Browsing Category

yleistä höpinää

Kohtuus kaikessa – motto vuodelle 2019

01/01/2019

tunnetila: innostus

Tervetuloa vuoteen 2019!

En ole tainnut koskaan kohta yhdentoista (!!) bloggausvuoden aikana tehdä varsinaista vuosikatsausta edellisvuoteen, enkä tee nytkään. Kuka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.

Tyydyn vain toteamaan, että vuosi 2018 oli minulle hyvä. Olin onnellinen ja terve, rakastin, tein paljon asioita joita halusin tehdä ja vietin aikaa minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Mitä sitä muuta elämältä voisi toivoa? En taida keksiä mitään enempää enkä parempaa.

Olin myös vuoden 2018 ostamatta mitään. Tai siis yritin olla. Tein vuoden aikana kaksi ostosta: toukokuussa ostin pienen nahkarepun Espanjasta käsityöläiseltä johon tutustuin, ja syyskuun lopussa ostin puhelimeeni latausjohdon, kun vanha johto katkesi. Johdon tarvitsin, reppua en. Ostin siis jotain tarpeetonta, ja siksi epäonnistuin itselleni asettamassani haasteessa.

Olin kuitenkin hämmentävän sinut ostamattomuuteni kanssa. Haasteen alku ja tammikuun alet kiristelivät hermoja, mutta sitten kun siitä pääsi yli, koko loppuvuosi sujui kuin vettä vaan! Ostelu ja tavaroiden hamstraaminen ei enää loppuvuodesta kiinnostanut minua pätkääkään.

Jopa joululahjojen hankkiminen tuntui työläältä. Olin etukäteen ajatellut, että lahjojen ostaminen tulee olemaan superkivaa, sillä en ole saanut vuoteen ostaa oikeastaan mitään. Mitä vielä, liikkeiden tavaranpaljous ainoastaan ahdisti minua. Päässäni liikkui koko shoppailun ajan puistattava ajatus siitä, miten paljon turhaa tavaraa maailmaan oikein mahtuu, ja milloin me kaikki hukumme tähän paskaan.

Ainoita paikkoja joissa viihdyin, oli jouluiset pop up -kaupat, jotka möivät pääosin kotimaisia pienten yrittäjien tuotteita. Niistä tein ostoksia mielelläni. Ostin tänä vuonna lahjaksi kirjoja, kodintekstiilejä ja vaatteita entisistä uloskasvaville kummilapsille. En ostanut yhtään lelua tai muuta tarpeetonta juttua.

Kuulin muuten, että naapurin pikkutyttö oli saanut jouluna lahjaksi sata (100) lahjaa. Mitä ihmettä? Miksi maailmassa ei voi olla olemassa yhteisesti sovittua sääntöä, että joulupukki tuo jokaiselle maksimissaan viisi pakettia? Olen varma, että nuo viisi tavaraa tuottaisivat ihan yhtä paljon iloa kuin ne sata, ja noista muutamista kallisarvoisista lahjoista pidettäisiin paljon parempaa huolta.

Överiksi menneestä lahjavuoresta ja kauppojen tavarapaljoudesta tuskastuneena olen päättänyt, että mottoni vuodelle 2019 on kohtuus kaikessa. Päätin opetella käyttäytymään maltillisesti kaikilla elämän osa-alueilla.

Saan vuonna 2019 ostaa mitä vaan, kunhan ostan tarpeeseen ja ostos tuntuu järkevältä. Teen juuri sen verran töitä kun on fiksua, enkä ahnehdi ylimääräisiä projekteja, vaikka ne olisivat kuinka kiinnostavia tahansa. Harkitsen blogiin liittyviä yhteistöitä ja muita juttuja entistä tarkemmin, enkä ryhdy mihinkään, mistä tiedän tulevan minulle ylimääräistä stressiä.

Jos mieleni tekee herkkuja, en syö kerralla suklaalevyn puolikasta, vaan otan vain yhden rivin ja nautin siitä. Kun treenaan, treenaan maltilla, enkä veren maku suussa. Liian kovaa treenaaminen johtaa kohdallani todella helposti ylikuntoon ja siitä johtuvaan sairasteluputkeen.

Maltti ja kohtuullisuus olkoot tänä vuonna ne sanat, jotka yritän pitää mielessä joka päivä. Oletteko Te päättäneet luvata jotain vuodelle 2019?

