Marks&Spencer*,
neuletakki Grana, kengät Terhi Pölkki

Mikäs se sieltä kurkistaa? No viikonloppu vailla minkäänlaista ohjelmaa! Viikonloppuni oli vielä eilen täyteen buukattu, mutta yhtäkkiä kalenterini muuttui tyhjäksi. Mitähän ihmettä sitä tekisi kaikella tuolla äkisti ilmaantuneella vapaa-ajalla?

Jos Teille putkahtaisi yhtäkkiä täysin vapaa viikonloppu vailla suunnitelmia, ja saisitte tehdä mitä ikinä huvittaa, niin mitä tekisitte? Kävisittekö leffassa, museoissa, shoppailemassa tai tanssimassa? Lähtisittekö extemporee-reissuun? Söisittekö aamusta iltaa ihanissa ravintoloissa tai kokkailisitteko kotona? Siivoaisitteko, urheilisitteko, vai olisitteko vain kotona ja tassuttelisitte ympäri asuntoa?

Millainen olisi Teille täydellinen viikonloppu juuri nyt? Ihanaa viikonloppua Teistä jokaiselle, on se millainen tahansa!

Kuvat Nadja / Are You Feeling Fashionable

Suuri haaste alkaneelle vuodelle

tunnetila: jännitys

Pohdiskelin blogissani taannoin, mitä jos en ostaisi vuonna 2018 uusia vaatteita.  Te tunnuitte innostuvan asiasta, ja niin innostuin minäkin. Olisi erittäin mielenkiintoista nähdä kuinka monta päivää, viikkoa tai kuukautta kestäisin ostolakossani.

Kun sitten siivoilin sateisina välipäivinä kotona kaikkialle kertyneitä lehtipinoja, kosmetiikkaröykkiöitä ja kirppikselle menossa olevia tavarakasoja, totesin hukkuvani pian tavaran alle. Silloin päätin, että EN OSTA ENSI VUONNA MITÄÄN.

En vaatteita, en asusteita, en lehtiä, en kosmetiikkaa, en astioita, en kynttilöitä, en koruja, en servettejä, en yksinkertaisesti mitään. Minulla on jo kaikkea mitä tarvitsen, ja enemmänkin.

Käytän paljon palveluja, ja niihin saan jatkossakin panostaa. Käytän säännöllisesti pesulaa, suutaria, hierojaa, kosmetologia, kodinhoitajaa, kampaajaa, ompelijaa, liikuntapalveluita, osteopaattia ja julkista liikennettä. Näitä palveluita saan ostaa edelleen normaalisti. Fyysisiä (turhia) tavaroita en saa kotiini ostaa.

Paitsi leikkokukkia! Leikkokukat on turhia, niitä en välttämättä tarvitse, mutta niistä en halua kuitenkaan luopua. Ostan kukkia lähes joka kerta kun käyn ruokakaupassa, joten ne laskettakoon ruokaostoksiksi.

Saan ostaa vuoden 2018 aikana ruokaa, juomaa, hygieniatarvikkeita, lääkkeitä, luontaistuotteita, pesuaineita ja siivoustarvikkeita. Myös elämyksiä (leffa-, konsertti- ja teatteriliput, matkat ja majoitukset) voin hankkia.

Ainoat tavarat mitä minulla on lupa ostaa vuoden 2018 aikana, on lahjat muille (perheelle ja kummilapsille).

Kas näin! Nyt se on sanottu, julkisesti kirjoihin ja kansiin kirjoitettu, joten tätä tavoitetta kohti mennään!

Mietin hädissäni sunnuntaina, viime vuoden viimeisenä päivänä, mitä minun täytyisi hamstrata, jotta pärjäisin hyvin edes alkuvuoden. Kävin sitten ostamassa hirvittävän kasan kynttilöitä, ja kaksi sisätyynyä koristetyynynpäällisiin. Mitään muuta en keksinyt tarvita.

Olen aika varma että tulen repsahtamaan, enkä tule pärjäämään koko vuotta ostamatta mitään. Mutta eipä se nyt ole niin vakavaa. Tärkeintä on edes yrittää. Mutta tiedän myös sen, että silloin kun päätän jotain ostaa ja antaa haasteelle periksi, niin silloin tuo ostamani juttu on jotain todella spesiaalia ja tarpeellista.

Tällä suunnitelmalla aloitetaan vuosi 2018. Lupaan raportoida Teille heti kun sorrun ja teen ensimmäisen ostokseni.

