Browsing Category

yks juttu

Matka mielessä

tunnetila: onni

Kesäiset lyhythihaiset puserot, ohuet silkkihousut ja kevyet espadrillot on kaivettu esiin ja viikattu sievästi lentolaukkuun aurinkovoiteen viereen. Huomenna alkaa viiden päivän miniloma Madridissa. Voi jestas miten olenkaan kaivannut pientä irtiottoa ja lomafiilistä!

Sää Madridissa on ollut viime viikkoina lähempänä +30 astetta ja olen ollut onneni kukkuloilla pelkästä ajatuksesta. Eilen kuitenkin tulevan viikon sääennustetta katsoessani havaitsin ikävän muutoksen säässä.

Lämpötila putoaa sopivasti juuri huomenna sinne matkustaessani +19 asteeseen ja tiedossa on ukkoskuuroja loppuviikolle.

Noooooo, on siellä ainakin lämpimämpää kuin täällä. Ja sataa luntakin vähän vähemmän. Ja ruoka on hyvää ja edullista, viinistä puhumattakaan. Tunnelma on tavernoissa katossa jos ihmiset pakenevat spontaanisti sisälle sadekuuroja pakoon. Myös maailman upeimmissa museoissa luuhailee mielellään tuntikausia, jos ulkona ukkostaa.

Eli eipä tässä mitään hätää olekaan! Jos Teillä on laittaa jakoon hyviä Madrid-vinkkejä etenkin kivoista ruokapaikoista, niin vinkit otetaan ilolla vastaan. Olen tehnyt etukäteen vain yhden pöytävarauksen. Muuten ajattelin mennä sinne minne nenä näyttää, ja mistä tulee herkullisimmat tuoksut.

Päivitän lomani aikana kuvakuulumisia Tunnetilan Instagramiin, mutta blogi saa jäädä hetkeksi huomiotta. Jos ette vielä seuraa Tunnetilaa Instassa, niin nyt mars seuraamaan.

Ihanaa loppuviikkoa kaikille!

Kuvat: Ida / Ida365

Sunnuntaiahdistus

tunnetila: pohdiskelu

Vappuaaton aamu. Sade ropisee ikkunaan. Tyypillinen vappusää Suomessa.

Sateesta huolimatta heräsin tänä aamuna suunnattomaan onnentunteeseen. Tajusin, että vaikka tänään on sunnuntai, huomenna ei silti tarvitse mennä töihin. Nousin ylös seitsemältä, sillä en malttanut antaa sunnuntain lipua ohi.

Nuorempana ahdistus maanantaiaamun kouluunmenosta alkoi hiipiä mieleen vasta sunnuntai-iltana nukkumaan mennessä. ”Yäk, aamulla kun herään, on mentävä kouluun!” Nykyään tuo sama tunne on hiipinyt sunnuntaiaamuihin. ”Voi ei, tästä alkaa viikon viimeinen vapaapäivä, huomenna töihin!”

Minulla on kiva työ josta pidän. Miten sinne meneminen voikin tuntua välillä näin ahdistavalta?

takki ja neule Uniqlo, housut Rosemunde,
huivi H&M Premium*, lenkkarit Nike*

Kun pääsen töihin siellä on yleensä ihan kivaa. Kiireistä, mutta kivoja työkavereita ja muutenkin mukavaa. Vaikka tiedän tuon, niin silti ajatus töihin menosta saa tavallisena sunnuntaiaamuna aikaan kurkkua kuristavan tunteen.

Miten pelkkä ajatus työstä ehtii muuttua valtavaksi möröksi jo yhden vapaapäivän jälkeen? Tunnistatteko Te itsessänne samanlaisen sunnuntaiahdistuksen, tai oletteko kenties päässeet siitä jotenkin eroon?

Nyt aion nauttia tästä ylimääräisen vapaan mukanaan tuomasta onnentunteesta koko päivän. Ja huomenna tsemppaan itseni alkavaan viikkoon sillä ajatuksella, että tuleva työviikko on normaalia lyhyempi. Hurraa!