Onnea, iloa, malttia, tolkkua, terveyttä, tyytyväisyyttä, rakkautta ja kohtuullisuutta Teille kaikille vuoteen 2019!

Faktat pöytään!

30/10/2018

tunnetila: hauskuus

Facebookissa on jo hetken kiertänyt haaste, jossa kerrotaan itsestä pieniä faktoja. Neljä faktaa kuudesta eri aihealueesta. En tykkää FB:stä yhtään, joten olen siellä ainoastaan sen verran kun on pakko. En myöskään halua jakaa siellä itsestäni juuri mitään, joten ajattelinpa sitten tuoda tämän faktahaasteen blogiini.

Ja tässä niitä faktoja nyt tulee!

Neljä paikkaa joissa olen asunut

  • Varkaus: kävin lukion Varkaudessa, Savon sydämessä. Muutin yksin vieraaseen kaupunkiin 17-vuotiaana ainoastaan siksi, että kyseisessä lukiossa oli mahdollista ottaa ilmaisutaidon kursseja. En yhtään muista mitä noilla kursseilla tehtiin, mutta kaikista niistä ihanista ystävistä, joita lukiossa sain, olen edelleen kiitollinen.
  • Aarau, Sveitsi: olin Sveitsissä opiskelijavaihdossa, ja asuin tuona aikana Sveitsin saksankielisellä alueella kahdessa paikassa. Aarau tuntui tuolloin enemmän kodilta, mutta kun palasin sinne uudelleen opiskelujen jälkeen, siellä oli jotenkin kylmä ja kolkko fiilis.
  • Tampere: opiskelukaupunki, jossa sain myös ensimmäisen kokopäivätyöni. Saman työnantajan palveluksessa olen edelleen, kaupunki vain on vaihtunut.
  • La Herradura, Espanja: olen fyysisesti Helsingissä, mutta sydämeni on (edelleen!) La Herradurassa. Katselen kuvia tutuilta kaduilta lähes päivittäin, ja haaveilen vähän pidempiaikaisesta muutosta tuohon pieneen ja kotoisaan espanjalaiskylään.

Neljä paikkaa joissa olen työskennellyt

  • K-Rauta Maatalous, kassa: 19-vuotias nuori nainen saa osakseen aika paljon tytöttelyä, kun hän työskentelee liikkeessä, jonka asiakkaista 95% on miehiä. Käytin kuitenkin tilannetta häikäilemättä hyödykseni, ja möin vienon hymyn kera miehille ihan valtavasti kaikkea sellaista mitä he eivät edes tarvinneet.
  • Aamulehti, arkistotoimihenkilö: Aamulehdessä tein niin paljon hommia, että sain käteeni jännetupentulehduksen, joka levisi hoitamattomana koko käsivarteeni ja lopulta lapoihin asti. En saanut edes hampaita pestyä kunnolla, koska koko oikea puoli kropasta oli niin jumissa. Ei olisi kannattanut. Kärsin tuosta vaivasta välillä edelleen.
  • Jesper Junior, myyjä: olin lastenvaateliikkeessä töissä kolme vuotta opiskelujen ohessa. Vietin liikkeessä illat, viikonloput ja lomat, ja minulla on edelleen pahvilaatikollinen lastenvaatteita, mitä liikkeestä ostin. Ajattelin jo silloin, etten tee lapsia, mutten voinut vastustaa pieniä ja suloisia vaatteita.
  • Skimbaco Lifestyle, muotitoimittaja (New York): juttukeikkoina mm. New Yorkin muotiviikot, uusien brändien ja lehtien lanseerausbileet ja stailaushaasteet. Paras työpaikkani ikinä!

