Browsing Category

yks juttu

Minusta tulee isona…

tunnetila: pohdiskelu

”Iskä hei. Sillon kun sä olit lapsi, pojat halusivat poliiseiksi tai palomiehiksi. He halusivat auttaa ja olla sankareita. Nyt, vuonna 2019, kaikki pojat haluaa pelata ammatikseen Fortnitea. Ne haluaa tehdä työkseen vaan sitä mikä on kivaa. Kaikki ajattelee vaan itseään. Kukaan ei ajattele enää muita. Ihmiset on nykyään hirveen itsekkäitä.”

Kuulin nuo pikkupojan sanat eilen ratikassa juuri ennen kun jäin pois sporasta. Olisi tehnyt mieli jäädä vielä hetkeksi. Olisin halunnut kuulla, mikä hän, vielä alakoulussa oleva poika, haluaisi itse olla isona. Harmikseni minulla oli kuitenkin aikataulu, enkä voinut jatkaa salakuuntelua pidempään. Nuo sanat jäivät kuitenkin mieleeni koko illaksi.

Muistan itse täyttäneeni ala-asteikäisenä luokkakaverini Ystäväni -kirjaa. 80% luokkani tytöistä haaveili tuolloin opettajan ammatista. Muutama toivoi olevansa isona eläinlääkäri. Poiken haaveissa siintivät poliisin, palomiehen tai huippu-urheilijan urat.

Ystäväni ja minä erotuimme joukosta. Ystäväni halusi olla isona salapoliisi, minä taas haaveilin radiotoimittajan työstä. Suurin osa ikäluokkani lapsista ajatteli kuitenkin tekevänsä aikuisena töitä erilaisissa palveluammateissa.

Mitä luulette, pitävätkö nuo sporassa kuulemani pienen pojan sanat paikkansa? Onko maailma muuttunut kokonaan lapsuudestani? Eikö enää haluta olla sankareita, paitsi tietokonepeleissä?

Entä muistatteko Te lapsuutenne unelma-ammatin? Mitä Te halusitte olla ”isona”?

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe

Ihana/kamala etätyö

tunnetila: pohdiskelu

Etätyö konseptina on minusta ihana! Nautin suunnattomasti aamuista, jolloin tiedän jääväni kotiin etätöihin. Noina aamuina ei tarvitse meikata eikä miettiä mitä laittaisi päälle. Kotona voi hengailla koko päivän vaikka pyjamassa.

Työt voi aloittaa aikaisemmin, heti herättyään. Siirtymää työpaikalle ei tarvita, joten päivän voi myös lopettaa toisesta päästä vähän aikaisemmin. Etätyöaamuina on aikaa hauduttaa aamupuuro kunnolla, ja syödä puuro hitaasti aamun ensimmäisiin sähköposteihin vastaillessa.

Lataan yleensä myös edellisenä iltana pyykkikoneen täyteen, ja käynnistän sen aamulla. Lounastauon aikaan kone on pysähtynyt ja voin ripustaa pyykit kuivumaan. Yksi asia vähemmän tehtäväksi viikonloppuna.

Olen jo useamman vuoden pitänyt etätyöpäivänä perjantaita. Parhaina viikkoina (ja silloin, kun keskittymistä vaativaa kirjoitustyötä on tehtävänä paljon), pidän etäpäivinä myös maanantait. Nuo viikot, kun olen toimistolla vain kolmena päivänä, ovat todella voimauttavia. Saan aikaan valtavasti asioita niin toimistolla kuin kotona, ja olen tyytyväinen työni tuloksiin.

Työskentelen nykyään monitoimitilassa (hieman kauniimpi nimi kirosananakin tunnetulle avokonttorille), ja sinne siirtymisen jälkeen keskittymiseni on heikentynyt valtavasti.

