yks juttu

tunnetila: tilannepäivitys

Blogini muuttaa ensi keskiviikkona (26.2.) palvelimelta toiselle. Muuton ei pitäisi näkyä Teille mitenkään, mutta kun aina voi sattua jotain, niin ajattelin, että on fiksua kertoa muutosta jo etukäteen.

Ettette vaan satu keskiviikkona tulemaan blogiini, ja jos se onkin alhaalla, niin luulette että ”nyt se lopettikin ihan oikeasti, eikä kertonut mitään!”

Ei huolta, blogini jatkuu. Verkkaisesti ja elämääni sen suuremmin kuormittamatta, mutta jatkuu silti. Enhän minä voi luopua yhdestä isosta osasta itseäni, enkä myöskään Teistä. Tulisi liian kova ikävä.

Yritän suhtautua blogiin jatkossa kuten suhtauduin siihen bloggaamisen aloittaessani. Eli kirjoitan kun siltä tuntuu. Kirjoitan asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Asioista, jotka ilahduttavat tai tuovat hyvää oloa arkeen.

Noista samoista teemoista olen toki kirjoittanutkin kaikki nämä vuodet, mutta siihen rinnalle on jossain vaiheessa hiipinyt pakko. Pakko saada ulos joka päivä jotain. Pakko kirjoittaa tuosta uudesta jutusta nyt, ennen kuin kaikki muut ovat kirjoittaneet siitä ja olen auttamattomasti myöhässä. Pakko saada tämä postaus valmiiksi (vaikka kello on kohta yksi yöllä ja nukkuakin pitäisi), jotta huomenna on jotain julkaistavaa. Pakko pakko pakko.

Nyt luovun pakosta, ja kirjoitan juuri silloin kun haluan. Uskon, että pakottomuudessa on avain onneen ja jaksamiseen.

Ihanaa sunnuntaita Teille kaikille! Pitäkää peukut pystyssä, että blogin siirrossa ei tapahdu keskiviikkona katastrofeja!

tunnetila: väkisin esiin kaivettu huumori

Olen ollut tiistaisen lopettamisilmoitukseni jälkeen niin poissa tolaltani, että olen tainnut saada etenkin öisin jonkinasteisia paniikkikohtauksia. En ole saanut nukuttua silmäystäkään, sillä sydämeni on hakannut tuhatta ja sataa, ja ajatukset katoavasta identiteetistä ovat saaneet pääni totaalisen sekaisin.

On totta, että Tunnetila on vain blogi ja minulle rakas pitkäaikainen harrastus, mutta totta on myös se, että kun muutin Helsinkiin, minulla oli täällä vain kourallinen tuttuja ihmisiä. Suurin osa elämääni sittemmin ilostuttamaan tulleista ystävistä, kavereista ja tuttavista, on tullut blogini kautta.

Nuo ystävät eivät tietenkään katoa minnekään, mutta silti olen heille varmaan aina Tunnetilan Nina. Mutta mitä jos blogia ei enää ole, onko Tunnetilan Ninaakaan?

Samaan aikaan muuttuu myös 13 vuotta yhdessä roolissa ollut työminäni. Taidan olla pian koko tyttö totaalisen hukassa, jos molemmat, yli vuosikymmenen minulla olleet identiteetit, katoavat samalla kertaa.

Kaiken itkun ja paniikinomaisen sekoilun seasta minun oli pakko kaivaa esille vähän jotain kevyempää ajateltavaa. Niinpä päätin haastatella itse itseäni asian tiimoilta. Halusin selvittää, mistä lopettamisessa on oikein kyse.

Kas tässä haastattelu, jonka tein siis itsestäni, ja jonka saa ottaa niin vakavasti kuin haluaa. Sanottakoon kuitenkin, että haastattelu perustuu tositapahtumiin.

untuvatakki Marimekko, housut Marks&Spencer*, hanskat Sauso, laukku MCM (second hand, Zadaa), kengät Agile

”Suomen blogimaailmaa on viime päivinä kuohuttanut suosittua Tunnetila -blogia kirjoittavan Ninan yhtäkkinen ilmoitus blogin lopettamisesta. Pääsimme eksklusiivisesti tapaamaan Ninaa, joka on kirjoittanut yhtä Suomen pitkäaikaisimmista, samalla nimellä alusta asti julkaistuista lifestyle-blogeista. Kyselimme tapaamisessa hieman taustoja lopettamisilmoituksen takaa.

Haastattelija Nina: ”Tunnetilan Nina, ilmoitit tämän viikon tiistaina yllättäen lopettavasi suositun Tunnetila blogisi. Mistäs nyt tuulee?”

Tunnetilan Nina: ”Jaa-a. Sen kun tietäisi…”

HN: ”Niin, päätös lopettamisesta oli varmasti vaikea. Kuinka pitkän pohdinnan jälkeen päädyit näin äärimmäiseen ratkaisuun?”