Ensitreffit jouluna

tunnetila: malttamattomuus

Odotan joka vuosi joulua malttamattomana jo lokakuusta asti. Parasta joulussa on aina perhe, joutilaisuus, herkut ja yhdessäolo.

Tulevaa joulua olen kuitenkin odottanut ehkä enemmän kuin vuosikymmeniin. Tähän jouluun antaa nimittäin lisämausteensa ensitreffit maailman suloisimman otuksen, karkeakarvaisen minimäykky Tatun kanssa!

Siskoni otti Tatun syksyllä perheenjäsenekseen, enkä minä ole ehtinyt vielä häntä tapaamaan. Nyt jouluna tuo tapaamisen hetki koittaa, enkä voisi olla enemmän innoissani. Katsokaa nyt mikä tyyppi minua odottaa!


Hei oikeasti, kaveri on ihan laittoman söpö! Tatun pentukuvat saivat sydämeni sykkyrälle ja aiheuttivat aina puhelimeeni kilahtaessaan huutomyrskyn.

Pikku-Tatua en uskaltanut tavata, sillä tavoitteenani on pysyä jotakuinkin tolkuissani. Pentu-Tatun nähdessäni olisin varmasti hyperventiloinut, ja lopulta pyörtynyt tuon suloisuuden edessä.

Onneksi Tatu on nyt jo enemmän ison koiran näköinen (yllä viimeisimmät kuvat). Tällä kertaa en ehkä pyörry ihastuksesta ihan niin nopeasti. Ja olenhan tänä syksynä päässyt jo Antti Tuiskun ja Mikael Saaren kainaloon. Voisi ajatella, että olen jo karaistunut aika hyvin noissa fanitapaamisissa.

Uskon kuitenkin, että nyt se totisin paikka on vasta edessä. Toivottakaa onnea ensitreffeillemme!

Kuvat: siskoni ottamia

Hyvästit rakkaille

tunnetila: suru

Mietimme pitkään minne lähtisimme tänä kesänä lomalle. Osa kohteista kiinnosti enemmän minua kuin miestäni ja päinvastoin. Soudimme ja huopasimme turhautumiseen asti, ja silloin mieheni ehdotti Nizzaa. ”Nizza on aina täydellinen, mennään sinne.” Ja sinnehän me mentiin, vanhaan kunnon Nizzaan!

Kaunista Nizzassa oli ja lämmintä. Meri kimmelsi turkoosina ja jäätelöpallot valuivat sormille ennen kun ne ehti syödä parempiin suihin. Löysimme kivan hotellin, jonka kattoterassin uima-altaalla lähes asuimme lomamme viimeiset päivät. Tunnelma rennon leppoisassa Nizzassa ei kuitenkaan ollut entisensä.

Vuosi sitten kesällä, Ranskan kansallispäivänä kesken iloisen juhlan, terroristi ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon Promenade des Anglais -rantabulevardilla. 85 ihmistä kuoli, yli 200 loukkaantui. Tuo tapahtuma muutti Nizzaa, enkä tiedä palaako se koskaan ennallen.

Olimme Nizzassa juuri samana päivänä neljä vuotta sitten. Muistan rantabulevardilla kulkeneen satoja metrejä pitkän kulkueen ja lukuisat bändit, jotka soittivat bulevardilla iloista musiikkia. Ihmiset tanssivat kaduilla ja ilo oli ylimmillään.

Tänä vuonna Ranskan kansallispäivää ei juhlittu iloisissa merkeissä. Tänä vuonna vietettiin vuosi sitten tapahtuneen synkän päivän muistojuhlaa ja muisteltiin iskussa kuolleita. Iso osa menehtyneistä oli lapsia.

Ranta oli täynnä valkoisia ruusuja ja lasten kirjoittamia kirjeitä poismenneille ystävilleen. Oli kirje 6 vuotiaalle Marielle, joka on nyt enkelinä taivaassa. Oli toinen kirje 12 vuotiaalle Lauralle, jota ystävät kaipasivat.

Rantabulevardi oli suljettu autoilta suurin kiviestein, ja jos halusit uimaan, armeijan henkilökunta tutki tarkasti rantakassisi ja kaikki aerosolipullot kerättiin pois. Koko Nizzan keskusta oli täynnä rynnäkkökiväreitä kantavia sotilaita ja poliiseja, ja tuntui kuin päällä olisi ollut sotatila.

