Browsing Category

yks juttu

Kun mikään ei muutu

tunnetila: pohdiskelu

Arvatkaa mitä mietin nykyään usein? Sitä, että olen blogannut jo yli 11 vuotta, eikä sinä aikana elämässäni mikään ole muuttunut.

Moni kanssani samaan aikaan aloittanut bloggaaja on tuossa ajassa saanut opintonsa valmiiksi ja aloittanut työelämän. Parisuhteita on tullut ja mennyt, perheitä on perustettu. Nuoresta, opiskelijaelämää elävästä sinkusta on tullut perheenäiti, ja elämänpiiri, kiinnostuksen kohteet ja blogin sisältö ovat saattaneet muuttua täysin.

On myös vaihdettu maisemaa ja muutettu toiselle puolelle Suomea tai jopa ulkomaille. Te, noiden blogien seuraajat, olette päässeet elämään noiden bloggaajien kiinnostavia elämänvaiheita yli vuosikymmenen, ja olette saaneet jännittää mukana päästäänkö opiskelemaan, tai kestääkö parisuhde välillä raskaankin vauva-arjen.

Minä olin 11 vuotta sitten elämässäni aika pitkälti samassa pisteessä missä olen nyt. Minulla on sama mies ja sama työpaikka. Asun edelleen Helsingissä, eikä lapsia ole tullut.

huppari Samuji, housut ABLE, korvikset Lillan Helsinki*, laukku Marimekko/Zadaa/DIY, kengät Stella McCartney/Zadaa/DIY

Kirjoitin blogini ensimmäisen postauksen maaliskuussa 2008 järkevästä kuluttamisesta. Toin jo tuolloin postauksissani esille kotimaista muotia, nuoria suunnittelijoita ja suomalaista designia. Mikään ei siis ole muuttunut vuosien saatossa YHTÄÄN mihinkään.

Silloin tällöin minulle iskee selkäjumi, ja se kirvoittaa blogiin sadattelupostauksia, mutta muuten kaikki on pääosin sitä samaa tasaista menoa, mitä elämäni on oikeastikin ollut kaikki nämä vuodet.

Helposti voisi todeta, että tylsää on, ja draamaa ei tästä blogista kannata tulla hakemaan. Täällä ei puida suuria massoja kiinnostavia parisuhdeongelmia, eikä havitella julkisuuteen pääsystä. Täällä ei myöskään haaveilla bloggaamisen muuttumisesta harrastuksesta työksi, tai politikoida mihinkään suuntaan, eikä provosoida vahvoilla väittämillä.

Täällä ollaan vaan. Arkinen elämä soljuu eteenpäin, ja kun bongaan uusia kivoja juttuja, kerron niistä Teille.

Kysymys kuuluukin: miten ihmeessä Te olette jaksaneet kulkea mukanani kaikki nämä vuodet? Jotkut Teistä ovat lukeneet Tunnetilasta jorinoitani jo yli vuosikymmenen. Jestas sentään!

Olisi ihan hirmuisen kiva kuulla, miksi jaksatte olla mukanani edelleen, päivästä ja vuodesta toiseen. Jos ette halua kommentoida julkisesti, niin laittakaa minulle vaikka sähköpostia. Luen kaikki saamani viestit varmasti!

Mukavaa loppuviikkoa kaikille!

Kuvat: Anna-Maria/Secret Wardrobe

Hyvästit lettukesteille

tunnetila: suru

Huomenna on hautajaiset.

Hautajaiset tarkoittavat aina luopumista. Luopumista ihmisestä. Hymystä ja kosketuksesta. Yhteisistä hetkistä ja läheisyydestä.

Huomisissa hautajaisissa jätämme hyvästit kaiken muun lisäksi myös lettukesteille. Lettukesteille, ja maailman parhaille, ternimaitoon tehdyille letuille, joita paistui aina rakkaudella niin valtava pino, että mietimme kuka nämä muka jaksaa syödä. Ja vartin päästä koko iso tarjoilulautanen oli tyhjä, ja jokaisen herkuttelijan silmissä kimmelsi onni.

93 vuotta. Lapsia, lapsen lapsia ja vielä liuta lapsen lapsen lapsia. Sanotaan, että vaikka poistumme maan päältä, niin olemme olemassa niin kauan, kun meidät muistetaan.

Tiedän, että mummu tullaan muistamaan vielä pitkään, ja se tuntuu hyvältä. Vähän kuin ei tarvitsisikaan luopua.

Kiitos kaikesta.