Neljä ohjelmaa joita olen seurannut televisiosta

  • Sinkkuelämää (Sex and the City): Sarja, joka on vaikuttanut elämääni varmasti enemmän kuin mikään muu tv-sarja. Vahvat naiset, kaiken kestävä ystävyys, parisuhdekiemurat, muoti ja New York. Täydellinen kombo! Kävin 2000-luvun alussa (ehkä 2004?) New Yorkissa Sex and the City -kiertoajalulla, jossa kävimme useissa sarjan kuvauspaikoista. Muistan itkeneeni ensimmäisen vartin lähes hysteerisesti kun olin kiertoajelusta niin onnellinen!
  • Orjattaresi (The Handmade’s Tale): viime aikojen vaikuttavin sarjauutuus. Järkyttävä, kammottava, ällöttävä ja niin koukuttava. En harrasta maksukanavia, joten odottelen malttamattomana sarjan toista kautta julkaistavaksi Yle Areenassa.
  • Siskonpeti: todella laadukasta ja älykästä kotimaista komediaa. Valovoimaisia komedienneja, taitavaa musisointia, osuvia ja samaistuttavia sketsejä. Hyvä tapa nauraa samalla myös itselleen verhoilemalla se komediaksi.
  • Love Island Suomi: tämän hetken lempparini! Sarja, jonka vuoksi unirytmini on sekaisin ja olen koko ajan töissä ihan töttöröö. Menen normaalisti nukkumaan heti Kymmenen uutisten jälkeen, mutta LIS tulee ti-la klo 22-23, joten olen joka ilta nukkumassa vasta joskus puoli kahdentoista maissa. Onneksi sarjaa on enää vain muutama viikko jäljellä niin pääsen taas normaaliin arkirytmiin.

Neljä paikkaa joissa olen käynyt

  • Blue Field Tea Factory, Nuwara Eliya, Sri Lanka: teeplantaasi ja -tehdas huikeissa Sri Lankan vuoristomaisemissa. Teen ystävälle vierailu teetehtaalla oli ikimuistoinen!
  • Colonial Williamsburg, Virginia, USA: paluu 1700-luvun Yhdysvaltoihin mielettömän upeasti rakennetussa ja dramatisoidussa elämyspuistossa Virginian osavaltiossa. Yhdysvaltain historian huikea läpileikkaus huipentui Valkoisen talon näkemiseen Washingtonissa samalla reissulla.
  • Grand Lisboa Casino, Macao, Kiina: uskomaton kullan kimallus ja rahapelikoneiden jatkuva kilinä ovat jääneet lähtemättömästi mieleen. Mielikuva tosin on enemmän ahdistava, kuin auvoisa. Mutta muisto se on sekin!
  • Noitatunturi, Kemijärvi: ehkä upein maisema minkä olen koskaan nähnyt! Hiihdimme Pyhällä ollessamme Noitatunturin huipulle kovalla pakkasella. Tunturin huipulta avautui valkoinen, häikäisevässä auringonpaisteessa kimalteleva ja niin ällistyttävän kaunis maisema, että henki salpautui hetkeksi.

Neljä ruokaa joista pidän

  • isin kalastama ja voissa paistama kuha, sekä äidin tekemä perunamuusi ovat paras yhdistelmä ikinä!
  • intialaiset mausteiset kasvisruoat, mm. tikka masala kotijuustolla
  • laadukas pizza (esim. Helsingissä hyvää pizzaa saa Via Tribunalista)
  • keitot, mm. kalakeitto, mustajuurikeitto, lihaton hernekeitto, kesäkeitto, tomaattikeitto…

Neljä juomaa joista pidän

  • kivennäisvesi: kotona itse hiilihapotettu, Suomessa vettä on ihan turha ostaa kaupasta
  • Earl Grey tee: viime aikojen lempparini on TakeT:n Earl Grey Organic -luomutee
  • laadukas punaviini: esim. Valdifalco Loacker Lodolaia Syrah 2013
  • äidin tekemä puolukkamehu: isin poimimat puolukat, äidin tekemä mehu. Rakkaus luontoon ja mehun juojiin maistuu mehussa asti!

Huh, olipa hankalia kysymyksiä! Etenkin seuraamiani tv-ohjelmia ja lempiruokiani oli todella hankala karsia neljään. Tein tätä listausta kaksi tuntia!

Tuliko vastauksissani ilmi jotain uutta, mitä ette ole minusta tienneet?

Mitä mietin kesällä?

28/10/2018

tunnetila: pohdiskelu

Kävelin eilen kotiin lumisateessa. Tänä aamuna, kellojen vaihduttua talviaikaan, istuin läppärille ja avasin sattumanvaraisen postausluonnoksen blogistani. Postauksessa oli nämä kesäiset kuvat, mutta teksti oli jäänyt kirjoittamatta.

Voi kunpa olisin ehtinyt aloittaa postauksen kirjoittamisen tuolloin. Olisi ihana nähdä, mitä ajatuksia minulla oli jaettavana kanssanne juuri tuona kyseisenä lämpimänä kesäpäivänä.

