Browsing Category

yleistä höpinää

Wieniin kadonnut ystävyys

tunnetila: muistelu

Sain momondolta kiinnostavan haasteen. Minut haastettiin kertomaan maailmalla sattuneesta kohtaamisesta, joka on vaikuttanut elämääni merkittävällä tavalla.

Tiesin heti mistä haluan kirjoittaa. Tiesin, että haluan kertoa Teille pari vuotta sitten muodostuneesta lyhyestä ystävyydestä, jota mietin silloin tällöin vielä tänäkin päivänä.

Olin pari vuotta sitten kuukauden Berliinissä opiskelemassa saksaa. Tällä kurssilla vierustoverinani istui nuori syyrialainen mies.

Aluksi nuorukainen ei puhunut juuri mitään, hymyili vain kun juttelin hänelle. Vastaukset kysymyksiini olivat lyhyitä, mutta ystävällisiä.

Jatkoin pientä jutusteluani useamman päivän ajan, ja lopulta eräällä lounastauolla nuorukainen kysyi söisinkö lounasta koulussa hänen kanssaan. Lounastimme sinä päivänä yhdessä, ja siitä hetkestä lähtien opin minulle vieraasta kulttuurista enemmän, kuin mikään kurssi olisi minulle voinut opettaa.

Nuorukainen oli tullut Berliiniin Alepposta, jossa hän oli vielä pari vuotta sitten viettänyt iloista yliopisto-opiskelijan elämää. Hän kertoi rakastavansa Aleppoa, ja kaipaavansa sinne joka päivä.

Hän näytti minulle puhelimestaan kuvia kauniista ja vehreästä kotikaupungistaan. Kuvissa näkyi mm. upea valkoinen yliopistorakennus, jonka sisäpihalla oli kymmenin kukkaistutuksin somistettu pieni ja idyllinen puutarha. Toisessa kuvassa kampuksen nurmikentällä istui ryhmä opiskelijoita, jotka hymyilivät kameralle.

Erään kuvan hän ohitti nopeasti. Kuvassa oli iloisesti hymyilevä nuori mies. Kysyin varovasti kuka kuvassa oli. ”Paras ystäväni. Hän on edelleen Aleppossa ja olen hänestä hyvin huolissani.”

”Haluatko tietää miltä Aleppossa näyttää nyt”, hän kysyi hiljaa. Pian näin kuvia pommituksissa tuhoutuneesta kaupungista. ”Tämä oli lempikahvilani, jossa istuimme usein luentojen jälkeen.” Nyt kuvissa näkyivät rauniot. Näin myös kuvan katkenneesta tiestä, sortuneesta kerrostalosta ja täysin tuhoutuneesta asuinalueesta. Tuo alue oli korttelin päässä paikasta, missä nuorukainen oli Aleppossa asunut.

Jo kuvien näkeminen tuntui minusta pahalta, mutta järkyttävintä oli kuitenkin kuulla uuden ystäväni puhelimen kätköistä löytynyt lyhyt audiopätkä. Ystäväni oli ollut kotonaan illallisella, kun hänen asuntonsa ikkunat olivat alkaneet helistä. Puhelimeen oli tallentunut ikkunalasin helinä, voimakas, pahaenteinen vinkuva ääni, ja lopulta voimakas räjähdys. Pommi oli pudonnut ihan hänen asuntonsa lähelle.

Kuuntelimme nauhoitetta muutaman kerran, ja minusta tuntui että sydämeni tulee rinnasta ulos. Nauhoite kuulosti todella lohduttomalta. Entistä kamalammalta minusta tuntui, kun ystäväni kertoi noiden äänten olleen ennen hänen lähtöään hyvin arkipäiväisiä.  ”Minun oli pakko päästä pois. Ystävälläni ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta lähteä.”

Berliinissä viettämäni kuukauden aikana kuulin Syyriasta paljon erilaisia tarinoita. Suurin osa tarinoista alkoi iloisesti, mutta lopulta ne päättyivät aina suruun tai lohduttomuuteen. Tuntui valtavan pahalta kun en voinut auttaa luokkakaveriani, tai hänen Aleppossa asuvia ystäviään millään tavalla. Saatoin olla vain iloinen siitä, että edes yksi heistä oli päässyt pois sodan runtelemasta kaupungista.

