Browsing Category

yks juttu

Totuus somekuvien takaa

tunnetila: huoli ja murhe

Jokainen Tunnetilan Instagramia seuraava ja tämän postauksen kuvia katseleva näkee, että vietin juuri ylellisen viikonloppuyön yhdessä Suomen upeimmista hotelleista, Hotel Kämpissä. Loistelias miljöö, houkutteleva sänky, hemmotteleva vaahtokylpy ja maukas aamiainen. ”Oi, teillä oli varmasti ihana tyttöjen ilta!”

Mitä jos kertoisin, että totuus kuvien takana on hyvin erilainen? Että hotelliin kirjautumisen jälkeen suunnitelmamme muuttuivat täysin. Että ystävälläni oleva sairaus paheni yllättäen. Että kuntosali ja spa -suunnitelmien sijaan tulivat vatsakrampit, jotka saivat ystäväni tärisemään ja kouristelemaan ylellisen hotellin laadukkaissa lakanoissa. Krampit, jotka pakottivat hänet oksentamaan marmorikylpyhuoneessa tuntikausia.

Mitä jos kertoisin, että soitin illan aikana kaksi kertaa hätänumeroon, ja että odotimme ambulanssia hotellille puolitoista tuntia? Että ambulanssia odottaessa kostutin hotellin kauniisti kirjaillun pyyhkeen jääkylmällä vedellä, ja yritin viilentää sillä ystäväni hikistä otsaa loputtoman pitkältä tuntuvan odottamisen ajan.

Mitä jos kertoisin, että ystäväni ei palannut yöksi luksushotelliin, vaan vietti yönsä Meilahdessa päivystyksessä? Tai sen, että minä jäin hotellihuoneeseen yksin kädet vapisten sen jälkeen, kun ystäväni vietiin pyörätuolilla ambulanssiin, eikä minua otettu mukaan. Tai sen, että kävin vaahtokylvyssä vain rauhoittuakseni ja saadakseni nukuttua yön aikana edes muutaman tunnin, vaikka olin huolesta suunniltani.

Niinpä niin. Pelkkien sosiaalisessa mediassa jaettujen kuvien perusteella ei kannata olettaa oikeastaan yhtään mitään. Nämä kuvat toki kertovat oikeasta elämästä, eli kyllä, olin viime yön upeassa Hotelli Kämpissä viettämässä tyttöjen iltaa, mutta kuvat eivät kerro minkäänlaista tarinaa illan todellisesta kulusta.

Tilanne on nyt onneksi ohi, ja ystäväni tila on saatu vakaaksi. Hän pääsi aamulla sairaalasta ja ehti jopa nauttimaan Kämpin aamiaisesta, siis sen pienen ruokamäärän verran, minkä uskalsi tuskien yön jälkeen syödä.

Jaan tämän tarinan Teille ystäväni luvalla. Pohdimme nimittäin aamulla hänen kanssaan, miten tärkeää on tuoda ilmi se, miten erilaiselta elämän saa somessa näyttämään jos vain haluaa. Somessa julkaistavaksi valitaan yleensä vain yksi totuus, ja usein se on aika siloteltu.

Meidän ylellinen hotelliyömme meni siis näin, mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Toivottavasti Teidän viikonloppunne on sujunut hieman leppoisammissa merkeissä!

Ostokokemusta vailla

tunnetila: haaveilu

Haluaisin ostoksille. Haluaisin ostaa itselleni uudet housut ja monta uutta puseroa kevääksi. Voi miten haluaisinkin!

Ihan välttämätöntä tarvetta uusille vaatteille minulla ei vieläkään ole, vaikka olin koko viime vuoden ostolakossa, mutta haluaisin silti vaatekaappiini uusia juttuja, jotka tekisivät pukeutumisestani helpompaa ja mukavampaa.

Kaapistani löytyy edelleen ne samat vanhat vaatteet, joita olen käyttänyt jo monta vuotta putkeen vailla vaihtelua. Lempparihousuni repesivät haaroista jo viime syksynä, mutta paikkasin ne ja käytän niitä edelleen viikottain. Nuo housut on minulla jalassa tänäänkin.

Olen toki tehnyt tänä vuonna muutaman vaate- tai asusteostoksen, mutta niistä 80% olen ostanut Zadaasta käytettynä, ja loput 20% verkkokauppa Granasta. On jo toukokuu, enkä ole kertaakaan ostanut mitään vaateliikkeestä.

Olen saanut ostaa ihan mitä haluan jo yli 4kk, mutten ole juurikaan koko tuona aikana kierrellyt kaupoissa. En ole sovitellut vaatteita. En ole myöskään kokenut sitä kutkuttavaa tunnetta, kun sovituskopissa päätän, että ”tämän minä haluan”, ja marssin kassalle tyytyväisenä löytööni.