Yritän käyttää vastamelukuulokkeita niin paljon kuin pystyn, mutta jatkuva kuulokkeiden käyttö aiheuttaa minulla omituisia särkyjä leuoissa. Viime kesänä luulin, että minulle oli tulossa kasvohalvaus, sillä en pystynyt kunnolla liikuttamaan leukojani. Etäpäivä ja viikonloppu ilman kuulokkeita tekivät kuitenkin ihmeitä, ja silloin ymmärsin kiputilojen johtuvan minulle liian suurista kuulokkeista, jotka painavat leukaperiäni korvien alapuolelta.

Yllä mainittujen asioiden vuoksi tykkään etätyöskentelyn mahdollisuudesta valtavasti, ja hyödynnänkin sitä viikottain. Etätyöllä on minuun kuitenkin myös vähän ikävämpi vaikutus. Teen nimittäin töitä myös silloin, kun ei pitäisi.

En muista milloin olisin viimeksi ollut oikeasti sairauslomalla. Jos flunssa tai kuume kaataa sängyn pohjalle tai selkäkipu estää istumasta, niin voivottelen kipua hetken, ja sitten tartunkin jo koneeseen ja alan tehdä töitä. Ihmiset sähköpostin toisessa päässä ihmettelevät enkö olekaan sairauslomalla vaikka olen kipeänä. ”No en mä hirveen kipee ole, mä olen tänään etänä.”

Tammikuussa kun selkäni kramppasi, kenotin viikon sängyssä tyynyillä tuetussa asennossa läppäri sylissä, ja naputtelin joka päivä töitä aamusta iltaan. Tämä loppui, kun lääkäri kuuli että teen töitä ihan normaalisti, vaikka kuntoni oli huono.

”Nyt loppuu tuo pelleily! Kirjoitan sinulle viikon sairauslomaa ja sinun on pakko pitää se. Selkäsi ei parane koskaan, vaan menee kohta kramppiin hartioita myöten, jos teet töitä tuossa asennossa.” Tuolloin tottelin lääkäriä, ja olin ensimmäistä kertaa vuosiin oikeasti sairauslomalla viikon.

Etätyöstä kirjoittaminen tuli taas ajankohtaiseksi, sillä olen ollut nyt vieraiden lähdön jälkeen useita päiviä kotona sängyn pohjalla. Minulla on edelleen kamala yskä joka valvottaa yöt. Nenäni vuotaa, kurkku on kipeä ja lämpöäkin on joka päivä vähän. Nappasin silti eilen aamulla läppärinin sänkyyn ja aloin töihin.

Tällä kertaa minulla ei ole kotona työkonetta, vaan operoin omalla kotikoneellani. Sähköpostien lähettely ja kaikki somessa tehtävä työ onnistuu kotikoneella, mutta kaikkiin työpaikkani järjestelmiin en omalla koneellani pääse.

Eilen harmitti vietävästi, kun en saanut kaikkia työasioita hoidettua. Lopulta laitoin viestiä töihin ja kysyin, voisiko joku kollegoistani tuoda työkoneeni minulle vaikka taksilla. Saisin sitten tehtyä kaikki työt normaalisti omasta sängystä käsin.

Kukaan ei suostunut tuomaan konetta minulle. ”Mitä jos nyt hoitaisit itsesi kuntoon ihan ilman mitään työhommia, että paranisit oikeesti”, pyyntööni vastattiin. Hermostuin ensin. Miksi minua ei haluta auttaa?

Lopulta tulin siihen tulokseen, että hemmetti, kyllä ne työt vielä yhden päivän odottavat. Kun nyt lepään tämän päivän kunnolla, niin olen luultavasti torstaina jo terve, tai ainakin parempivointinen.

Teetteko Te etätöitä kotona? Entä saatteko pidettyä etätyöntekemisen hallinnassa, vai annatteko työn viedä mukanaan? Minusta etätyökonsepti on muuten mahtava, mutta nämä sairauspäivät kannattaisi kyllä opetella sairastamaan ihan rauhassa. Luultavasti silloin pääsisi takaisin töihinkin nopeammin.