Minulla ei ole vapulle mitään suunnitelmia. Nautin kotona olosta täysin siemauksin, enkä luo itselleni yhtään aikataulua tai pakollista tekemistä. Tassuttelen vaikka koko pitkän viikonlopun kotona villasukissa jos siltä tuntuu, enkä näytä nenääni ulkona. Satakoot, en anna sen pilata hyvää mieltäni!

Hauskaa vappua kuomat! Toivottavasti vappusuunnitelmanne onnistuvat säässä kuin säässä!

Kuva: Ilona / Torpan Tyttö

Oman itsensä herra

tunnetila: pohdiskelu

Blogini koki tällä viikolla yhtäkkisen hiljentymisen. Joka ilta otin läppäriin syliini ja avasin blogin kirjoittaakseni jotain. En kuitenkaan saanut sanaakaan kirjoitettua. Kurkkua kuristi ja sormet eivät liikahtaneetkaan näppäimistöllä.

Listasin mielessäni syitä miksei kirjoittaminen luista.

Töissä on ollut viime viikkoina todella kiireistä ja stressaavaa. Olen ollut iltaisin liian väsynyt kirjoittaakseni mitään. Yökylään saapunut ystävä ansaitsi huomioni enkä ehtinyt blogata. Temptation Island Suomi oli pakko katsoa. Astianpesukone oli tyhjennettävä. Kynnet piti lakata.

Lista alkoi oikeilla asioilla, mutta lopulta sille pääsi liuta tyhjänpäiväisiä tekosyitä. Tiesin kyllä mikä vei kykyni kirjoittaa.

Minulta kysyttiin alkuviikosta, olisiko kiinnostunut siirtämään blogini toiseen paikkaan. Pois omiltani, mukaan blogiyhteisöön.

Alkuvuodesta tapahtuneen, minulle kalliiksi tulleen blogikaappauksen jälkeen mietin, olisiko minun kannattavampaa olla mukana jossain blogiyhteisössä. Yhteisössä minulla olisi käytössäni it-tuki veloituksetta. Nyt maksan vahingon sattuessa suuriakin summia blogini toimivuudesta.

Kun minulta sitten kysyttiin halukkuuttani siirtää blogini ja sen kampanjamyynti toisaalle, aloin miettiä olisiko tuo ratkaisu ongelmiini. Samalla hetkellä kun aloin miettiä blogini siirtoa, ajatus lakkasi kulkemasta. Sanat eivät tipahdelleet näytölle normaalisti, eivätkä sormeni löytäneet näppäimistöltä kirjaimia. Menin täysin lukkoon.

Muutaman päivän pähkäiltyäni annoin periksi. Vaikka kuinka yritän, en näe itseäni minkään blogiyhteisön jäsenenä. Onnellisimmillani olen silloin, kun kaikki langat ja päätösvalta on omissa käsissäni. Maksoi mitä maksoi.

Kun ymmärsin tuon, minun oli heti helpompi hengittää.

Minulle tärkeintä on olla oman itseni herra. Haluan pitää blogini pienenä ja intiimiä yhteisönä, enkä halua kasvattaa blogini lukijamääriä ollakseni kaupallisille toimijoille kiinnostavampi.

Haluan, että blogini tunnetila on useammin ilo ja onni. Sen tavoitan vain olemalla rehellisesti sitä mitä olen, enkä yrittämällä olla jotain muuta.

Kuva: Ilona / Torpan Tyttö

Pienestä kiinni

tunnetila: huoli

veet_ilta

Vietin viikko sitten torstaina iltaa kera pinkin kuplivan Veetin uutuustuotteen lanseerauksessa.