TN: ”No se oli kyllä oikeastaan ihan vain pieni päähänpisto loppiaisena, joka sitten eskaloitui hetkessä suuriin mittoihin.”

HN: ”Ahaa, voisitko kertoa hieman tarkemmin?”

TN: ”No meillä oli maanantaille sovittuna Secret Wardrobe -blogin Anna-Marian kanssa asukuvatreffit. Heräsimme kuitenkin harmaaseen ja synkkään päivään ja totesimme, että kuvauksia tuossa säässä olisi turha yrittää. Ärsytti. Totesin silloin miehelleni ääneen, että ”On tämä jatkuva harmaus kyllä perseestä, kun ei voi edes asukuvia ottaa. Helkkari mä kyllä lopetan koko blogin!” Ja siitä se ajatus sitten lähti!”

HN: ”Siis ymmärsinkö nyt oikein… Olet kirjoittanut blogiasi yli 10 vuotta…”

TN: ”Maaliskuussa tulisi 12 vuotta täyteen.”

HN: ”Niin, siis olet kirjoittanut blogiasi kohta 12 vuotta, ja nyt olet valmis hylkäämään tuon kaiken pienen päähänpiston takia?!”

TN: ”No niin tässä on nyt tainnut päästä käymään… Tämä harmaus saa kyllä vähän pinnan kireälle ja vesisateet tammikuussa harmittaa aikalailla…”

HN: ”Onko lopettamisesi syy siis huono sää?? Eihän tässä koko hommassa kuulosta olevan yhtään mitään järkeä!”

TN: ”Tuota samaa minulle on hoettu koko viikko. Että olenko nyt aivan varma, ja että oliko tuo pitkään harkittu päätös. Sanotaanko nyt näin, että maanantaina siinä hetkessä päätös tuntui tosi selkeältä, mutta sitten kun tiistaiaamuna julkaisin postauksen ja aloin saada seuraajiltani viestejä, en enää tiennyt yhtään mitä mieltä olen yhtään mistään asiasta.”

HN: ”Hmmm. Haastateltavan ulkonäköä ei saa eikä kannata yleensä kommentoida, mutta katsoinkin heti, että onko sinulla silmät vähän turvoksissa?”

TN: ”No kyllä, turvoksissahan ne on. Vähemälläkin itkemisellä ihmiset saavat kasvonsa turpeiksi. Olen saanut lopettamisilmoituksen jälkeen seuraajiltani ja yhteistyökumppaneiltani niin ihania viestejä blogiin, Instagramiin, Messengerillä, What’sAppissa ja missä ikinä, että niitä lukiessa on itkettänyt ihan pirusti. Blogillani on ihan varmasti maailman parhaat, kannustavimmat, ystävällisimmät ja ihanimmat lukijat!”

HN: ”No mitä tämä kaikki siis tarkoittaa? Etkö olekaan lopettamassa? Oliko tämä kaikki vain pelkkää showta?”

TN: ”Äh, pelkäsinkin että sanot noin! Lopettamispäätös ei todellakaan ollut showta. Kuten fiksu ystäväni Aino lounastreffeillämme totesi, lopettamispäätös ei voinut johtua pelkästä harmaasta säästä. Surkea sää ja kuvausten peruuntuminen vain katkaisivat kamelin selän, ja yhdessä ne nytkäyttivät väistämättä edessä olevaa asiaa eteenpäin.

Blogini lopullinen kohtalo on edelleen epäselvä, mutta kunnollinen tauko minun on siitä ainakin pidettävä, jotta saan työn ja vapaa-ajan balanssiin. Voihan olla, kun työnkuvani helmikuun alusta muuttuu, että kaipaan elämääni uuden työn vastapainoksi jotain tuttua ja turvallista. Silloin blogi voisi olla se hyvän mielen paikka, josta haen tukea.”

HN: ”Nähtäväksi siis jää loppuuko blogisi tähän, vai tuleeko sille vielä tauon jälkeen jatkoa. Kiitos haastattelusta, ja kaikkea hyvää tulevaan!”

TN: ”Kiitos, vähän jännittää mitä tästä oikein tulee… Kiitos haastattelusta ja mukavaa viikonloppua sinulle ja kaikille Tunnetilan seuraajille!”

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe

tunnetila: onni

Oikein ihanaa, onnellista, iloista, rauhallista ja herkullista joulua kaikille blogini seuraajille!

Tarkoituksenani oli vielä ennen joulua julkaista lahjavinkkipostaus, mutta lomailu vei mukanaan ja postaus jäi kirjoittamatta.

Samapa tuo, ei ne lahjat joulua tee. Olkaa siis jouluna läsnä, jättäkää puhelimet ja läppärit parkkiin hyllyn päälle, ja nauttikaa ympärillänne olevasta kaikin aistein.

Joulu on täynnä tuoksuja, makuja ja tunteita, niitä ei puhelimen kautta tavoita!

Ihanaa joulun aikaa kaikille!

Kuva: Vilma