Motissa – kun mökkireissu vähän venähti

tunnetila: huvitus

Ettepä arvaa, miten meikäläisten perinteinen mökkijuhannus meni! Kuten arvata saattaa, ei ihan niin kuin olimme suunnitelleet…

Vietämme siis juhannuksen joka vuosi mieheni perheen mökillä. Mökki on oikea rauhan tyyssija, ja siellä jos missä sielu ja mieli lepää, ja kaikki kiire unohtuu. Olemme olleet samaisella mökillä muistaakseni jo 15 juhannusta peräkkäin. Nukumme mieheni kanssa aina rantasaunan ylisillä, eikä missään muualla nukuta niin hyvin kuin siellä.

Tuolle ihanalle mökille mennään kuitenkin monen mutkan kautta. Ensin siirrymme Helsingistä Ouluun joko yöjunalla tai lentäen. Sen jälkeen ajamme autolla pari tuntia pois Oulusta, ja lopulta matkaamme vielä veneellä saareen, jossa mökki sijaitsee.

Tänä vuonna aikataulumme olivat sellaiset, että lensimme Helsingistä Ouluun vasta perjantaiaamuna, eli juhannusaattona. Paluulento oli sunnuntai-iltana kahdeksan maissa.

Menomatka meni suunnitellusti, ja elo mökillä oli auvoista. Mökki on niin pohjoisessa, että siellä ei aurinko keskikesällä juuri laske. Saimmekin nauttia lähes paahtavan lämpimästä ja aurinkoisesta juhannusyöstä.

Lauantai aamupäivä valkeni myös kauniina, mutta lauantai-iltana sää alkoi synkistyä. Taivas tummeni, tuuli yltyi ja pian alkoi sataa. Vietimme illan mökissä sisällä ja totesimme, että mökillä jopa sadesää on nautinto. Oli ihana vain olla yhdessä, nauttia joutilaisuudesta ja herkutella juustoilla. Myös saunominen ja järveen pulahtaminen oli sateella kivaa.

Sunnuntaiaamuna heräsimme mieheni isän rynnätessä rantasaunalle. ”Ulkona on ollut yön aikana niin kova myrsky, että vene on uponnut rantaan!” Mitä ihmettä?!

Totta se oli! Yön aikana venettä vasten lyöneet aallot ja rankka vesisade olivat täyttäneet veneen vedellä lähes puoliväliin asti, ja sen takaosa oli veden alla. Myrsky ei ollut vieläkään laantunut, ja lisää vettä virtasi veneeseen jatkuvasti.

Onneksi mieheni isä tietää miten moisissa asioissa toimia, ja hän laittoi vesipumput pumppaamaan vettä pois veneestä. Pumput pumppasivat tehokkaasti koko päivän, mutta samaan aikaan uutta vettä satoi sisälle.

Lopulta sade heikkeni ja illalla vene oli saatu pumpattua tyhjäksi. Kun vene oli niin kuiva kuin mahdollista ja moottori huollettu, sitä uskalsi yrittää käynnistää. Kaikkien yllätykseksi paatti starttasi jo toisella yrittämällä.

Mietimme pitkään, jäisimmekö mökille vielä yhdeksi yöksi emmekä riskeeraisi mitään lähtemällä myrskyn silmään. Päätimme kuitenkin hypätä veneeseen heti, kun myrsky vihdoin heikkeni hetkeksi. Emme halunneet ottaa sitä riskiä, että myös maanantaina olisi yhtä epävakaista, emmekä pääsisi silloinkaan mökiltä pois. Olihan minun palattava vielä viikoksi töihin ennen kesäloman alkamista.

Paluulentomme Oulusta Helsinkiin oli jo lähtenyt, kun vasta pääsimme lähtemään mökiltä, edelleen pientä tuulta uhmaten.

Soittelin automatkalta lentoyhtiölle ja VR:lle yöjunien makuuhyttien perään. Seuraava lento jolla oli tilaa, olisi lähtenyt vasta tiistaina. VR:llä taas ei osattu sanoa mahtuisimmeko enää yöjunaan vuodepaikoille. Päätimme sitten nukkua yön Oulussa ja hypätä aamujunaan.

Että sellainen, aika ikimuistoinen, reissu oli taas tällä kertaa! Mitenkäs Teidän juhannuksenne meni?

Totuus somekuvien takaa

tunnetila: huoli ja murhe

Jokainen Tunnetilan Instagramia seuraava ja tämän postauksen kuvia katseleva näkee, että vietin juuri ylellisen viikonloppuyön yhdessä Suomen upeimmista hotelleista, Hotel Kämpissä. Loistelias miljöö, houkutteleva sänky, hemmotteleva vaahtokylpy ja maukas aamiainen. ”Oi, teillä oli varmasti ihana tyttöjen ilta!”

Mitä jos kertoisin, että totuus kuvien takana on hyvin erilainen? Että hotelliin kirjautumisen jälkeen suunnitelmamme muuttuivat täysin. Että ystävälläni oleva sairaus paheni yllättäen. Että kuntosali ja spa -suunnitelmien sijaan tulivat vatsakrampit, jotka saivat ystäväni tärisemään ja kouristelemaan ylellisen hotellin laadukkaissa lakanoissa. Krampit, jotka pakottivat hänet oksentamaan marmorikylpyhuoneessa tuntikausia.

