Browsing Category

yleistä höpinää

Kadonnut inhimillisyys

tunnetila: pohdiskelu

Kaksi tapausta joukkoliikenteestä.

Tapaus 1. Nainen astuu raitiovaunuun puhelin kädessään. Hän menee mietteliään näköisenä vaunun keskiosassa seisovan miehen luo ja kysyy: ”Anteeksi, osaisitko auttaa? Yritin ostaa tekstiviestilipun, mutta lippua ei tule. Olikohan minulla väärä numero?”

Mies tarkistaa numeron ja se on oikea. Nainen toteaa yrittävänsä uudestaan. Viesti lähtee, mutta lippua ei kuulu. Nainen kokeilee vielä kolmannen kerran.  Lippua ei tule. Samaan aikaan vaunuun nousee tarkastajia. ”Tarkistamme kaikkien matkaliput, olkaa hyvät!”

Tarkastaja tulee naisen kohdalle ja kysyy lippua. Nainen kertoo lähettäneensä kolme viestiä, mutta lippua ei tule. Tarkastaja toteaa että naisella ei siis ole lippua ja alkaa kirjoittaa sakkolappua. Nainen selittää, että hän on kyllä ostanut kolme lippua, mutta tekstiviestiliput ei tule perille. Naista auttanut mies tulee myös kertomaan, että viestit on todella lähetetty.

Tarkastaja toteaa, että on matkustajan vastuulla, että hänellä on jo kulkuvälineeseen noustessa voimassa oleva lippu. Ilman lippua välineeseen ei saa nousta. Nainen saa sakkolapun, 80€.

Samalla hetkellä kun nainen saa sakkolapun käteensä, hänen puhelimensa piippaa kolmesti. Kaikki kolme lippua tulevat kerralla. Nainen näyttää niitä tarkastajalle. ”No juu, nyt sinulla näyttää olevan kolme lippua, mutta silloin kun kysyin, ei ollut yhtään. Sakko pysyy voimassa.”

Nainen purskahtaa tilanteesta järkyttyneenä itkuun, ja poistuu raitiovaunusta seuraavalla pysäkillä sakkolappuineen ja kolmine sporalippuineen.

Tapaus 2. Paikallisjuna on lähdössä laiturista. Junaan juoksee viime hetkellä mies, jonka takin liepeet on jäädä ovien väliin. ”Huh, ehdinpäs”, mies toteaa, ja istahtaa viereeni. Mies kaivaa esille kännykän ja ostaa matkalipun.

Tarkastajat tulevat heti kun juna lähtee liikkeelle. Ihmiset näyttävät matkalippujaan. Myös vieressäni istuva mies näyttää lippuaan puhelimesta. ”Hmm, tämä juna lähti liikkeelle klo 8.38. Tämä lippu on ostettu vasta klo 08.39.” Mies kertoo nauraen, että hän ehti hypätä junaan juuri ja juuri ennen kun se lähti liikkeelle. ”Juu, mutta matkustajalla täytyy olla voimassa oleva lippu junaan noustessaan.” Mies sai sakot, 80€.

Lähes kaikki vaunussa istuneet matkustajat tuijottivat tapahtumia suu auki. Oli lähellä etten kysynyt tarkastajalta, että entäs minä, joka maksan lippuni kertamaksulla matkakortillani. Eihän minullakaan ole lippu voimassa kun astun junaan, vaan vasta lipun leimaamisen jälkeen. Leimauslaite kun on vaunussa sisällä, ei vaunun ulkopuolella.

En kuitenkaan uskaltanut kysyä mitään, sillä pelkäsin saavani sakot itsekin.

Mitäs sanotte? Menivätkö nämä jutut teidän mielestänne ihan oikein? Virallisten sääntöjen mukaan varmasti kyllä. Itse en kuitenkaan voi olla miettimättä, minne ihmisiltä on kadonnut kaikki inhimillisyys, sääntöjen soveltaminen, tai vaikkapa omalla järjellä ajattelu.

Kodiksi kuukaudessa

tunnetila: pohdiskelu

Lensin maanantaina Malagasta Osloon. Katkaisin lomani muutamaksi päiväksi, ja osallistuin Oslossa järjestettyyn pohjoismaiseen oman alani seminaariin.

Oslossa oli tosi kivaa, ja seminaari oli antoisa. Samaan aikaan oli mahtava tavata kollegoita ympäri pohjolaa, mutta toisaalta olo oli myös vähän puusta pudonnut. Huomasin rentoutuneeni kolmen viikon loman aikana niin hyvin, että olin välillä ihan pihalla kaikesta. Jopa kielestä. Kiitin tarjoilijoita espanjaksi ja tervehdin norjalaista kollegaa sanoen ”Hola!”.

