tunnetila: suru
Mietimme pitkään minne lähtisimme tänä kesänä lomalle. Osa kohteista kiinnosti enemmän minua kuin miestäni ja päinvastoin. Soudimme ja huopasimme turhautumiseen asti, ja silloin mieheni ehdotti Nizzaa. ”Nizza on aina täydellinen, mennään sinne.” Ja sinnehän me mentiin, vanhaan kunnon Nizzaan!
Kaunista Nizzassa oli ja lämmintä. Meri kimmelsi turkoosina ja jäätelöpallot valuivat sormille ennen kun ne ehti syödä parempiin suihin. Löysimme kivan hotellin, jonka kattoterassin uima-altaalla lähes asuimme lomamme viimeiset päivät. Tunnelma rennon leppoisassa Nizzassa ei kuitenkaan ollut entisensä.
Vuosi sitten kesällä, Ranskan kansallispäivänä kesken iloisen juhlan, terroristi ajoi kuorma-autolla väkijoukkoon Promenade des Anglais -rantabulevardilla. 85 ihmistä kuoli, yli 200 loukkaantui. Tuo tapahtuma muutti Nizzaa, enkä tiedä palaako se koskaan ennallen.
Olimme Nizzassa juuri samana päivänä neljä vuotta sitten. Muistan rantabulevardilla kulkeneen satoja metrejä pitkän kulkueen ja lukuisat bändit, jotka soittivat bulevardilla iloista musiikkia. Ihmiset tanssivat kaduilla ja ilo oli ylimmillään.
Tänä vuonna Ranskan kansallispäivää ei juhlittu iloisissa merkeissä. Tänä vuonna vietettiin vuosi sitten tapahtuneen synkän päivän muistojuhlaa ja muisteltiin iskussa kuolleita. Iso osa menehtyneistä oli lapsia.
Ranta oli täynnä valkoisia ruusuja ja lasten kirjoittamia kirjeitä poismenneille ystävilleen. Oli kirje 6 vuotiaalle Marielle, joka on nyt enkelinä taivaassa. Oli toinen kirje 12 vuotiaalle Lauralle, jota ystävät kaipasivat.
Rantabulevardi oli suljettu autoilta suurin kiviestein, ja jos halusit uimaan, armeijan henkilökunta tutki tarkasti rantakassisi ja kaikki aerosolipullot kerättiin pois. Koko Nizzan keskusta oli täynnä rynnäkkökiväreitä kantavia sotilaita ja poliiseja, ja tuntui kuin päällä olisi ollut sotatila.
Osallistuimme illalla järjestettyyn suureen muistokonserttiin, jossa Nizzan Filharmonikot soittivat kauniita sävelmiä. Näimme isoilta screeneiltä videon, jossa muisteltiin iskussa menehtyneitä ja ihmiset jättivät hyvästit läheisilleen.
Videon edetessä ihmiset ympärillmme itkivät, ja minullakin kyyneleet valuivat pitkin poskia. En ymmärtänyt niitä kauniita ranskankielisiä sanoja, joilla ihmiset jättivät hyvästejä rakkailleen, mutta surun tuntee myös ilman sanoja.
Tunnelma oli Nizzassa iskun vuosipäivän iltana niin surullinen, että mietin onnistuuko loman viettäminen lainkaan. Sain konsertissa kuitenkin itkuni itkettyä ja tunsin yleisen helpotuksen laskeutuvan kaupungissa surevien ihmisten ylle yön pimetessä.
Ihmiset olivat edelleen surullisia, tietysti, mutta kaikki tsemppasivat toisiaan ja puhuttiin elämän jatkumisesta. Pelossa ei voi elää, eikä terroriteoille saa antaa valtaa. Mieleeni tuli joskus kuulemani lohdullinen lause, joka antoi voimia siinä hetkessä, ja helpottaa itseäni varmasti myös jatkossa.
”Rakkaamme lakkaavat olemasta vasta, kun unohdamme heidät.”