Kirjoitatteko Te päiväkirjaa? Olen joskus miettinyt, että elämässäni tapahtuu niin valtavasti asioita, että päiväkirjan kirjoittaminen voisi olla aika mahtava juttu. Sitten olen kuitenkin ajatellut, etten tarvitse päiväkirjaa, koska blogini toimii minulle hyvin päiväkirjamaisena kanavana.

mekko* ja housut* Nordic Tricot by Ivana Helsinki / Tokmanni, sandaalit Michael Kors

Kaikkea en tänne kuitenkaan kirjoittele, näiden kuvien ottamispäivän aatoksiakaan en ole ehtinyt tallentaa, joten edes pieni päivkirjamerkintä jokaisesta päivästä voisi olla kiva iltarutiini.

Jos korvaisi puhelimen selaamisen ennen nukkumaan menoa kirjoittamalla pienen merkinnän yöpöydällä olevaan päiväkirjaan. Tuosta uudesta rutiinista olisi varmasti hyötyä monessa asiassa, eikä vähiten unen laadun parantamisessa.

Päiväkirjamerkintään voisi purkaa päivän aikana mieltä askarruttaneet tai vaivaamaan jääneet asiat, eivätkä ne ehkä sitten pyörisi niin paljon mielessä eivätkä pitäisi hereillä. Hyötynä olisi myös se, ettei tuijottaisi puhelimen kirkasta näyttöä juuri ennen unen saantia.

Taidanpa ottaa heti tänä iltana jonkun pienen kirjasen yöpöydälle ja kokeilla, olisiko minusta parin lauseen päiväkirjan täytäjäksi. Voisin merkata päiväkirjaan sen hetken tunnetilan, ihan kuten täällä blogissa, ja avata muutamalla sanalla, miksi tuo tunne on tällä hetkellä päällimmäisenä.

Kivaa aurinkoista sunnuntaita Teille kaikille!

Kuvat: Vilma

 

Kadonnut inhimillisyys

14/06/2018

tunnetila: pohdiskelu

Kaksi tapausta joukkoliikenteestä.

Tapaus 1. Nainen astuu raitiovaunuun puhelin kädessään. Hän menee mietteliään näköisenä vaunun keskiosassa seisovan miehen luo ja kysyy: ”Anteeksi, osaisitko auttaa? Yritin ostaa tekstiviestilipun, mutta lippua ei tule. Olikohan minulla väärä numero?”

Mies tarkistaa numeron ja se on oikea. Nainen toteaa yrittävänsä uudestaan. Viesti lähtee, mutta lippua ei kuulu. Nainen kokeilee vielä kolmannen kerran.  Lippua ei tule. Samaan aikaan vaunuun nousee tarkastajia. ”Tarkistamme kaikkien matkaliput, olkaa hyvät!”

Tarkastaja tulee naisen kohdalle ja kysyy lippua. Nainen kertoo lähettäneensä kolme viestiä, mutta lippua ei tule. Tarkastaja toteaa että naisella ei siis ole lippua ja alkaa kirjoittaa sakkolappua. Nainen selittää, että hän on kyllä ostanut kolme lippua, mutta tekstiviestiliput ei tule perille. Naista auttanut mies tulee myös kertomaan, että viestit on todella lähetetty.

Tarkastaja toteaa, että on matkustajan vastuulla, että hänellä on jo kulkuvälineeseen noustessa voimassa oleva lippu. Ilman lippua välineeseen ei saa nousta. Nainen saa sakkolapun, 80€.

Samalla hetkellä kun nainen saa sakkolapun käteensä, hänen puhelimensa piippaa kolmesti. Kaikki kolme lippua tulevat kerralla. Nainen näyttää niitä tarkastajalle. ”No juu, nyt sinulla näyttää olevan kolme lippua, mutta silloin kun kysyin, ei ollut yhtään. Sakko pysyy voimassa.”

Nainen purskahtaa tilanteesta järkyttyneenä itkuun, ja poistuu raitiovaunusta seuraavalla pysäkillä sakkolappuineen ja kolmine sporalippuineen.

Tapaus 2. Paikallisjuna on lähdössä laiturista. Junaan juoksee viime hetkellä mies, jonka takin liepeet on jäädä ovien väliin. ”Huh, ehdinpäs”, mies toteaa, ja istahtaa viereeni. Mies kaivaa esille kännykän ja ostaa matkalipun.