Ystävän tuntee siitä…

tunnetila: onni

Ystävän tuntee siitä, että yhdessä vietetyn ajan jälkeen posket on kipeät nauramisesta, olo on kevyt ja ilmava, ja huolet ja murheet tuntuvat kutistuneen.

Ystävän tuntee myös siitä, kun julkaiset Instagramissa laatikonpohjalta löytyneen passikuvan ehkä parinkymmenen vuoden takaa, ja ensimmäinen yksityisviesti minkä kuva kirvoittaa on ”Näytät edelleen ihan samalta! Katsoin vain että jaahas, olet käynyt kampaajalla.” (Saatoin itse kuvaa katsoessani ehkä vähän haikailla menetettyä nuoruutta, freesiä ilmettä ja silmäpussittomuutta…)

Voi rakkaus! Kyllä ystävät ovat elämän suola ja sokeri, joulutortut ja pipari, ja ihan kaikki muutkin mausteet ja kivat asiat.

Ja hei muuten, ystävistä puheenollen; järkäämäni adventtiarvonnan voitti blogini lukija Kaisa. Onnea Kaisa, ja kiitos että olet virtuaaliystäväni!

Adventtiarvonta

tunnetila: innostus

Olen niin innoissani joulusta ja joulukalenterin luukkujen availusta, että ajattelin ilahduttaa nyt myös yhtä Teistä pienellä paketilla. Polkaistaan siis käyntiin Tunnetilan adventtiarvonta!

Näin ensimmäisen adventin kunniaksi arvon blogini lukijoiden kesken paketin, joka sisältää kotimaista suunnittelua parhaimmillaan, eli Samujin tummansinisen silkkihuivin* (koko 64cm*64cm) ja ViaMinetin nahkaiset, hopeanväriset lehtikorvikset*.

Jouluiseksi paketin tekee pari punaista väripilkkua, eli essencen joulunpunainen geelilakka* sävyssä 16 fame fatal ja Labellon tuoteuutuus, eli hoitava huulikynä* todella intensiivisellä väripigmentillä, sävynä Poppy Red.

Paketin kruunaa huumaavan minttuinen palasaippua*, joka on valmistettu eksklusiivisesti uudelle kotimaisen muodin mekalle, Kämp Gardenille. Tuotteen on valmistuttanut Kämp Gardenissa butiikkiaan pitävä Jolie, ja saippuan on valmistanut Helsingissä tuotteensa käsin valmistava Doft.

Jos haluat osallistua paketin arvontaan, jätä kommenttisi tähän postaukseen. Arvonta on voimassa itsenäisyyspäivän iltaan, eli 6.12. klo 23.59. Arvon voittajan heti perjantaina 7.12.

Onnea kaikille tasapuolisesti arvontaan, ja ihanaa ensimmäistä adventtia Teille kaikille!

Ajatuksia blogin lopettamisesta

tunnetila: pohdiskelu

Torstaina se iski. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan yhtäkkiä, kesken tavallisen työpäivän päähäni tuli ajatus blogini lopettamisesta.

Olen kirjoittanut blogiani kohta 11 vuotta. Bloggaamisesta on tullut minulle elämäntapa, enkä näiden vuosien aikana ole kertaakaan miettinyt blogini lopettamista näin konkreettisesti. Torstaina tuo ajatus tuli päähäni kuitenkin niin voimakkaana, että jouduin istumaan hetken tekemättä mitään ja rauhoittamaan mieleni, ennen kuin pystyin jatkamaan työntekoa.

Mietin pitkään mistä ajatus blogin lopettamisesta tuli, ja sitten keksin syyn, mikä saattoi sysätä minut alitajuisesti noihin aatoksiin. Sain torstaiaamuna tiedotteen Somevaikuttaja 2018 -barometrin tuloksista. Barometrissä selvitetään vuosittain, mitkä somekanavat ovat suosituimpia (Insta, Youtube, blogi…), sekä alalla liikkuvaa rahaa.