Olen aikaisemminkin kirjoittanut nopeasta adaptoitumisestani uusiin paikkoihin. Vaikka täällä Espanjassa olen kärsinyt välillä ärsyttävistä kieliongelmista, niin silti tämä paikka on alkanut tuntua kuukaudessa jo ihan kodilta. Sanoinkin vahingossa jatkuvasti Oslosta pois lähtiessäni lähteväni kotiin, vaikka olin lentämässä Malagaan.

Kohti Espanjaa matkatessani tuli kotoisa fiilis, kun lentokoneen henkilökunta puhutteli minua espanjaksi. Vieressäni istuneelta norjalaispariskunnalta kysyttiin tarjoilutilausta englanniksi, minulle puhuttiin espanjaa. Huvitti.

Suomalaisuuteni todisti reissussa kuitenkin se, että heti kun huomasin hotellissa olevan saunan, jätin muut suunnitelmat sikseen, ja suunnistin lauteille nautiskelemaan löylyistä.

Saunan lauteilla makoillessani katselin ulos ikkunasta. Ikkunasta näkyi lentokentän kiitorata ja kovin kotoisia koivuja. Tunsin koivuja katsellessani pientä haikeutta, sillä ajatus koivuista koti-Suomessa tuntui jotenkin kaukaiselta.

Saapa nähdä millä fiiliksillä pakkaan lauantaina matkalaukkuja, ja mikä olo minulla on siinä hetkessä, kun sunnuntaina saavumme Helsinkiin. Ihan ”oikeaan” kotiin. Sopeudunko myös sinne, tuttuun ja turvallisen ympäristöön välittömästi, vai jääkö kaukokaipuu kytemään? Se jää nähtäväksi.

Sen olen kuitenkin maailmalla reissatessani huomannut, että yhdessä paikassa vähän pidempään asustellessa jättää aina palasen itsestään kohteeseen. En tiedä mitä minusta jää tänne La Herraduran rannoille, mutta toivon, että se on jotain sellaista, mitä en Suomessa kaipaa.

Ensimmäiset opit

tunnetila: pohdiskelu

Takana on nyt puolitoista viikkoa Espanjassa asustelua. Seuraavassa muutama asia, mitä olen täällä ollessani oppinut.

Tee
Juon päivittäin paljon teetä. Ulkomailla kärsin lähes poikkeuksetta ala-arvoisista teekokemuksista. Tällä kertaa varauduin kuukauden reissuun ottamalla mukaan omaa teetä. Kyllä, tilanne äityi niin pahaksi, etten uskaltanut lähteä reissuun ilman TakeT:n luomu Earl Greytä.

Ensimmäistä kupillista maistaessani totesin, että myös lempiteeni maistuu täällä ihan paskalta. Opin kerrasta, että tee kannattaa keittää täällä pulloveteen. Ei missään nimessä kraanasta tulevaan veteen, mikä on sinänsä (etenkin keitettynä) täällä ihan juomakelpoista.

Juomakelpoista juu, mutta hemmetin pahaa, eikä parane edes keitettäessä. Ei jatkoon.

Kynnet ja hiukset
Aina kun olen lämpimässä ja kosteassa ilmastossa, kynteni ja hiukseni vahvistuvat silmissä. Jo viikon jälkeen kynteni olivat taas kasvaneet valtavasti, ja hiukseni tuntuivat tuplanneen tuuheutensa.

Kosteassa ilmassa hiukseni ovat huvittavan näköinen pöyhkeä kiharapörrö, ja nuo kiharat on pääosin korkkiruuvimaisia. Etenkin näin lyhyissä hiuksissa tuon muutoksen huomaa todella hyvin.

Sain Remingtonilta reissuun testattavaksi matkakokoisen muotoiluraudan*. Täytynee ottaa se pian käyttöön jos haluan saada aikaan vähän asiallisempaa lookia rennon rantapörrön sijaan.

Kivet
Myönnän, etten ole koskaan ymmärtänyt ihmisiä, jotka keräävät ulkomailla rannalta kiviä ja kantavat niitä mukanaan Suomeen. Ovathan ne sileäksi hioutuneita ja muodoiltaan kauniita, mutta hei kamoon, ne on vain kiviä.

Minua laiskotti viime viikolla yhtenä aamuna valtavasti. Päätin silti lähteä juoksulenkille rantaan. Rantaan päästyäni totesin, että juoksusuoritusta enemmän kroppani kaipasi ihan jotain muuta. Istuin siis rannalle ja ihailin merta.

