Browsing Category

yks juttu

Ajatuksia blogin lopettamisesta

tunnetila: pohdiskelu

Torstaina se iski. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan yhtäkkiä, kesken tavallisen työpäivän päähäni tuli ajatus blogini lopettamisesta.

Olen kirjoittanut blogiani kohta 11 vuotta. Bloggaamisesta on tullut minulle elämäntapa, enkä näiden vuosien aikana ole kertaakaan miettinyt blogini lopettamista näin konkreettisesti. Torstaina tuo ajatus tuli päähäni kuitenkin niin voimakkaana, että jouduin istumaan hetken tekemättä mitään ja rauhoittamaan mieleni, ennen kuin pystyin jatkamaan työntekoa.

Mietin pitkään mistä ajatus blogin lopettamisesta tuli, ja sitten keksin syyn, mikä saattoi sysätä minut alitajuisesti noihin aatoksiin. Sain torstaiaamuna tiedotteen Somevaikuttaja 2018 -barometrin tuloksista. Barometrissä selvitetään vuosittain, mitkä somekanavat ovat suosituimpia (Insta, Youtube, blogi…), sekä alalla liikkuvaa rahaa.

Tämän vuoden barometristä selvisi, että 39% somevaikuttajista saa työstään sosiaalisessa mediassa säännöllistä tuloa, ja 39%:n tulot sometyöstä ovat epäsäännölliset, mutta tuloja kuitenkin tulee. 78% somevaikuttajista saa siis palkkaa sometyöstään. Huikein uutinen barometrissä oli se, että 8% somevaikuttajista tienaa työllään yli 6500€/kk!

On todella hienoa, että ihmiset ovat onnistuneet luomaan itselleen työpaikkoja, ja kehittämään harrastuksesta itselle ammatin. Tuo tie on kuitenkin sellainen, mihin en ole koskaan halunnut lähteä. Olen ollut hyvin tarkka siitä, että blogi on minulle harrastus, ja sellaisena se myös pysyy.

Toki teen kaupallisia yhteistöitä kivojen brändien kanssa, mutta silloinkin pidän huolen siitä, että postauksessa on mukana jotain henkilökohtaista. Haluan, että myös yhteistyöpostaukset kertovat jotain minusta, eivätkä ole pelkkiä mainoksia. Myönnän, etten itse lue blogeja tai katso vlogeja, joiden postauksista suurin osa on maksullisia kampanjoita. Tykkäsin alun alkaen blogeista niiden kotikutoisuuden ja henkilökohtaisuuden vuoksi, ja noista asioista tykkään blogeissa edelleen.

Minulla on vähän sellainen olo, että aloitin kymmenen vuotta sitten pelaamaan salibandyä joukkueessa, jossa kaikki halusivat pitää hauskaa yhdessä. Vuosien saatossa suurin osa joukkueen pelaajista on kuitenkin alkanut ottaa pelaamisen tosissaan, ja he haluavat osallistua säbän SM-kisoihin. Minä haluaisin vain pitää kuntoani yllä höntsyilemällä treeneissä muutamana iltana viikossa, mutta muut haluavat kehittyä ja ottaa osaa kisoihin. Edessä on valinta jatkaako pelaamista vanhan joukkueen kanssa, etsiikö itselleen uuden höntsyjoukkueen, vai lopettaako pelaamisen kokonaan.

Olen jo hetken miettinyt, onko blogimaailmassa enää tilaa blogeille, jotka eivät tavoittele kaupallisuutta tai kasvua ammattimaiseen suuntaan.

Suurin syy miksi itse teen kaupallisia kampanjoita on se, että saan katettua blogistani koituvat kulut. Sen jälkeen kun blogini pari vuotta sitten kaapattiin, olen maksanut blogini ylläpidosta koodarikaverilleni kuukausittaisen ylläpitokorvauksen. Kamppiksista saamani tulot menevät siis suurin osa blogin ylläpitoon.

Nyt haluaisin kuulla mitä mieltä Te olette muuttuneesta blogimaailmasta! Onko kaupallisuus muuttanut blogeja suuntaan, josta ette tykkää? Toivoisitteko blogien olevan enemmän kotikutoisia kirjoittajansa hengentuotteita, vai onko ok, että välissä on myös kaupallisia yhteistöitä? Jaksatteko enää ylipäätään lukea blogeja, vai toivoisitteko että Tunnetila olisikin tulevaisuudessa Tube-kanava tai Podcast?