Tämän vuoden barometristä selvisi, että 39% somevaikuttajista saa työstään sosiaalisessa mediassa säännöllistä tuloa, ja 39%:n tulot sometyöstä ovat epäsäännölliset, mutta tuloja kuitenkin tulee. 78% somevaikuttajista saa siis palkkaa sometyöstään. Huikein uutinen barometrissä oli se, että 8% somevaikuttajista tienaa työllään yli 6500€/kk!

On todella hienoa, että ihmiset ovat onnistuneet luomaan itselleen työpaikkoja, ja kehittämään harrastuksesta itselle ammatin. Tuo tie on kuitenkin sellainen, mihin en ole koskaan halunnut lähteä. Olen ollut hyvin tarkka siitä, että blogi on minulle harrastus, ja sellaisena se myös pysyy.

Toki teen kaupallisia yhteistöitä kivojen brändien kanssa, mutta silloinkin pidän huolen siitä, että postauksessa on mukana jotain henkilökohtaista. Haluan, että myös yhteistyöpostaukset kertovat jotain minusta, eivätkä ole pelkkiä mainoksia. Myönnän, etten itse lue blogeja tai katso vlogeja, joiden postauksista suurin osa on maksullisia kampanjoita. Tykkäsin alun alkaen blogeista niiden kotikutoisuuden ja henkilökohtaisuuden vuoksi, ja noista asioista tykkään blogeissa edelleen.

Minulla on vähän sellainen olo, että aloitin kymmenen vuotta sitten pelaamaan salibandyä joukkueessa, jossa kaikki halusivat pitää hauskaa yhdessä. Vuosien saatossa suurin osa joukkueen pelaajista on kuitenkin alkanut ottaa pelaamisen tosissaan, ja he haluavat osallistua säbän SM-kisoihin. Minä haluaisin vain pitää kuntoani yllä höntsyilemällä treeneissä muutamana iltana viikossa, mutta muut haluavat kehittyä ja ottaa osaa kisoihin. Edessä on valinta jatkaako pelaamista vanhan joukkueen kanssa, etsiikö itselleen uuden höntsyjoukkueen, vai lopettaako pelaamisen kokonaan.

Olen jo hetken miettinyt, onko blogimaailmassa enää tilaa blogeille, jotka eivät tavoittele kaupallisuutta tai kasvua ammattimaiseen suuntaan.

Suurin syy miksi itse teen kaupallisia kampanjoita on se, että saan katettua blogistani koituvat kulut. Sen jälkeen kun blogini pari vuotta sitten kaapattiin, olen maksanut blogini ylläpidosta koodarikaverilleni kuukausittaisen ylläpitokorvauksen. Kamppiksista saamani tulot menevät siis suurin osa blogin ylläpitoon.

Nyt haluaisin kuulla mitä mieltä Te olette muuttuneesta blogimaailmasta! Onko kaupallisuus muuttanut blogeja suuntaan, josta ette tykkää? Toivoisitteko blogien olevan enemmän kotikutoisia kirjoittajansa hengentuotteita, vai onko ok, että välissä on myös kaupallisia yhteistöitä? Jaksatteko enää ylipäätään lukea blogeja, vai toivoisitteko että Tunnetila olisikin tulevaisuudessa Tube-kanava tai Podcast?

Vaikka blogin kirjoittaminen on minulle vain harrastus, se vie silti lähes kaiken vapaa-aikani. Mitä ihmettä tekisin kaikella sillä ajalla, jonka yhtäkkiä saisin elämääni, jos lopettaisin blogin kirjoittamisen? Olisikohan minulla ensimmäistä kertaa elämässäni aikaa harkita vaikkapa koiran hankkimista? Blogin vaihtaminen koiran kanssa touhuamiseen ei kuulosta minusta ollenkaan huonolta vaihtoehdolta!