Browsing Category

yks juttu

Hyvästit rakkaille

tunnetila: suru

Mietimme pitkään minne lähtisimme tänä kesänä lomalle. Osa kohteista kiinnosti enemmän minua kuin miestäni ja päinvastoin. Soudimme ja huopasimme turhautumiseen asti, ja silloin mieheni ehdotti Nizzaa. ”Nizza on aina täydellinen, mennään sinne.” Ja sinnehän me mentiin, vanhaan kunnon Nizzaan!

Kaunista Nizzassa oli ja lämmintä. Meri kimmelsi turkoosina ja jäätelöpallot valuivat sormille ennen kun ne ehti syödä parempiin suihin. Löysimme kivan hotellin, jonka kattoterassin uima-altaalla lähes asuimme lomamme viimeiset päivät. Tunnelma rennon leppoisassa Nizzassa ei kuitenkaan ollut entisensä.

Vuosi sitten kesällä, Ranskan kansallispäivänä kesken iloisen juhlan, terroristi ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon Promenade des Anglais -rantabulevardilla. 85 ihmistä kuoli, yli 200 loukkaantui. Tuo tapahtuma muutti Nizzaa, enkä tiedä palaako se koskaan ennallen.

Olimme Nizzassa juuri samana päivänä neljä vuotta sitten. Muistan rantabulevardilla kulkeneen satoja metrejä pitkän kulkueen ja lukuisat bändit, jotka soittivat bulevardilla iloista musiikkia. Ihmiset tanssivat kaduilla ja ilo oli ylimmillään.

Tänä vuonna Ranskan kansallispäivää ei juhlittu iloisissa merkeissä. Tänä vuonna vietettiin vuosi sitten tapahtuneen synkän päivän muistojuhlaa ja muisteltiin iskussa kuolleita. Iso osa menehtyneistä oli lapsia.

Ranta oli täynnä valkoisia ruusuja ja lasten kirjoittamia kirjeitä poismenneille ystävilleen. Oli kirje 6 vuotiaalle Marielle, joka on nyt enkelinä taivaassa. Oli toinen kirje 12 vuotiaalle Lauralle, jota ystävät kaipasivat.

Rantabulevardi oli suljettu autoilta suurin kiviestein, ja jos halusit uimaan, armeijan henkilökunta tutki tarkasti rantakassisi ja kaikki aerosolipullot kerättiin pois. Koko Nizzan keskusta oli täynnä rynnäkkökiväreitä kantavia sotilaita ja poliiseja, ja tuntui kuin päällä olisi ollut sotatila.

Osallistuimme illalla järjestettyyn suureen muistokonserttiin, jossa Nizzan Filharmonikot soittivat kauniita sävelmiä. Näimme isoilta screeneiltä videon, jossa muisteltiin iskussa menehtyneitä ja ihmiset jättivät hyvästit läheisilleen.

Videon edetessä ihmiset ympärillmme itkivät, ja minullakin kyyneleet valuivat pitkin poskia. En ymmärtänyt niitä kauniita ranskankielisiä sanoja, joilla ihmiset jättivät hyvästejä rakkailleen, mutta surun tuntee myös ilman sanoja.

Tunnelma oli Nizzassa iskun vuosipäivän iltana niin surullinen, että mietin onnistuuko loman viettäminen lainkaan. Sain konsertissa kuitenkin itkuni itkettyä ja tunsin yleisen helpotuksen laskeutuvan kaupungissa surevien ihmisten ylle yön pimetessä.

Ihmiset olivat edelleen surullisia, tietysti, mutta kaikki tsemppasivat toisiaan ja puhuttiin elämän jatkumisesta. Pelossa ei voi elää, eikä terroriteoille saa antaa valtaa. Mieleeni tuli joskus kuulemani lohdullinen lause, joka antoi voimia siinä hetkessä, ja helpottaa itseäni varmasti myös jatkossa.

”Rakkaamme lakkaavat olemasta vasta, kun unohdamme heidät.”

Reseptillä tropiikkiin

tunnetila: pöhkö

Heinäkuun yhdeksäs päivä, Herran vuonna 2017. Tuona päivänä Nina tarkeni olla ulkona ensimmäisen kerran tänä kesänä ilman takkia. Toki takki oli päällä siihen asti kunnes tuli kuuma, mutta huomattava ja merkittävä seikka on se, että kuuma tuli. Suomessa. ”Kesällä”. Sen jälkeen noita lämpimiä päiviä ei sitten olekaan näkynyt.