Tarkastajat tulevat heti kun juna lähtee liikkeelle. Ihmiset näyttävät matkalippujaan. Myös vieressäni istuva mies näyttää lippuaan puhelimesta. ”Hmm, tämä juna lähti liikkeelle klo 8.38. Tämä lippu on ostettu vasta klo 08.39.” Mies kertoo nauraen, että hän ehti hypätä junaan juuri ja juuri ennen kun se lähti liikkeelle. ”Juu, mutta matkustajalla täytyy olla voimassa oleva lippu junaan noustessaan.” Mies sai sakot, 80€.

Lähes kaikki vaunussa istuneet matkustajat tuijottivat tapahtumia suu auki. Oli lähellä etten kysynyt tarkastajalta, että entäs minä, joka maksan lippuni kertamaksulla matkakortillani. Eihän minullakaan ole lippu voimassa kun astun junaan, vaan vasta lipun leimaamisen jälkeen. Leimauslaite kun on vaunussa sisällä, ei vaunun ulkopuolella.

En kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään, sillä pelkäsin saavani sakot itsekin.

Mitäs sanotte? Menivätkö nämä jutut teidän mielestänne ihan oikein? Virallisten sääntöjen mukaan varmasti kyllä. Itse en kuitenkaan voi olla miettimättä, minne ihmisiltä on kadonnut kaikki inhimillisyys, sääntöjen soveltaminen, tai vaikkapa omalla järjellä ajattelu.

Kodiksi kuukaudessa

01/06/2018

tunnetila: pohdiskelu

Lensin maanantaina Malagasta Osloon. Katkaisin lomani muutamaksi päiväksi, ja osallistuin Oslossa järjestettyyn pohjoismaiseen oman alani seminaariin.

Oslossa oli tosi kivaa, ja seminaari oli antoisa. Samaan aikaan oli mahtava tavata kollegoita ympäri pohjolaa, mutta toisaalta olo oli myös vähän puusta pudonnut. Huomasin rentoutuneeni kolmen viikon loman aikana niin hyvin, että olin välillä ihan pihalla kaikesta. Jopa kielestä. Kiitin tarjoilijoita espanjaksi ja tervehdin norjalaista kollegaa sanoen ”Hola!”.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut nopeasta adaptoitumisestani uusiin paikkoihin. Vaikka täällä Espanjassa olen kärsinyt välillä ärsyttävistä kieliongelmista, niin silti tämä paikka on alkanut tuntua kuukaudessa jo ihan kodilta. Sanoinkin vahingossa jatkuvasti Oslosta pois lähtiessäni lähteväni kotiin, vaikka olin lentämässä Malagaan.

Kohti Espanjaa matkatessani tuli kotoisa fiilis, kun lentokoneen henkilökunta puhutteli minua espanjaksi. Vieressäni istuneelta norjalaispariskunnalta kysyttiin tarjoilutilausta englanniksi, minulle puhuttiin espanjaa. Huvitti.

Suomalaisuuteni todisti reissussa kuitenkin se, että heti kun huomasin hotellissa olevan saunan, jätin muut suunnitelmat sikseen, ja suunnistin lauteille nautiskelemaan löylyistä.

Saunan lauteilla makoillessani katselin ulos ikkunasta. Ikkunasta näkyi lentokentän kiitorata ja kovin kotoisia koivuja. Tunsin koivuja katsellessani pientä haikeutta, sillä ajatus koivuista koti-Suomessa tuntui jotenkin kaukaiselta.

Saapa nähdä millä fiiliksillä pakkaan lauantaina matkalaukkuja, ja mikä olo minulla on siinä hetkessä, kun sunnuntaina saavumme Helsinkiin. Ihan ”oikeaan” kotiin. Sopeudunko myös sinne, tuttuun ja turvallisen ympäristöön välittömästi, vai jääkö kaukokaipuu kytemään? Se jää nähtäväksi.

Sen olen kuitenkin maailmalla reissatessani huomannut, että yhdessä paikassa vähän pidempään asustellessa jättää aina palasen itsestään kohteeseen. En tiedä mitä minusta jää tänne La Herraduran rannoille, mutta toivon, että se on jotain sellaista, mitä en Suomessa kaipaa.