Pian huomioni siirtyi rannan kiviin. Voi miten ne olivatkaan lämpöisiä! Aloin silitellä kivien silkkisiä pintoja ja poimin käteeni ensin yhden kauneimmista. Sen jälkeen löytyi toinen, kolmas ja neljäs. Kaikki erilaisia, mutta silti kauniita. Kivet toivat mieleeni erään lempisanonnoistani: Se, mitä näemme toisissa ihmisissä, on valinta.

Ihmisiä kohdatessamme ajattelemme helposti negatiivisesti ja saatamme arvostella heidän ulkoista habitustaan. ”Miten tuolla ihmisellä on tuollaiset vaatteet? Ei sovi hänelle yhtään.” Negatiivinen ajatus kääntyy mielessä ihan yhtä helposti positiiviseksi, jos niin vain haluaa. ”Voi ihanaa! Mahtava tyyppi joka uskaltaa pukeutua juuri niin kuin tykkää!”

Pohdintojeni aikana keräilin omasta mielestäni kauneimpia kiviä eteeni. Lopulta tulin siihen tulokseen, että rannan kivistä kaikki on ihan yhtä kauniita, erilaisia vain, enkä halunnut ottaa niistä yhtään mukaani.

Istuin paikallani yli tunnin kiviä keräillen ja niiden lämmöstä nauttien. Istuskelun jälkeen totesin, että ei, kivet eivät ole ”vain” kiviä, vaan niillä on upea voima rauhoittaa ja saada hyvät ajatukset lentämään. Tuo hetki rannalla tuntui todella terapeuttiselta!

Itselaukaisin
Ehkä paras juttu, mitä olen täällä puolessatoista viikossa oppinut, on Olympus PEN E-PL8 -kameran itselaukaisijan käyttäminen.

Sain Olympukselta reissuni ajaksi lainaan PEN E-PL8 -kameran*, ja voi simpura sentään miten ihastunut olen siihen jo näin pienen tuttavuuden jälkeen! Mieheni kurssipäivät on täällä niin pitkiä, että pelkäsin, etten saa kuukauteen täältä asukuvia. Eipä hätää, Olympukselta tultiin apuun, ja nyt asukuvia piisaa!

Ensimmäisissä täällä nappaamissani asukuvissa kädessäni näkyy kameran kaukolaukaisijana toimiva kännykkäni. Kännykkään on asennettu kameran kanssa saumattomasti jutteleva Olympus Image Share -appi, jolla onnistuu niin kameran laukaisu kuin kuvien siirtäminen kamerasta puhelimeen vaikkapa somea varten.

Ensimmäisten puhelin kädessä törötettyjen asukuvien jälkeen sain vinkkejä Olympusta jo vuosia käyttäneiltä bloggarikollegoiltani Iinalta, ja Olympuksen salat täydellisesti tuntevalta, niin ikää Olympuksen kouluttajana toimivalta Veeralta. Tärkeimmät opit olivat hyvin yksinkertaiset: kymmenen kerran sarjakuvaus päälle, ja eteen 10 sekuntia aikaa, jolloin ehtii hyvin piilottaa kännykän ja valmistautua kuvaukseen.

Ou jes! Tämän postauksen kuvat on otettu noilla neuvoilla, ja ai että, vielä kun vähän treenaan, niin hyvä tästä tulee! Kattoterassimme on mahtava paikka oman asun kuvaamiseen. Siellä kukaan ei näe mitä ihmettä touhuan.

Smoothiebowl
Vaikka olisin kuinka tylsistynyt, en psyty tekemään smoothiebowleja. Tai mitään muitakaan koristeltuja herkkukulhoja. En sitten millään.

Yhtenä iltapäivänä viime viikolla nostin pöydälle purkin maustamatonta jogurttia, banaanin, omenan, vadelmia ja mansikoita. Ajattelin, että teen joutessani elämäni ensimmäisen Instagram-kelpoisen kulhollisen jogurttia.

Hetken aineksia tuijoteltuani kippasin jogurtin kulhoon ja heitin vadelmat ja mansikat perään keoksi jogurtin keskelle. En vaan kyennyt käyttämään aikaani joutavanpäiväiseen marjojen asetteluun.

Heh, minulla taitaa vielä olla aika paljon opittavaa ajankäytön suhteen.

Tässä siis muutamia asioita, joita olen täällä ensimmäisten puolentoista viikon aikana oppinut. Yllättävän paljon jo näin pienessä ajassa. Ehkä se välillä ahdistavakin joutilaisuus on tehnyt sittenkin hyvää.

