yks juttu

tunnetila: pohdiskelu

Aloin reissun aikana seurata Instagramissa paikallista vesiurheiluyritystä nimeltä Windsurf La Herradura. Yrityksen toimipiste sijaitsi rannalla, ihan lähellä kotiamme.

Heti kun löysin tuon vesiurheilukeskuksen ajattelin, että nyt kyllä testaan ainakin suppausta, ja ehkä jotain muutakin lajia. Näin hyvää mahdollisuutta, suppaamaan lähes kotiovelta, ei usein tule, eikä sitä kannata hukata.

Katselin joka päivä parvekkeelta kun ihmiset purjelautailivat, suppailivat, meloivat ja ajelivat katamaraaneilla pitkin rannikkoa. Mietin kuukauden ajan joka päivä pitäiskö mennä suppaamaan. Pitäisikö ja pitäisikö. Pähkäilin tuota päivittäin, ja pian totesin että kotiinlähtö on huomenna. En ehtinyt suppaamaan kertaakaan koko lomani aikana.

Olimme reissussa KUUKAUDEN, eikä minulla oikeasti ollut mitään niin tärkeää tekemistä, ettenkö olisi voinut mennä suppaamaan. En ymmärrä miksi en tehnyt sitä, vaikka olisin halunnut kokeilla suppaamista noissa kauniissa maisemissa.

Seuraan edelleen Windsurf La Herraduraa Instagramissa, ja joka kerta kun näen tutun rannan ja ihmisiä siellä iloisena surffailemassa, minua harmittaa kun en mennyt mukaan. Miksi sitä jättää tekemättä asioita vaikka haluaisi? ”Pitäisikö” -pohdinta on usein ihan turhaa.

Nyt ajattelinkin, että yritän muuttaa ajattelutapani tässä ja nyt. Miksen voisi vastata omaan ”pitäisikö” pähkäilyyni aina ”pitäisi”, etenkin jos asia on pieni, eikä vaikkapa sellainen, mikä voi vaikuttaa koko elämään (esim. pitäisikö muuttaa Kiinaan)?

Ajattelin kokeilla nyt viikon ajan mitä tapahtuu, jos vastaan kaikkiin (järkeviin) mieleen juolahtaneisiin ”pitäisikö” kysymyksiin että ”pitäisi”.

Uskaltaako kukaan Teistä lähteä mukaan, ja haastaa itsensä viikoksi #pitäisi -haasteeseen?

tunnetila: onni

Läksin tiistai-iltana inasen ärsyyntyneenä kotiin pilateksesta. Olin tietämättäni mennyt tunnille, joka ei kuulunut kuukausikorttini piiriin. Pienessä huutoepisodissa minulle painotettiin, että minun kuukausimaksuuni kuuluvat vain tavalliset pilatestunnit, ei erikoistunnit, kuten ilmapilates. Okei, asia tuli harvinaisen selväksi.

Torstaiaamun lukujärjestyksessä luki klo 10.30 PILATES. Sinne siis.

Pääsin eilen aamuna, torstaina siis, pilateskoulun respaan, jossa minua oltiin taas vastassa kädet puuskassa. ”No mitä sinä nyt haluat?” ”No siihen tavalliseen pilatekseen olisin nyt tulossa…” ”Ei ei ei! Ei tämä pilates kuulu sinulle! Tämä on tarkoitettu vanhemmille rouville.” ”Mutta tässä lukee tavallinen pilates…” ”Ei. Perjantaiaamun tunti on sinulle. Mene tänään vaikka kävelylle ja tule perjantaiaamuna uudestaan.” Jumalauta sentään!

En tuossa hetkessä arvannut, että kielto osallistua pilatestunnille oli ehkä parasta, mitä minulle on tämän reissun aikana tapahtunut.