Tilaisuudessa oli mukavan kevyt tunnelma ja vaaleanpunaiset herkut katosivat nopeasti tarjoilupöydistä kutsuvieraiden suihin. Piipahdin Anna-Marian kanssa hassuttelemassa myös valokuvauskopissa, jonne napasimme mukaan hauskaa rekvisiittaa. Tunnelma oli iloinen ja huoleton.

Poistuimme tilaisuudesta merenrantaa pitkin kävellen ja ihastelimme kirpeää talvi-iltaa. Yhtäkkiä huomasimme tietä ylittävän miehen, jonka käynti oli todella hapuilevaa ja askeleet veivät ihan minne sattuu. ”No siinä on kyllä mies aika laitamyötäisessä”, totesi kanssamme kävelemässä ollut Mimmi. ”Tuota menoa hän on kohta tuolla meressä”, Mimmi jatkoi.

Ja siinä samassa miehen jalat pettivät täysin, ja hän syöksyi kohti mertaa pää edellä!

Miehen onneksi juuri tuossa kohdassa sattui olemaan betonirappuset, jotka laskeutuivat mereen loivasti. Mies kaatui pää edellä nuo rappuset alas, ja jäi makaamaan liikkumattomana selällään rappusille pää merenpintaa hipoen.

Tiesin, että jos mies yrittäisi nousta tuosta ylös omin avuin, hän putoaisi heti mereen eikä tuossa kunnossa pääsisi sieltä ylös. Ryntäsin alimmalle rappuselle ja yritin kiskoa miestä ylös. Mies oli aivan rentona, lähes tiedottomassa tilassa ja painoi paljon. En saanut häntä hievahtamaankaan.

Onneksi kaksi lenkillä ollutta naista ja yksi mies pysähtyivät, ja neljästään saimme nostettua miehen ylös turvaan. Jokainen ohikulkenut henkilö ei todellakaan pysähtynyt auttamaan, vaikka he näkivät varmasti että mies oli hengenvaarassa. Olin järkyttynyt jokaisesta ohikulkijasta, joka oli kuin ei olisi huomannutkaan mitä tapahtui.

Mimmi soitti hätänumeroon ja puhelimen toisessa päässä pohdittiin lähetetäänkö paikalle poliisi vai ambulanssi. Puhelun kestäessä mies tuli vähän tolkkuihinsa ja pystyi jo kertomaan minne hän oli menossa.

Lopulta laitoimme miehen taksiin, kerroimme osoitteen minne hänet viedä ja suljimme oven. Olisin mielummin laittanut miehen ambulanssiin, mutta kun hätäkeskus oli lähettämässä paikalle ambulanssin sijaan poliisia, ja mies hätääntyi selvästi kun poliiseista tuli puhe, päädyimme lopulta taksiin.

”Ymmärrättekö, että te pelastitte juuri ihmishengen?”, kysyi meitä nostamisessa auttamaan tullut mies. Niin, niinhän siinä taisi käydä. Toimin tilanteessa kuin kone, enkä ajatellut mitään muuta kuin miehen pelastamista.

Samassa rytäkässä satutin jo monta kuukautta kuntoutuksessa olleen hiirikäteni, ja käden paraneminen koki todellisen takapakin. En olisi kuitenkaan voinut elää itseni kanssa, jos olisin jättänyt miehen oman onnensa nojaan. Ja vaikka autoin häntä tilanteessa sen minkä pystyin, niin mietin edelleen joka päivä selvisikö hän ja miten hän tänä päivänä voi.

Mies ei luultavasti muista tapahtuneesta mitään, eikä tiedä miten lähellä meren syleilyyn joutumista hän oli. Minä taas tulen muistamaan tuon tilanteen pitkään. Helpompaa olisi, jos en minäkään muistaisi.

Tuntematon auttaja

tunnetila: pelko

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Hyppäsin eilen aamulla ratikkaan mennäkseni töihin. Istuin lähes tyhjään vaunuun ja uppouduin ajatuksiini. Parin pysäkin päästä kyytiin nousi nuori mies, joka tuli istumaan viereeni.