Ps. Huomasin muuten Veeran blogissa olevan juuri käyttöönottovinkit ja alekoodin tämän Olympus -kameran hankintaan. Jos en olisi ostolakossa, niin käyttäisin koodin itse heti kun pääsen Suomeen. On nimittäin niin upea kamera kyseessä! Ei auta kuin toivoa, että hyviä alennuksia tulee kohdalle myös ensi vuonna.

Wieniin kadonnut ystävyys

tunnetila: muistelu

Sain momondolta kiinnostavan haasteen. Minut haastettiin kertomaan maailmalla sattuneesta kohtaamisesta, joka on vaikuttanut elämääni merkittävällä tavalla.

Tiesin heti mistä haluan kirjoittaa. Tiesin, että haluan kertoa Teille pari vuotta sitten muodostuneesta lyhyestä ystävyydestä, jota mietin silloin tällöin vielä tänäkin päivänä.

Olin pari vuotta sitten kuukauden Berliinissä opiskelemassa saksaa. Tällä kurssilla vierustoverinani istui nuori syyrialainen mies.

Aluksi nuorukainen ei puhunut juuri mitään, hymyili vain kun juttelin hänelle. Vastaukset kysymyksiini olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä.

Jatkoin pientä jutusteluani useamman päivän ajan, ja lopulta eräällä lounastauolla nuorukainen kysyi söisinkö lounasta koulussa hänen kanssaan. Lounastimme sinä päivänä yhdessä, ja siitä hetkestä lähtien opin minulle vieraasta kulttuurista enemmän, kuin mikään kurssi olisi minulle voinut opettaa.

Nuorukainen oli tullut Berliiniin Alepposta, jossa hän oli vielä pari vuotta sitten viettänyt iloista yliopisto-opiskelijan elämää. Hän kertoi rakastavansa Aleppoa, ja kaipaavansa sinne joka päivä.

Hän näytti minulle puhelimestaan kuvia kauniista ja vehreästä kotikaupungistaan. Kuvissa näkyi mm. upea valkoinen yliopistorakennus, jonka sisäpihalla oli kymmenin kukkaistutuksin somistettu pieni ja idyllinen puutarha. Toisessa kuvassa kampuksen nurmikentällä istui ryhmä opiskelijoita, jotka hymyilivät kameralle.

Erään kuvan hän ohitti nopeasti. Kuvassa oli iloisesti hymyilevä nuori mies. Kysyin varovasti kuka kuvassa oli. ”Paras ystäväni. Hän on edelleen Aleppossa ja olen hänestä hyvin huolissani.”

”Haluatko tietää miltä Aleppossa näyttää nyt”, hän kysyi hiljaa. Pian näin kuvia pommituksissa tuhoutuneesta kaupungista. ”Tämä oli lempikahvilani, jossa istuimme usein luentojen jälkeen.” Nyt kuvissa näkyivät rauniot. Näin myös kuvan katkenneesta tiestä, sortuneesta kerrostalosta ja täysin tuhoutuneesta asuinalueesta. Tuo alue oli korttelin päässä paikasta, missä nuorukainen oli Aleppossa asunut.

Jo kuvien näkeminen tuntui minusta pahalta, mutta järkyttävintä oli kuitenkin kuulla uuden ystäväni puhelimen kätköistä löytynyt lyhyt audiopätkä. Ystäväni oli ollut kotonaan illallisella, kun hänen asuntonsa ikkunat olivat alkaneet helistä. Puhelimeen oli tallentunut ikkunalasin helinä, voimakas, pahaenteinen vinkuva ääni, ja lopulta voimakas räjähdys. Pommi oli pudonnut ihan hänen asuntonsa lähelle.

Kuuntelimme nauhoitetta muutaman kerran, ja minusta tuntui että sydämeni tulee rinnasta ulos. Nauhoite kuulosti todella lohduttomalta. Entistä kamalammalta minusta tuntui, kun ystäväni kertoi noiden äänten olleen ennen hänen lähtöään hyvin arkipäiväisiä.  ”Minun oli pakko päästä pois. Ystävälläni ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lähteä.”

Berliinissä viettämäni kuukauden aikana kuulin Syyriasta paljon erilaisia tarinoita. Suurin osa tarinoista alkoi iloisesti, mutta lopulta ne päättyivät aina suruun tai lohduttomuuteen. Tuntui valtavan pahalta kun en voinut auttaa luokkakaveriani, tai hänen Aleppossa asuvia ystäviään millään tavalla. Saatoin olla vain iloinen siitä, että edes yksi heistä oli päässyt pois sodan runtelemasta kaupungista.