Vaikka blogin kirjoittaminen on minulle vain harrastus, se vie silti lähes kaiken vapaa-aikani. Mitä ihmettä tekisin kaikella sillä ajalla, jonka yhtäkkiä saisin elämääni, jos lopettaisin blogin kirjoittamisen? Olisikohan minulla ensimmäistä kertaa elämässäni aikaa harkita vaikkapa koiran hankkimista? Blogin vaihtaminen koiran kanssa touhuamiseen ei kuulosta minusta ollenkaan huonolta vaihtoehdolta!

Satuttavat sanat

tunnetila: pohdiskelu

Minulla on ollut aina hyvä itsetunto. Olen jo nuorena osannut arvostaa itseäni ja olla itselleni (ainakin jossain määrin) armollinen.

En ollut koulussa koskaan luokkani paras, mutta pärjäsin kuitenkin ihan hyvin. Kun tiesin tehneeni parhaani, olin tyytyväinen siihen mihin se riitti.

Lukiossa sain yhdestä matematiikan kurssista vitosen. Harmitti, mutta tiesin ansaitsevani tuon numeron, sillä en tajunnut aiheesta yhtään mitään. Ymmärsin kuitenkin, että kaikkea ei voi eikä tarvitse osata. Seuraavan kurssin teema oli taas enemmän minua ja sain kurssista ysin.

Olen ollut myös ulkonäkööni aina ihan tyytyväinen. Toki teininä vaivannut akne ärsytti, hampaat olisivat voineet olla kauniimmat ja valkoisemmat, reidet ja käsivarret olisivat saaneet olla ohuemmat, ja selluliitti sai pukeutumaan pidempiin shortseihin, vaikka olisin halunnut lähteä ulos minihameessa. Perinteistä pikkuvirheiden etsimistä siis, kuten varmasti isolla osalla meistä.

Peilistä minua on kuitenkin katsonut takaisin aina ihan nätti tyyppi, ja mieltä vaivanneet vartalon epätäydellisyydet on ollut helppo peittää vaatteilla.

Yksi hyvään itsetuntoon johtanut asia on varmasti ollut kotoa ja lähiympäristöstä saamani tuki. On ollut helppo olla itseen tyytyväinen, koska minua on aina kehuttu. Onnistumisistani on iloittu. Minulta ei ole koskaan vaadittu mahdottomia, eikä epäonnistumisista ole rankaistu.

Vaikka itsetuntoni on ollut kunnossa, enkä ole juuri miettinyt mitä muut minusta ajattelevat, muistan silti ikuisesti lauseita, joita olen kuullut tahdittomien ihmisten suusta. Yksi ikimuistoisimmista lauseista oli: ”Sinäkin, Nina, voisit olla ihan nätti, jos et olisi tuollainen persjalkainen perussuomalainen.”

Näin minulle tokaisi töissä kerran eräs iäkkäämpi kollega. On aika jännä, etten muista yhtään kohteliaisuutta tai kivaa lausahdusta mitä tuossa työpaikassa vuosia sitten sain. Ainut muisto noilta ajoilta on tuo yksi lause.

Mitä nuo ajattelemattomat, tai tahallisesti satuttaviksi tarkoitetut lauseet saavat aikaan ihmisessä, jonka itsetunto on heikko, tai joka kamppailee yleisen epävarmuuden kanssa?

Olen muistaakseni joskus jo jakanut blogissani yhden suosikkilauseistani. Tuo lause kuuluu: ”Se, mitä näemme toisessa ihmisessä, on valinta.” Ja se, mitä päästämme ulos suustamme, on myös oma valintamme. Jos kokee tarpeelliseksi kommentoida toisen ulkonäköä, voi ihan yhtä hyvin sanoa jotain mukavaa, kuin puuttua toisen lyhyisiin jalkoihini.

On oma valintamme olemmeko tolloja vai teemmekö kanssaihmisten päivästä paremman. Se on täysin itsestä kiinni luommeko ympärillemme hyvää oloa vai pahaa mieltä. Se on oikeasti noin yksinkertaista.

Hyvää mieltä ja kivaa viikkoa Teistä jokaiselle. Olette supertyyppejä kaikki!

Kuva: Nadja / Are You Feeling Fashionable

Pitäisikö? No pitäisi!

tunnetila: pohdiskelu

Aloin reissun aikana seurata Instagramissa paikallista vesiurheiluyritystä nimeltä Windsurf La Herradura. Yrityksen toimipiste sijaitsi rannalla, ihan lähellä kotiamme.

Heti kun löysin tuon vesiurheilukeskuksen ajattelin, että nyt kyllä testaan ainakin suppausta, ja ehkä jotain muutakin lajia. Näin hyvää mahdollisuutta, suppaamaan lähes kotiovelta, ei usein tule, eikä sitä kannata hukata.