Päätin purkaa ärsytystä ja ylimääräistä energiaani pieneen kävelylenkkiin, ja kävelin rantaa pidemmälle kuin olen aikaisemmin kävellyt. Aivan rannan toisessa päässä näin hiljaisen poukaman, jota ympäröivät kauniit kalliot. Suunnistin poukamaan ja ajattelin pulahtaa siellä mereen.

Kallioiden lomassa näin kuitenkin pienen polun, joka katosi kutsuvasti puiden oksien alle. Läksin kävelemään polkua ja nousin kivikkoista seinämää ylös. Yhtäkkiä kuulin jostain vaimean äänen. ”Bää!”

Nostin katseeni ylös vaikeakulkuisesta maastosta ja huomasin, että minua tuijotetaan. Kahden kallionlohkareen välissä seisoi maailman suloisin otus, joka tuijotti minua suoraan silmiin!

Pää kallellaan se seurasi askeleitani, eikä hievahtanutkaan paikaltaan, vaikka lähestyin sitä hiljaa. Antiloopin näköinen siro sarvipää seurasi liikkeitäni todella tarkasti. Aina kun sanoin sille jotain, sen pää kallistui entisestään ja se katsoi minua uteliaana. Otus tuntui kuulevan jokaisen kuiskaamani sanan.

Lopulta olin jo niin lähellä kaunokaista, etten rohjennut mennä enää lähemmäksi. Tuijotimme toisiamme muutaman minuutin ja minulta valui kyyneleet pitkin poskia. Tuo hetki ja eläimen läheisyys tuntui niin uskomattomalta!

”Bää”, se avasi keskustelun. ”Juu, kaunis tyttö olet!” ”Bää!” ”Kyllä, oikein viehättävä ja sievä.” ”Bää!” Tätä keskustelua jatkoimme hetken ja juttelimme toisillemme vuorotellen.

En halunnut eläimen tuntevan oloaan uhatuksi, joten istuin kivelle ja katselin välillä merelle. Silloin kun en kiinnittänyt siihen mitään huomiota, se vaihtoi paikkaa. Nousi aina vain korkeammalle, jotta näkisi minut paremmin. Minä nappasin aina välillä siitä muutaman kuvan, ja katselin taas poispäin.

Tätä toistemme tutkailua ja pientä jutustelua kesti yli puoli tuntia. Sen jälkeen upea otus katosi kallioiden taa.

Halusin nähdä millainen paikka vuoren huipulla on, joten eläimelle hetken etumatkaa annettuani läksin kapuamaan rinnettä ylös.

Kun pääsin seuraavalle tasanteelle, kuului ihan vasemman korvani juuresta matala ”Bää!” Katsoin sivulle ja huomasin antiloopin seisovan aivan vieressäni! Säikähdimme molemmat. Eläin käänsi korvansa takaviistoon ja hörähti hevosmaisesti. Minä ymmärsin yskän ja läksin sydän kurkussa pamppaillen peruuttamaan sinne mistä tulinkin.

Onneksi maasto oli niin vaikeakulkuista, etten pystynyt juoksemaan karkuun. Refleksit nimittäin sanoivat, että nyt kannattaa ottaa jalat alle. Järki kuitenkin sanoi, että paikalta poistuminen mahdollisimman hiljaa on ehkä sittenkin järkevintä.

Kapusin rinteen alas, enkä uskaltanut kertaakaan katsoa taakseni. Vasta rannalta käännyin katsomaan vuorelle, ja sieltä tuo tyyppi taas tuijotti minua. Oli oikein noussut taas kiven päälle, jotta näkisi kunnolla.

Huh huh mikä reissu! Sydämeni alkaa vieläkin hakata hurjaa tahtia kun edes muistelen tuota jännittävää kohtaamista. Enpä olisi uskonut, että tavallinen torstaiaamun pilatestunti vaihtuisi puolen tunnin jutusteluhetkeen sievän sarvipään kanssa. Tulin tuosta kohtaamisesta ihan hurjan onnelliseksi!