Kurssin viimeisenä iltana kävimme luokkakavereiden kanssa yhteisellä illallisella. Tunnelma oli iloinen, mutta samalla hieman haikea. Emme tienneet tapaammeko tuolla porukalla enää koskaan.

Illallisen päätyttyä kaikki läksivät koteihinsa, ja minä kävelin ystäväni kanssa omalle raitiovaunupysäkilleni. Heti kun jäimme kaksin, ystäväni kertoi minulle iloisen uutisen. Hänen paras ystävänsä oli päässyt sinä iltana matkaan, ja hän oli tulossa pian Eurooppaan. Ystäväni kertoi lähtevänsä heti seuraavana päivänä Wieniin, jonne hänen ystävänsä olisi määrä pian saapua.

Toivotin hänelle onnea, ja kättelimme hyvästeiksi yön pimetessä. Olisin halunnut halata uutta ystävääni hyvästiksi, mutta olin oppinut, että hänen kulttuurissaan naiset ja miehet eivät halaa toisiaan.

Palasin kurssin jälkeen Suomeen. Huomaasin miettiväni päivittäin, olivatko ystävykset löytäneet Wienissä toisensa.

Kaksi viikkoa kului, ja eräänä päivänä sain viestin tuntemattomasta numerosta. Viesti oli kurssikaveriltani, joka oli aavistanut minun olevan huolissani. Viesti kuului ”Ehdin olla Wienissä kaksi viikkoa ja tänään löysin ystäväni. Kaikki on nyt hyvin, olemme turvassa. Olen niin onnellinen! Kaikkea hyvää sinulle!”

Vastasin tuohon viestiin, mutta viestini ei koskaan mennyt perille. Tuon viestin jälkeen en ole kuullut opiskelukaveristani mitään. En voi kuin toivoa, että hänellä on kaikki hyvin.

Maailmalla reissatessa tapaa paljon ihmisiä. Jotkut kohtaamiset ovat pikaisia ja unohtuvat nopeasti. Toiset kohtaamiset jäävät muistoihin iäksi. Uskon, että muisto tästä lyhyestä ystävyydestä kulkee mukanani aina.

Kiitos kuluneesta vuodesta

tunnetila: tyytyväisyys

Siinä se sitten oli, vuosi 2017.

Aloitin vuoden ehkä alavireisemmin kuin koskaan. Tein valtavasti töitä ja puuhastelin kaikkea, mutta tuntui että vain juoksin paikoillani. En päässyt eteenpäin vaikka kuinka yritin. Olin myös kipeänä koko alkuvuoden. Tuntui, että elämäni oli yhtä taistelua.

En oikein tiedä missä vaiheessa elo ja mieli alkoivat muuttua valoisimmiksi, mutta toukokuisella Madridin matkalla muistan nauttineeni jo elämästä ilman kurkkua puristavaa tunnetta. Myös kuukausia kestänyt flunssa oli tuossa vaiheessa selätetty.

Kevään kipuilun jälkeen olemiseni helpottui, ja löysin taas paikan elämässäni.

Voi että miten ihana onkaan olla oma itsensä ja tuntea, kuinka elämä soljuu eteenpäin. On ihan äärimmäisen vapauttavaa kun osaa ottaa asiat asioina, eikä henkilökohtaisesti.

Elämää helpottaa myös ymmärrys siitä, että kannattaa yrittää muuttaa vain niitä asioita, mihin voi itse vaikuttaa. Energiaa ei kannata tuhlata asioihin, joille ei voi mitään.

Aina silloin, kun joku valittaa muutamasta ylimääräisestä kilosta tai muusta oikeasti turhanpäiväisestä, mietin itsekseni, miten hyvin kyseisellä henkilöllä on asiat. Jos tuo on suurin murhe mikä hänellä on, valittaja saa olla todella onnellinen!

Vaikka mitään sen kummempaa tai maailmoja mullistavaa ei elämässä tapahtuisikaan, niin tyydyttävä ja antoisa arki on juuri sitä parasta mitä elämällä on tarjota. Tärkeintä on ettei koko ajan ahdista!

Näiden simppeleiden ajatusten ja talvisten kuvien myötä, toivon jokaiselle Teistä oikein ihanaa vuodenvaihdetta!

Onnellisuutta, terveyttä, iloa, onnistumisia ja hyvinvointia tulevalle vuodelle! Kiitos kuluneesta vuodesta!

Täyttäkööt vuosi 2018 myös kaikkia niitä hullujakin toiveita, joita uskallatte (vaikka edes salaa) toivoa! Ansaitsette sen, Teistä jokainen!