En normaalisti kiinnitä huomiota kanssamatkustajiin, mutta viereeni tullutta miestä vilkaisin, sillä hän istui penkkiin jotenkin horjahtaen. Mietin myös miksi hän istuutui viereeni, vaikka koko muu vaunu oli lähes tyhjä ja vapaita paikkoja oli paljon.

Huomasin, että mies oli aivan pihalla. Silmät seisoivat päässä ja katse oli pelottavan läpitunkeva ja aggressiivinen. Mies oli likainen ja hänen olemuksensa oli jotenkin uhkaava. Miehellä oli kädessään kuulakärkikynä ja paperia, ja hän puristi kynää nyrkissään.

Yritin katsella ulos ikkunasta, mutta huomasin sivusilmällä miehen tuijottavan minua. Miehen kasvot olivat noin 40cm:n päässä kasvoistani, ihan liian lähellä normaalia kontaktia, ja hän tuijotti minua herkeämättä. Yritin olla välittämättä, mutta oloni oli todella tukala.

Minua yskitti, mutten uskaltanut yskäistä, sillä pelkäsin miehen hermostuvan jos teen äkkinäisiä liikkeitä tai päästän yllättäviä ääniä. Mielikuvitukseni alkoi laukata ja mietin jo, miten mies saattaa hermostuksissaan iskeä pääni raitiovaunun ikkunalasiin tai nyrkissään olevan kuulakärkikynän kaulavaltimooni.

Vartti tuota matkaa tuntui ikuisuudelta. Vartin jälkeen raitoivaunuun astui mies, joka kiinnitti huomiota sekaisin olevan miehen tuijotukseen. Hän katsoi miestä pitkään. Vieressäni istunut nuori mies säikähti katsetta, nousi ja juoksi ratikan takaosaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Samalla hetkellä kun mies oli vierestäni poissa, hänen paikalleen istui kaunis kiharahiuksinen nainen. ”Mä tulen nyt istumaan tähän sun viereesi ettei tuo mies enää pääse tähän. Leikitään että me tunnetaan toisemme ja jutellaan”, hän sanoi.

Nainen kertoi istuneensa ison osan matkasta takanani, ja olleensa koko matkan huolissaan puolestani. Hän oli pelännyt tekeekö tuo uhkaava tuijottaja minulle jotain, ja oli miettinyt mitä hän voisi tehdä, jos tilanne kehittyy johonkin suuntaan.

Olin naiselle järjettömän kiitollinen! Juttelimme koko loppumatkan kuin vanhat ystävät, molemmat edelleen hieman hätääntyneessä tilassa.

Juuri kun ehdimme vähän huokaista helpotuksesta tuijottaja tuli takaisin, istui edessämme olevaan penkkiin ja selkänojan yli kääntyen alkoi taas tuijottaa. Tuo tuijotus oli oikeasti todella pelottava!

Jäimme ystävällisen vierustoverini kanssa pois seuraavalla pysäkillä. Onneksi se oli juuri se pysäkki, missä meidän oli tarkoituskin jäädä pois. Puimme vielä hetken asiaa ja lopuksi kiitin ja halasin tuntematonta naista pitkään. Hän todella tuntui pelastavalta enkeliltä tuossa tilanteessa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Naisen huoli minusta, tuntemattomasta kanssamatkustajasta, ja hänen tapansa auttaa, jäävät varmasti mieleeni pitkäksi aikaa. Voi mikä onni on kohdata moisia ihmisiä arjessa!

Aamun tapahtumien jälkeen mieleeni jääneen pelon korvasi nopeasti suru hieman sekaisin olleesta nuoresta miehestä ja suurimpana kiitollisuuden tunne tuntemattomalle auttajalle.

Muistetaanhan aina auttaa toisiamme jos huomaamme, että joku on hankalassa tilanteessa ja voisi tarvita apua!

Kuvat Hertta / Lilou’s Crush