yks juttu

tunnetila: onni

Ystävän tuntee siitä, että yhdessä vietetyn ajan jälkeen posket on kipeät nauramisesta, olo on kevyt ja ilmava, ja huolet ja murheet tuntuvat kutistuneen.

Ystävän tuntee myös siitä, kun julkaiset Instagramissa laatikonpohjalta löytyneen passikuvan ehkä parinkymmenen vuoden takaa, ja ensimmäinen yksityisviesti minkä kuva kirvoittaa on ”Näytät edelleen ihan samalta! Katsoin vain että jaahas, olet käynyt kampaajalla.” (Saatoin itse kuvaa katsoessani ehkä vähän haikailla menetettyä nuoruutta, freesiä ilmettä ja silmäpussittomuutta…)

Voi rakkaus! Kyllä ystävät ovat elämän suola ja sokeri, joulutortut ja pipari, ja ihan kaikki muutkin mausteet ja kivat asiat.

Ja hei muuten, ystävistä puheenollen; järkäämäni adventtiarvonnan voitti blogini lukija Kaisa. Onnea Kaisa, ja kiitos että olet virtuaaliystäväni!

tunnetila: innostus

Olen niin innoissani joulusta ja joulukalenterin luukkujen availusta, että ajattelin ilahduttaa nyt myös yhtä Teistä pienellä paketilla. Polkaistaan siis käyntiin Tunnetilan adventtiarvonta!

Näin ensimmäisen adventin kunniaksi arvon blogini lukijoiden kesken paketin, joka sisältää kotimaista suunnittelua parhaimmillaan, eli Samujin tummansinisen silkkihuivin* (koko 64cm*64cm) ja ViaMinetin nahkaiset, hopeanväriset lehtikorvikset*.

Jouluiseksi paketin tekee pari punaista väripilkkua, eli essencen joulunpunainen geelilakka* sävyssä 16 fame fatal ja Labellon tuoteuutuus, eli hoitava huulikynä* todella intensiivisellä väripigmentillä, sävynä Poppy Red.

Paketin kruunaa huumaavan minttuinen palasaippua*, joka on valmistettu eksklusiivisesti uudelle kotimaisen muodin mekalle, Kämp Gardenille. Tuotteen on valmistuttanut Kämp Gardenissa butiikkiaan pitävä Jolie, ja saippuan on valmistanut Helsingissä tuotteensa käsin valmistava Doft.

Jos haluat osallistua paketin arvontaan, jätä kommenttisi tähän postaukseen. Arvonta on voimassa itsenäisyyspäivän iltaan, eli 6.12. klo 23.59. Arvon voittajan heti perjantaina 7.12.

Onnea kaikille tasapuolisesti arvontaan, ja ihanaa ensimmäistä adventtia Teille kaikille!

tunnetila: pohdiskelu

Torstaina se iski. Kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ihan yhtäkkiä, kesken tavallisen työpäivän päähäni tuli ajatus blogini lopettamisesta.

Olen kirjoittanut blogiani kohta 11 vuotta. Bloggaamisesta on tullut minulle elämäntapa, enkä näiden vuosien aikana ole kertaakaan miettinyt blogini lopettamista näin konkreettisesti. Torstaina tuo ajatus tuli päähäni kuitenkin niin voimakkaana, että jouduin istumaan hetken tekemättä mitään ja rauhoittamaan mieleni, ennen kuin pystyin jatkamaan työntekoa.

Mietin pitkään mistä ajatus blogin lopettamisesta tuli, ja sitten keksin syyn, mikä saattoi sysätä minut alitajuisesti noihin aatoksiin. Sain torstaiaamuna tiedotteen Somevaikuttaja 2018 -barometrin tuloksista. Barometrissä selvitetään vuosittain, mitkä somekanavat ovat suosituimpia (Insta, Youtube, blogi…), sekä alalla liikkuvaa rahaa.

Tämän vuoden barometristä selvisi, että 39% somevaikuttajista saa työstään sosiaalisessa mediassa säännöllistä tuloa, ja 39%:n tulot sometyöstä ovat epäsäännölliset, mutta tuloja kuitenkin tulee. 78% somevaikuttajista saa siis palkkaa sometyöstään. Huikein uutinen barometrissä oli se, että 8% somevaikuttajista tienaa työllään yli 6500€/kk!

On todella hienoa, että ihmiset ovat onnistuneet luomaan itselleen työpaikkoja, ja kehittämään harrastuksesta itselle ammatin. Tuo tie on kuitenkin sellainen, mihin en ole koskaan halunnut lähteä. Olen ollut hyvin tarkka siitä, että blogi on minulle harrastus, ja sellaisena se myös pysyy.

Toki teen kaupallisia yhteistöitä kivojen brändien kanssa, mutta silloinkin pidän huolen siitä, että postauksessa on mukana jotain henkilökohtaista. Haluan, että myös yhteistyöpostaukset kertovat jotain minusta, eivätkä ole pelkkiä mainoksia. Myönnän, etten itse lue blogeja tai katso vlogeja, joiden postauksista suurin osa on maksullisia kampanjoita. Tykkäsin alun alkaen blogeista niiden kotikutoisuuden ja henkilökohtaisuuden vuoksi, ja noista asioista tykkään blogeissa edelleen.

Minulla on vähän sellainen olo, että aloitin kymmenen vuotta sitten pelaamaan salibandyä joukkueessa, jossa kaikki halusivat pitää hauskaa yhdessä. Vuosien saatossa suurin osa joukkueen pelaajista on kuitenkin alkanut ottaa pelaamisen tosissaan, ja he haluavat osallistua säbän SM-kisoihin. Minä haluaisin vain pitää kuntoani yllä höntsyilemällä treeneissä muutamana iltana viikossa, mutta muut haluavat kehittyä ja ottaa osaa kisoihin. Edessä on valinta jatkaako pelaamista vanhan joukkueen kanssa, etsiikö itselleen uuden höntsyjoukkueen, vai lopettaako pelaamisen kokonaan.