Katselin joka päivä parvekkeelta kun ihmiset purjelautailivat, suppailivat, meloivat ja ajelivat katamaraaneilla pitkin rannikkoa. Mietin kuukauden ajan joka päivä pitäiskö mennä suppaamaan. Pitäisikö ja pitäisikö. Pähkäilin tuota päivittäin, ja pian totesin että kotiinlähtö on huomenna. En ehtinyt suppaamaan kertaakaan koko lomani aikana.

Olimme reissussa KUUKAUDEN, eikä minulla oikeasti ollut mitään niin tärkeää tekemistä, ettenkö olisi voinut mennä suppaamaan. En ymmärrä miksi en tehnyt sitä, vaikka olisin halunnut kokeilla suppaamista noissa kauniissa maisemissa.

Seuraan edelleen Windsurf La Herraduraa Instagramissa, ja joka kerta kun näen tutun rannan ja ihmisiä siellä iloisena surffailemassa, minua harmittaa kun en mennyt mukaan. Miksi sitä jättää tekemättä asioita vaikka haluaisi? ”Pitäisikö” -pohdinta on usein ihan turhaa.

Nyt ajattelinkin, että yritän muuttaa ajattelutapani tässä ja nyt. Miksen voisi vastata omaan ”pitäisikö” pähkäilyyni aina ”pitäisi”, etenkin jos asia on pieni, eikä vaikkapa sellainen, mikä voi vaikuttaa koko elämään (esim. pitäisikö muuttaa Kiinaan)?

Ajattelin kokeilla nyt viikon ajan mitä tapahtuu, jos vastaan kaikkiin (järkeviin) mieleen juolahtaneisiin ”pitäisikö” kysymyksiin että ”pitäisi”.

Uskaltaako kukaan Teistä lähteä mukaan, ja haastaa itsensä viikoksi #pitäisi -haasteeseen?

Liian vähän kapasiteettia

tunnetila: nolo

Ai että! Ei mennyt tämäkään kotiinpaluu ilman kommelluksia.

Muistatteko kun Berliinistä kotiin tullessani en löytänyt kotona kylppärin valokatkaisijaa, enkä osannut laittaa televisiota päälle? Jouduin tuolloin soittamaan miehelleni ja kysymään neuvoa telkkarin kanssa. (Valokatkaisimen löysin sentään itse kylppäristä, en oven ulkopuolelta, mistä sitä ensin etsin.)

Tällä kertaa meni hetki ennen kun löysin keittiön kaapeista juomalasit. Vielä pidempään meni, että sain maksettua ostokset ruokakaupassa pankkikortilla.

Yritin ostokset tehtyäni tökkiä korttiani kassalla laitteeseen joka suunnasta. En löytänyt mitään koloa mihin kortin lykkäisin, joten menin ihan lukkoon ja jäin seisomaan kassalle tumput suorina. Loputa jouduin kysymään myyjältä, että mihin tämä kortti oikein laitetaan.

Mieheni pakkasi ostoksiamme kassan toisessa päässä ja pudisteli päätään naureskellen. Sopersin myyjälle jotain pitkästä reissusta ja että onpa nämä laitteet täällä erilaisia. Myyjä neuvoi minulle minne kortti laitetaan, ja loppuun vielä tokaisi ”Noin! Hienostihan se meni!”

Ai saakeli että tuli tyhmä olo! En oikeasti tajua miten aivoni toimivat. Ehkä siellä on niin vähän kapasiteettia, että kaikki yli kuukauden vanhat jutut pyyhkiytyvät pois, jotta uudet mahtuvat tilalle.

Näillä puheilla onkin sitten kiva palata töihin… Huh huh! Saattaa tulla rankkaa, ainakin työkavereilleni.

Kaikella on tarkoituksensa

tunnetila: onni

Läksin tiistai-iltana inasen ärsyyntyneenä kotiin pilateksesta. Olin tietämättäni mennyt tunnille, joka ei kuulunut kuukausikorttini piiriin. Pienessä huutoepisodissa minulle painotettiin, että minun kuukausimaksuuni kuuluvat vain tavalliset pilatestunnit, ei erikoistunnit, kuten ilmapilates. Okei, asia tuli harvinaisen selväksi.

Torstaiaamun lukujärjestyksessä luki klo 10.30 PILATES. Sinne siis.