Mummoni asui kuolemaansa saakka Espanjan lämmössä. Yksi serkuistani perusti perheen Italiaan jo parikymmentä vuotta sitten. Toinen serkuistani on asunut Portugalissa niin ikään 90-luvun lopulta asti.

Ensimmäinen serkuistani on ikäiseni, toinen minua pari vuotta nuorempi. Eläkepäiviä ei siis todellakaan tarvitsisi jäädä odottelemaan, jos veri vetää ulkomaille. Ja verihän vetää.

Lämmön kaipuu on minulla selkeästi geeneissä. Iso osa sukulaisistani asuu pitkiä pätkiä milloin missäkin. Välillä tuntuu, että heitä tapaa helpommin jos menee vaikkapa Espanjaan kuin kotiseudulle Savoon.

Muistan kerrankin kun olimme mummoni kanssa torilla Espanjan aurinkorannikolla. Törmäsimme siellä sattumalta sukulaispariskuntaan, jota en ollut nähnyt Suomessa pitkiin aikoihin. ”Täällähän me ollaan oltu jo pitkään, ei siis ihme ettei olla nähty.”

Myös lääkärit ovat viime aikoina antaneet syitä vaihtaa maisemaa. Pitkään jatkuneeseen flunssaan sain nenä-kurkkulääkäriltä kommentin: ”Sä olet vaan niin kuiva tyyppi. Kuivat limakalvot nappaavat helpommin kaikki pöpöt. Suosittelen muuttamaan Karibialle tai jonnekin missä on aina lämmintä ja kosteampi ilmasto. Siellä sä olisit paljon terveempi, ja olisi helpompi hengittää.”

Selkäkramppiani tutkinut lääkäri taas totesi toissa viikolla: ”Sulle ei kyllä sovi nämä Suomen säät. Sait tämänkin selkäkrampin luultavasti kylmettymisestä kun uit 13 asteisessa vedessä”.

Niinpä niin. Toiselta lääkäreistä pyysin reseptiä ja Kela-korvausta tropiikkiin muuttamiseen. Lupasin lähteä heti, jos Kela korvaa. Ei kuulema korvaa, joten reseptiä ei irronnut. Mikä vääryys!

Tänään minulla alkaa kuitenkin loma, ja suunnistamme heti aamusta (ilman Kelan korvausta) lomailemaan Ranskan ja Italian Rivieralle. Toivotaan sinne lämpöä, lempeyttä ja rentoa menoa muutamaksi seuraavaksi viikoksi.

Ihania kesäpäiviä kaikille, palaan blogin pariin heti kun lomailultani ehdin!

Perjantain parhaat

tunnetila: ilo

Hurraa! Pahin selkäjumitus alkaa (toivottavasti) olla ohi!

Olen käynyt näiden kahden jumiviikon aikana salilla muutamaan otteeseen venyttelemässä selkää ja nautiskelemassa höyrysaunan lämmöstä. Siis niinä päivinä, kun olen päässyt kävelemään. Käveleminenkään kun ei ole ollut jokapäiväistä herkkua.

Varovainen venyttely on tehnyt hyvää ja lämpö on vetreyttänyt jäykkää olemusta. Seuraavana aamuna selkä on kuitenkin ollut taas krampissa, ja aamutoimia on tullut tehtyä selkä kumarassa. Nyt saattaa olla kuitenkin jo parempaa luvassa.

Postauksen kuvat on perjantailta, jolloin pystyin kävelemään aamusta asti selkä suorana. Voi sitä onnen päivää!

Pystyin tekemään töitä koko päivän aika normaalisti, ja venyttelysessio salilla antoi toivoa paremmasta. Olin niin iloinen siitä, että pystyin seisomaan kunnolla, että oli pakko napata kuva itsestä treenin jälkeen. Voi mikä tyytyväisyys kasvoiltani paistaakaan!

Sitä en kuitenkaan näitä kuvia napsiessani tiennyt, että päivän paras juttu oli vasta tulossa. Tapasin nimittäin kotimatkalla sattumalta blogini pitkäaikaisen lukijan!

Vitsit että tuo oli ihana tapaaminen. Siis ainakin minusta. En tiedä olinko hänen mielestään luonnossa ihan erilainen kuin blogissani annan ymmärtää, ja aiheutin hänelle hirvittävän pettymyksen.

Kaiken lisäksi lähes ensimmäinen kommenttini hänelle oli ”Voi ei, nyt me sitten nähdään kun mä olen tulossa salilta ja olen saunanraikkaana ilman meikkiä, hiukset märkänä!” Ah, miten ihminen voikaan olla noin turhamainen! Miettii heti ensimmäisenä ulkonäköään tavatessaan uuden ihmisen.