Mitä jos kertoisin, että soitin illan aikana kaksi kertaa hätänumeroon, ja että odotimme ambulanssia hotellille puolitoista tuntia? Että ambulanssia odottaessa kostutin hotellin kauniisti kirjaillun pyyhkeen jääkylmällä vedellä, ja yritin viilentää sillä ystäväni hikistä otsaa loputtoman pitkältä tuntuvan odottamisen ajan.

Mitä jos kertoisin, että ystäväni ei palannut yöksi luksushotelliin, vaan vietti yönsä Meilahdessa päivystyksessä? Tai sen, että minä jäin hotellihuoneeseen yksin kädet vapisten sen jälkeen, kun ystäväni vietiin pyörätuolilla ambulanssiin, eikä minua otettu mukaan. Tai sen, että kävin vaahtokylvyssä vain rauhoittuakseni ja saadakseni nukuttua yön aikana edes muutaman tunnin, vaikka olin huolesta suunniltani.

Niinpä niin. Pelkkien sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella ei kannata olettaa oikeastaan yhtään mitään. Nämä kuvat toki kertovat oikeasta elämästä, eli kyllä, olin viime yön upeassa Hotelli Kämpissä viettämässä tyttöjen iltaa, mutta kuvat eivät kerro minkäänlaista tarinaa illan todellisesta kulusta.

Tilanne on nyt onneksi ohi, ja ystäväni tila on saatu vakaaksi. Hän pääsi aamulla sairaalasta ja ehti jopa nauttimaan Kämpin aamiaisesta, siis sen pienen ruokamäärän verran, minkä uskalsi tuskien yön jälkeen syödä.

Jaan tämän tarinan Teille ystäväni luvalla. Pohdimme nimittäin aamulla hänen kanssaan, miten tärkeää on tuoda ilmi se, miten erilaiselta elämän saa somessa näyttämään jos vain haluaa. Somessa julkaistavaksi valitaan yleensä vain yksi totuus, ja usein se on aika siloteltu.

Meidän ylellinen hotelliyömme meni siis näin, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Toivottavasti Teidän viikonloppunne on sujunut hieman leppoisammissa merkeissä!

Ostokokemusta vailla

tunnetila: haaveilu

Haluaisin ostoksille. Haluaisin ostaa itselleni uudet housut ja monta uutta puseroa kevääksi. Voi miten haluaisinkin!

Ihan välttämätöntä tarvetta uusille vaatteille minulla ei vieläkään ole, vaikka olin koko viime vuoden ostolakossa, mutta haluaisin silti vaatekaappiini uusia juttuja, jotka tekisivät pukeutumisestani helpompaa ja mukavampaa.

Kaapistani löytyy edelleen ne samat vanhat vaatteet, joita olen käyttänyt jo monta vuotta putkeen vailla vaihtelua. Lempparihousuni repesivät haaroista jo viime syksynä, mutta paikkasin ne ja käytän niitä edelleen viikottain. Nuo housut on minulla jalassa tänäänkin.

Olen toki tehnyt tänä vuonna muutaman vaate- tai asusteostoksen, mutta niistä 80% olen ostanut Zadaasta käytettynä, ja loput 20% verkkokauppa Granasta. On jo toukokuu, enkä ole kertaakaan ostanut mitään vaateliikkeestä.

Olen saanut ostaa ihan mitä haluan jo yli 4kk, mutten ole juurikaan koko tuona aikana kierrellyt kaupoissa. En ole sovitellut vaatteita. En ole myöskään kokenut sitä kutkuttavaa tunnetta, kun sovituskopissa päätän, että ”tämän minä haluan”, ja marssin kassalle tyytyväisenä löytööni.

Kaipaan myös sitä hetkeä, kun saan kassalla käteeni uuden vaatteen sisältävän paperikassin, ja lähden innoissani kassi kädessä kotia kohti. Kotona haluan heti sovitella ostostani ja mallailla minkä vanhan vaatteen kanssa uusi hankinta sopii kaikista parhaiten.

Voi että minulla on ikävä kivijalkaliikkeessä tai tavaratalossa tehtyä ostokokemusta! Ehtisinköhän tulevana viikonloppuna vähän kaupungille? Olisi niin ihana käydä ostoksilla!

Toki olisi ihana päästä myös La Herraduraan, jossa asustelimme viime toukokuun, ja jossa otin tasan vuosi sitten 7.5.2018 itsestäni tämän kuvan itselaukaisimella. Mutta jos nyt kuitenkin yrittäisin päästä viikonloppuna edes sinne ostoksille ihan täällä Helsingissä. Siitä olisi hyvä aloittaa!