Pääsin eilen aamuna, torstaina siis, pilateskoulun respaan, jossa minua oltiin taas vastassa kädet puuskassa. ”No mitä sinä nyt haluat?” ”No siihen tavalliseen pilatekseen olisin nyt tulossa…” ”Ei ei ei! Ei tämä pilates kuulu sinulle! Tämä on tarkoitettu vanhemmille rouville.” ”Mutta tässä lukee tavallinen pilates…” ”Ei. Perjantaiaamun tunti on sinulle. Mene tänään vaikka kävelylle ja tule perjantaiaamuna uudestaan.” Jumalauta sentään!

En tuossa hetkessä arvannut, että kielto osallistua pilatestunnille oli ehkä parasta, mitä minulle on tämän reissun aikana tapahtunut.



Päätin purkaa ärsytystä ja ylimääräistä energiaani pieneen kävelylenkkiin, ja kävelin rantaa pidemmälle kuin olen aikaisemmin kävellyt. Aivan rannan toisessa päässä näin hiljaisen poukaman, jota ympäröivät kauniit kalliot. Suunnistin poukamaan ja ajattelin pulahtaa siellä mereen.

Kallioiden lomassa näin kuitenkin pienen polun, joka katosi kutsuvasti puiden oksien alle. Läksin kävelemään polkua ja nousin kivikkoista seinämää ylös. Yhtäkkiä kuulin jostain vaimean äänen. ”Bää!”

Nostin katseeni ylös vaikeakulkuisesta maastosta ja huomasin, että minua tuijotetaan. Kahden kallionlohkareen välissä seisoi maailman suloisin otus, joka tuijotti minua suoraan silmiin!

Pää kallellaan se seurasi askeleitani, eikä hievahtanutkaan paikaltaan, vaikka lähestyin sitä hiljaa. Antiloopin näköinen siro sarvipää seurasi liikkeitäni todella tarkasti. Aina kun sanoin sille jotain, sen pää kallistui entisestään ja se katsoi minua uteliaana. Otus tuntui kuulevan jokaisen kuiskaamani sanan.

Lopulta olin jo niin lähellä kaunokaista, etten rohjennut mennä enää lähemmäksi. Tuijotimme toisiamme muutaman minuutin ja minulta valui kyyneleet pitkin poskia. Tuo hetki ja eläimen läheisyys tuntui niin uskomattomalta!

”Bää”, se avasi keskustelun. ”Juu, kaunis tyttö olet!” ”Bää!” ”Kyllä, oikein viehättävä ja sievä.” ”Bää!” Tätä keskustelua jatkoimme hetken ja juttelimme toisillemme vuorotellen.


En halunnut eläimen tuntevan oloaan uhatuksi, joten istuin kivelle ja katselin välillä merelle. Silloin kun en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, se vaihtoi paikkaa. Nousi aina vain korkeammalle, jotta näkisi minut paremmin. Minä nappasin aina välillä siitä muutaman kuvan, ja katselin taas poispäin.

Tätä toistemme tutkailua ja pientä jutustelua kesti yli puoli tuntia. Sen jälkeen upea otus katosi kallioiden taa.

Halusin nähdä millainen paikka vuoren huipulla on, joten eläimelle hetken etumatkaa annettuani läksin kapuamaan rinnettä ylös.

Kun pääsin seuraavalle tasanteelle, kuului ihan vasemman korvani juuresta matala ”Bää!” Katsoin sivulle ja huomasin antiloopin seisovan aivan vieressäni! Säikähdimme molemmat. Eläin käänsi korvansa takaviistoon ja hörähti hevosmaisesti. Minä ymmärsin yskän ja läksin sydän kurkussa pamppaillen peruuttamaan sinne mistä tulinkin.

Onneksi maasto oli niin vaikeakulkuista, etten pystynyt juoksemaan karkuun. Refleksit nimittäin sanoivat, että nyt kannattaa ottaa jalat alle. Järki kuitenkin sanoi, että paikalta poistuminen mahdollisimman hiljaa on ehkä sittenkin järkevintä.

Kapusin rinteen alas, enkä uskaltanut kertaakaan katsoa taakseni. Vasta rannalta käännyin katsomaan vuorelle, ja sieltä tuo tyyppi taas tuijotti minua. Oli oikein noussut taas kiven päälle, jotta näkisi kunnolla.

Huh huh mikä reissu! Sydämeni alkaa vieläkin hakata hurjaa tahtia kun edes muistelen tuota jännittävää kohtaamista. Enpä olisi uskonut, että tavallinen torstaiaamun pilatestunti vaihtuisi puolen tunnin jutusteluhetkeen sievän sarvipään kanssa. Tulin tuosta kohtaamisesta ihan hurjan onnelliseksi!