Mutta sitä kun valitsee yleensä itsestään blogiin ne kuvaussessioiden parhaat kuvat ja on aika tarkka siitä, miten haluaa itsensä blogissa nähtävän, niin saattaa se totuus olla aikalailla toinen. Noh, onneksi näytin livenä sentään sen verran samalta kuin kuvissa, että hän tunnisti minut ja osasi huikata perään.

Terkkuja Virpi, oli ihan mahtava tavata! <3 Ihanaa alkanutta kesälomaa sinulle, ja aurinkoista sunnuntaita Teistä jokaiselle!

Totuuden siemen

tunnetila: oivallus

Kuulin eilen raitiovaunussa kahden vanhemman miehen juttelevan keskenään. He päivittelivät nykyistä maailman menoa.

Puheissa vilisivät aiheet, joita ei viime päivinä ole voinut välttää kuulemasta. Trump, hallituskriisi, tornitalon palo Lontoossa, terrori-iskut ympäri Eurooppaa ja Suomen huono sää.

Toinen miehistä totesi lakonisesti ”Mihin tämä maailma oikein on menossa? Yritä tässä sitten elää normaalia elämää, täällä kuoleman varjon laaksossa.”

Toinen miehistä mietti hetken, ja pian hänen ilmeensä kirkastui. ”Kuoleman varjon laakso. Tiedätkö, tuo on oikeastaan aika positiivinen ajatus. Nimittäin jos tulee varjo, se tarkoittaa sitä, että jossain täytyy paistaa aurinko.”

Niinpä niin. Kyllä vanhemmat herrasmiehet tietävät elämästä kaiken olellisen!

 

Ps. Muistathan osallistua Lumenen tuoteiden arvontaan!

Sukujuhlia

tunnetila: pohdiskelu

Vietimme viikonloppua Oulun suunnalla. Parin päivän visiitin pääasiallisena syynä oli jättää hyvästit ihmiselle, jonka lämpö, ystävällisyys ja toisten huomioiminen jää elämään muistoissamme hänen poismenonsa jälkeenkin.

Vielä parikymmentä vuotta sitten sukulaisia tuli tavattua rippi- ja yo-juhlissa, ristiäisissä ja häissä. Juhlat olivat iloisia, ja niitä oikein odotti. Nyt, Albinonin Adagion soidessa uruista, kyynelten valuessa pitkin poskia totesin, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä surullisemmiksi sukutapaamiset muuttuvat.

Niin kurjaa! Miksi ihmiset eivät järjestä enemmän juhlia? Miksi esimerkiksi pyöreitä vuosia juhlitaan nykyään niin harvoin?

Äitini on järkännyt synttärijuhlat aina, kun hän on saavuttanut seuraavan vuosikymmenen. Noissa juhlissa on aina ollut hauskaa. Juhlissa toteamme porukalla, että tätä me tarvitsemme, enemmän iloisia juhlia ja sukutapaamisia.

Ja sitten kuluu taas vuosia, eikä kenestäkään kuulu mitään.

Johtuuko tämä kiireestä? Ollaanko nykyään niin kiireisiä, että juhlia ei ehditä järjestää? Vai ajattelevatko kaikki, ettei kukaan kuitenkaan ehdi tulla paikalle? Vai onko nykypäivän vaatimukset juhlien suhteen kohtuuttomia? Vaativatko juhlien järjestäjät itseltään liikoja? Täytyisi olla sitä ja tätä ja tuota, vasta silloin juhlat on onnistuneet.

Olen jo vuosia haaveillut serkkutapaamisesta. Minulla on ihania serkkuja, joita tulee tavattua ihan liian harvoin. Onnistuisikohan sitä vaikka tänä kesänä löytämään yhteisen ajan, jolloin kaikki pääsisivät tulemaan samaan paikkaan samaan aikaan? Tarjoilut voisi hoitaa nyyttärimeinignillä, jolloin järjestäjällä ei olisi kaikkia paineita niskassaan.

Rennot yhteiset tapaamiset ovat kaikista kivoimpia. Ei kaiken tarvitse olla ”paperilla täydellistä”. Täydelliset juhlista tekee sinne saapuneet ihmiset ja se, että saa viettää rauhassa aikaa tärkeiden ihmisten kanssa.

Onneksi parin viikon päästä on juhannus. Sitä vietämme mökillä kivalla, perinteisellä porukalla. Toivotaan, että juhannuksesta alkaa mukavien (suku)juhlien täyteinen kesä.