Kaipaan myös sitä hetkeä, kun saan kassalla käteeni uuden vaatteen sisältävän paperikassin, ja lähden innoissani kassi kädessä kotia kohti. Kotona haluan heti sovitella ostostani ja mallailla minkä vanhan vaatteen kanssa uusi hankinta sopii kaikista parhaiten.

Voi että minulla on ikävä kivijalkaliikkeessä tai tavaratalossa tehtyä ostokokemusta! Ehtisinköhän tulevana viikonloppuna vähän kaupungille? Olisi niin ihana käydä ostoksilla!

Toki olisi ihana päästä myös La Herraduraan, jossa asustelimme viime toukokuun, ja jossa otin tasan vuosi sitten 7.5.2018 itsestäni tämän kuvan itselaukaisimella. Mutta jos nyt kuitenkin yrittäisin päästä viikonloppuna edes sinne ostoksille ihan täällä Helsingissä. Siitä olisi hyvä aloittaa!

Blogin parhaita puolia

tunnetila: hauskuus

161016_01

Arvatkaa mikä on mielestäni yksi blogin parhaita puolia? Se, että blogista voi tarkistaa kaikkia asioita jos ei niitä muuten muista.

Olen kaivanut blogini esiin lukemattomia kertoja kun olen halunnut suositella ystävilleni jotain hotellia tai muuta kohdetta jossain ulkomailla, mutten ole siinä hetkessä muistanut hotellin nimeä tai ravintolan tarjontaa. ”Odotas, mä kurkkaan blogista mikä se paikka oli…”

Olen kirjoittanut blogia yli 11 vuotta, joten siinä ajassa blogiin ehtii kertyä aikamoinen tapahtumien arkisto ja tietopankki.

Joskun mietin olenko ihan hölmö kirjoittaessani blogia omasta elämästäni. Ketä oma pieni elämäni muka kiinnostaa? Onko mitään järkeä jakaa asioita ja tapahtumia omasta elämästä verkossa suurelta osin tuntemattomille ihmisille? Sen olen kuitenkin huomannut, että ainakin se järki siinä on, että jos muisti pätkii, niin blogista voi muistella elämän kulkua.

161016_03

trenssi Burberry, huivi Balmuir*, housut Y.A.P., laukku Whistles*, lenkkarit Nike*

161016_06 161016_07

Löydän blogistani silloin tällöin myös pukeutumisinspiraatiota. Tiedän, että omista asukuvista inspiroituminen kuulostaa todella huvittavalta. Olen kuitenkin pukeutumisessa välillä niin kaavoihin kangistunut, että kuljen aina samoissa vaatteissa.

Nytkin kun sää on lämmennyt, olen kulkenut silti kevytuntuvatakissa hiki valuen. Olen miettinyt mihin takkiin untsikan vaihtaisin, mutten ole jaksanut kaivella kaappia ja muistella mitä kevättakkeja minulla on.

Blogin julkaisemattomia postauksia selaillessani törmäsin kuluneella viikolla tähän postaukseen, jossa oli vain nämä siskoni ottamat kuvat pari vuotta sitten tehdyltä Tallinnan reissultamme, eikä tekstiä lainkaan. Näiden kuvien myötä muistin omistavani tämän trenssin, ja nyt olen kulkenut iloisena trenssissäni koko viikon.

Ja hei vielä lopuksi se blogin paras puoli: YSTÄVÄT! Olen menossa tänä iltana juhlimaan vuosien saatossa minulle hyvin rakkaaksi tulleen bloggaajakollegani Iinan synttäreitä. Synttäreille tulee joukko ihania tyyppejä, joista kehenkään en olisi tutustunut ilman bloggaamisen aloittamista yli 11 vuotta sitten.

Onneksi aloitin tämän harrastuksen vuosia sitten, ja onneksi kohtasin sitä kautta myös kaikki Teidät. Ja onneksi minulla on nyt olemassa päiväkirjan tapainen, josta voin vielä mummuna lueskella, mitä kaikkea sitä nuorempana tuli tehtyä!

Kivaa viikonloppua kaikille! Minulla alkaa tämän illan juhlien myötä varsinainen kevään juhlaputki, joka taitaa loppua vasta heinäkuussa! Että hilirimpsistä vaan!