Osallistuimme illalla järjestettyyn suureen muistokonserttiin, jossa Nizzan Filharmonikot soittivat kauniita sävelmiä. Näimme isoilta screeneiltä videon, jossa muisteltiin iskussa menehtyneitä ja ihmiset jättivät hyvästit läheisilleen.

Videon edetessä ihmiset ympärillmme itkivät, ja minullakin kyyneleet valuivat pitkin poskia. En ymmärtänyt niitä kauniita ranskankielisiä sanoja, joilla ihmiset jättivät hyvästejä rakkailleen, mutta surun tuntee myös ilman sanoja.

Tunnelma oli Nizzassa iskun vuosipäivän iltana niin surullinen, että mietin onnistuuko loman viettäminen lainkaan. Sain konsertissa kuitenkin itkuni itkettyä ja tunsin yleisen helpotuksen laskeutuvan kaupungissa surevien ihmisten ylle yön pimetessä.

Ihmiset olivat edelleen surullisia, tietysti, mutta kaikki tsemppasivat toisiaan ja puhuttiin elämän jatkumisesta. Pelossa ei voi elää, eikä terroriteoille saa antaa valtaa. Mieleeni tuli joskus kuulemani lohdullinen lause, joka antoi voimia siinä hetkessä, ja helpottaa itseäni varmasti myös jatkossa.

”Rakkaamme lakkaavat olemasta vasta, kun unohdamme heidät.”

Reseptillä tropiikkiin

tunnetila: pöhkö

Heinäkuun yhdeksäs päivä, Herran vuonna 2017. Tuona päivänä Nina tarkeni olla ulkona ensimmäisen kerran tänä kesänä ilman takkia. Toki takki oli päällä siihen asti kunnes tuli kuuma, mutta huomattava ja merkittävä seikka on se, että kuuma tuli. Suomessa. ”Kesällä”. Sen jälkeen noita lämpimiä päiviä ei sitten olekaan näkynyt.

Mummoni asui kuolemaansa saakka Espanjan lämmössä. Yksi serkuistani perusti perheen Italiaan jo parikymmentä vuotta sitten. Toinen serkuistani on asunut Portugalissa niin ikään 90-luvun lopulta asti.

Ensimmäinen serkuistani on ikäiseni, toinen minua pari vuotta nuorempi. Eläkepäiviä ei siis todellakaan tarvitsisi jäädä odottelemaan, jos veri vetää ulkomaille. Ja verihän vetää.

Lämmön kaipuu on minulla selkeästi geeneissä. Iso osa sukulaisistani asuu pitkiä pätkiä milloin missäkin. Välillä tuntuu, että heitä tapaa helpommin jos menee vaikkapa Espanjaan kuin kotiseudulle Savoon.

Muistan kerrankin kun olimme mummoni kanssa torilla Espanjan aurinkorannikolla. Törmäsimme siellä sattumalta sukulaispariskuntaan, jota en ollut nähnyt Suomessa pitkiin aikoihin. ”Täällähän me ollaan oltu jo pitkään, ei siis ihme ettei olla nähty.”

Myös lääkärit ovat viime aikoina antaneet syitä vaihtaa maisemaa. Pitkään jatkuneeseen flunssaan sain nenä-kurkkulääkäriltä kommentin: ”Sä olet vaan niin kuiva tyyppi. Kuivat limakalvot nappaavat helpommin kaikki pöpöt. Suosittelen muuttamaan Karibialle tai jonnekin missä on aina lämmintä ja kosteampi ilmasto. Siellä sä olisit paljon terveempi, ja olisi helpompi hengittää.”

Selkäkramppiani tutkinut lääkäri taas totesi toissa viikolla: ”Sulle ei kyllä sovi nämä Suomen säät. Sait tämänkin selkäkrampin luultavasti kylmettymisestä kun uit 13 asteisessa vedessä”.

Niinpä niin. Toiselta lääkäreistä pyysin reseptiä ja Kela-korvausta tropiikkiin muuttamiseen. Lupasin lähteä heti, jos Kela korvaa. Ei kuulema korvaa, joten reseptiä ei irronnut. Mikä vääryys!

Tänään minulla alkaa kuitenkin loma, ja suunnistamme heti aamusta (ilman Kelan korvausta) lomailemaan Ranskan ja Italian Rivieralle. Toivotaan sinne lämpöä, lempeyttä ja rentoa menoa muutamaksi seuraavaksi viikoksi.

Ihania kesäpäiviä kaikille, palaan blogin pariin heti kun lomailultani ehdin!