Olen jo hetken miettinyt, onko blogimaailmassa enää tilaa blogeille, jotka eivät tavoittele kaupallisuutta tai kasvua ammattimaiseen suuntaan.

Suurin syy miksi itse teen kaupallisia kampanjoita on se, että saan katettua blogistani koituvat kulut. Sen jälkeen kun blogini pari vuotta sitten kaapattiin, olen maksanut blogini ylläpidosta koodarikaverilleni kuukausittaisen ylläpitokorvauksen. Kamppiksista saamani tulot menevät siis suurin osa blogin ylläpitoon.

Nyt haluaisin kuulla mitä mieltä Te olette muuttuneesta blogimaailmasta! Onko kaupallisuus muuttanut blogeja suuntaan, josta ette tykkää? Toivoisitteko blogien olevan enemmän kotikutoisia kirjoittajansa hengentuotteita, vai onko ok, että välissä on myös kaupallisia yhteistöitä? Jaksatteko enää ylipäätään lukea blogeja, vai toivoisitteko että Tunnetila olisikin tulevaisuudessa Tube-kanava tai Podcast?

Vaikka blogin kirjoittaminen on minulle vain harrastus, se vie silti lähes kaiken vapaa-aikani. Mitä ihmettä tekisin kaikella sillä ajalla, jonka yhtäkkiä saisin elämääni, jos lopettaisin blogin kirjoittamisen? Olisikohan minulla ensimmäistä kertaa elämässäni aikaa harkita vaikkapa koiran hankkimista? Blogin vaihtaminen koiran kanssa touhuamiseen ei kuulosta minusta ollenkaan huonolta vaihtoehdolta!

tunnetila: pohdiskelu

Minulla on ollut aina hyvä itsetunto. Olen jo nuorena osannut arvostaa itseäni ja olla itselleni (ainakin jossain määrin) armollinen.

En ollut koulussa koskaan luokkani paras, mutta pärjäsin kuitenkin ihan hyvin. Kun tiesin tehneeni parhaani, olin tyytyväinen siihen mihin se riitti.

Lukiossa sain yhdestä matematiikan kurssista vitosen. Harmitti, mutta tiesin ansaitsevani tuon numeron, sillä en tajunnut aiheesta yhtään mitään. Ymmärsin kuitenkin, että kaikkea ei voi eikä tarvitse osata. Seuraavan kurssin teema oli taas enemmän minua ja sain kurssista ysin.

Olen ollut myös ulkonäkööni aina ihan tyytyväinen. Toki teininä vaivannut akne ärsytti, hampaat olisivat voineet olla kauniimmat ja valkoisemmat, reidet ja käsivarret olisivat saaneet olla ohuemmat, ja selluliitti sai pukeutumaan pidempiin shortseihin, vaikka olisin halunnut lähteä ulos minihameessa. Perinteistä pikkuvirheiden etsimistä siis, kuten varmasti isolla osalla meistä.

Peilistä minua on kuitenkin katsonut takaisin aina ihan nätti tyyppi, ja mieltä vaivanneet vartalon epätäydellisyydet on ollut helppo peittää vaatteilla.

Yksi hyvään itsetuntoon johtanut asia on varmasti ollut kotoa ja lähiympäristöstä saamani tuki. On ollut helppo olla itseen tyytyväinen, koska minua on aina kehuttu. Onnistumisistani on iloittu. Minulta ei ole koskaan vaadittu mahdottomia, eikä epäonnistumisista ole rankaistu.

Vaikka itsetuntoni on ollut kunnossa, enkä ole juuri miettinyt mitä muut minusta ajattelevat, muistan silti ikuisesti lauseita, joita olen kuullut tahdittomien ihmisten suusta. Yksi ikimuistoisimmista lauseista oli: ”Sinäkin, Nina, voisit olla ihan nätti, jos et olisi tuollainen persjalkainen perussuomalainen.”

Näin minulle tokaisi töissä kerran eräs iäkkäämpi kollega. On aika jännä, etten muista yhtään kohteliaisuutta tai kivaa lausahdusta mitä tuossa työpaikassa vuosia sitten sain. Ainut muisto noilta ajoilta on tuo yksi lause.

Mitä nuo ajattelemattomat, tai tahallisesti satuttaviksi tarkoitetut lauseet saavat aikaan ihmisessä, jonka itsetunto on heikko, tai joka kamppailee yleisen epävarmuuden kanssa?

Olen muistaakseni joskus jo jakanut blogissani yhden suosikkilauseistani. Tuo lause kuuluu: ”Se, mitä näemme toisessa ihmisessä, on valinta.” Ja se, mitä päästämme ulos suustamme, on myös oma valintamme. Jos kokee tarpeelliseksi kommentoida toisen ulkonäköä, voi ihan yhtä hyvin sanoa jotain mukavaa, kuin puuttua toisen lyhyisiin jalkoihini.

On oma valintamme olemmeko tolloja vai teemmekö kanssaihmisten päivästä paremman. Se on täysin itsestä kiinni luommeko ympärillemme hyvää oloa vai pahaa mieltä. Se on oikeasti noin yksinkertaista.

Hyvää mieltä ja kivaa viikkoa Teistä jokaiselle. Olette supertyyppejä kaikki!

Kuva: Nadja / Are You Feeling Fashionable