Helppohoitoinen kampaus

tunnetila: ärsytys

Väri kuntoon ja ryhdikäs, helppohoitoinen leikkaus. Näin kuului toiveeni kun istahdin viime viikolla kampaajan tuoliin. Luottokampaajani Mikko Parturi kampaamo Woimasta tietää tasan tarkkaan miten laiska (ja surkea) olen hiustenlaitossa, joten hän toteutti minulle juuri toiveitteni mukaisen kampauksen.

Hiukset saa edelleen tarvittaessa miniponnarille, mutta nyt hiukset on takaa sen verran lyhyet, että arjessa minulla on tavoitteena pitää niitä auki. Hiukseni eivät koskaan vahvistu jos pidän niitä aina kireällä ponnarilla joka katkoo hiuksia.

Tämä oli siis rehti ja yksinkertainen tavoitteemme viime viikolla uusien hiusten suhteen. Kampaajakäynnistä on kulunut alle viikko, ja arvatkaapa miten on mennyt? Pidin hiuksiani auki ensimmäiseen pesuun asti, ja sen jälkeen olin kulkenut miniponnarissa. En vain osaa olla hiukset auki, enkä myöskään osaa laittaa niitä yhtään mitenkään!

En saa niitä suoriksi enkä kiiltäviksi kuten ne kuvassa ovat, vaan vaikka kuinka yritän, hiusteni luonnonkihara puskee laittamisestani huolimatta esiin, ja hiukset näyttävät hetkessä ysäripörröltä.

Rakastan hiusteni taipuisuutta ja luonnollista kiharaa silloin kun hiukseni ovat pitkät. Silloin niitä ei tarvitse laittaa mitenkään, vaan ne kihartuvat kauniille laineille. Lyhyenä kihara on intensiivisempi, välillä ihan korkkiruuvilla, ja sellainen kampaus ei mielestäni sovi minulle lainkaan.

Minulla on käytössäni suoristusrauta ja kihartimia, sekä valtavasti hyviä hiustuotteita, mutta kun en vaan osaa niin en osaa! Olisinkin nyt kiitollinen jokaisesta hiusvinkistä, jolla pääsisin edes lähelle kuvan hiusten lopputulosta.

Kannattaisiko ostaa pyöröharja? Testasin sellaista joskus, ja sain hiukseni ainoastaan sähköiseksi. Entäs suoristusrauta? Suoristusraudalla saan kyllä hiukseni suoraksi, mutten osaa taivuttaa sillä latvoja. Kihartimella saan aikaan vain kiharaa, jota en tässä tapauksessa halua.

Hiuksissani on nyt kaunis ja luonnollinen väri, ja hiusten mallikin on mieleeni. En vaan saa kampauksesta sen parhaita puolia esiin. Hitsit miten turhauttavaa!

Minusta tulee isona…

tunnetila: pohdiskelu

”Iskä hei. Sillon kun sä olit lapsi, pojat halusivat poliiseiksi tai palomiehiksi. He halusivat auttaa ja olla sankareita. Nyt, vuonna 2019, kaikki pojat haluaa pelata ammatikseen Fortnitea. Ne haluaa tehdä työkseen vaan sitä mikä on kivaa. Kaikki ajattelee vaan itseään. Kukaan ei ajattele enää muita. Ihmiset on nykyään hirveen itsekkäitä.”

Kuulin nuo pikkupojan sanat eilen ratikassa juuri ennen kun jäin pois sporasta. Olisi tehnyt mieli jäädä vielä hetkeksi. Olisin halunnut kuulla, mikä hän, vielä alakoulussa oleva poika, haluaisi itse olla isona. Harmikseni minulla oli kuitenkin aikataulu, enkä voinut jatkaa salakuuntelua pidempään. Nuo sanat jäivät kuitenkin mieleeni koko illaksi.

Muistan itse täyttäneeni ala-asteikäisenä luokkakaverini Ystäväni -kirjaa. 80% luokkani tytöistä haaveili tuolloin opettajan ammatista. Muutama toivoi olevansa isona eläinlääkäri. Poiken haaveissa siintivät poliisin, palomiehen tai huippu-urheilijan urat.

Ystäväni ja minä erotuimme joukosta. Ystäväni halusi olla isona salapoliisi, minä taas haaveilin radiotoimittajan työstä. Suurin osa ikäluokkani lapsista ajatteli kuitenkin tekevänsä aikuisena töitä erilaisissa palveluammateissa.

Mitä luulette, pitävätkö nuo sporassa kuulemani pienen pojan sanat paikkansa? Onko maailma muuttunut kokonaan lapsuudestani? Eikö enää haluta olla sankareita, paitsi tietokonepeleissä?

Entä muistatteko Te lapsuutenne unelma-ammatin? Mitä Te halusitte olla ”isona”?

Kuvat: Anna-Maria / Secret Wardrobe