Kurssin viimeisenä iltana kävimme luokkakavereiden kanssa yhteisellä illallisella. Tunnelma oli iloinen, mutta samalla hieman haikea. Emme tienneet tapaammeko tuolla porukalla enää koskaan.

Illallisen päätyttyä kaikki läksivät koteihinsa, ja minä kävelin ystäväni kanssa omalle raitiovaunupysäkilleni. Heti kun jäimme kaksin, ystäväni kertoi minulle iloisen uutisen. Hänen paras ystävänsä oli päässyt sinä iltana matkaan, ja hän oli tulossa pian Eurooppaan. Ystäväni kertoi lähtevänsä heti seuraavana päivänä Wieniin, jonne hänen ystävänsä olisi määrä pian saapua.

Toivotin hänelle onnea, ja kättelimme hyvästeiksi yön pimetessä. Olisin halunnut halata uutta ystävääni hyvästiksi, mutta olin oppinut, että hänen kulttuurissaan naiset ja miehet eivät halaa toisiaan.

Palasin kurssin jälkeen Suomeen. Huomaasin miettiväni päivittäin, olivatko ystävykset löytäneet Wienissä toisensa.

Kaksi viikkoa kului, ja eräänä päivänä sain viestin tuntemattomasta numerosta. Viesti oli kurssikaveriltani, joka oli aavistanut minun olevan huolissani. Viesti kuului ”Ehdin olla Wienissä kaksi viikkoa ja tänään löysin ystäväni. Kaikki on nyt hyvin, olemme turvassa. Olen niin onnellinen! Kaikkea hyvää sinulle!”

Vastasin tuohon viestiin, mutta viestini ei koskaan mennyt perille. Tuon viestin jälkeen en ole kuullut opiskelukaveristani mitään. En voi kuin toivoa, että hänellä on kaikki hyvin.

Maailmalla reissatessa tapaa paljon ihmisiä. Jotkut kohtaamiset ovat pikaisia ja unohtuvat nopeasti. Toiset kohtaamiset jäävät muistoihin iäksi. Uskon, että muisto tästä lyhyestä ystävyydestä kulkee mukanani aina.

Kiitos kuluneesta vuodesta

tunnetila: tyytyväisyys

Siinä se sitten oli, vuosi 2017.

Aloitin vuoden ehkä alavireisemmin kuin koskaan. Tein valtavasti töitä ja puuhastelin kaikkea, mutta tuntui että vain juoksin paikoillani. En päässyt eteenpäin vaikka kuinka yritin. Olin myös kipeänä koko alkuvuoden. Tuntui, että elämäni oli yhtä taistelua.

En oikein tiedä missä vaiheessa elo ja mieli alkoivat muuttua valoisimmiksi, mutta toukokuisella Madridin matkalla muistan nauttineeni jo elämästä ilman kurkkua puristavaa tunnetta. Myös kuukausia kestänyt flunssa oli tuossa vaiheessa selätetty.

Kevään kipuilun jälkeen olemiseni helpottui, ja löysin taas paikan elämässäni.

Voi että miten ihana onkaan olla oma itsensä ja tuntea, kuinka elämä soljuu eteenpäin. On ihan äärimmäisen vapauttavaa kun osaa ottaa asiat asioina, eikä henkilökohtaisesti.

Elämää helpottaa myös ymmärrys siitä, että kannattaa yrittää muuttaa vain niitä asioita, mihin voi itse vaikuttaa. Energiaa ei kannata tuhlata asioihin, joille ei voi mitään.

Aina silloin, kun joku valittaa muutamasta ylimääräisestä kilosta tai muusta oikeasti turhanpäiväisestä, mietin itsekseni, miten hyvin kyseisellä henkilöllä on asiat. Jos tuo on suurin murhe mikä hänellä on, valittaja saa olla todella onnellinen!

Vaikka mitään sen kummempaa tai maailmoja mullistavaa ei elämässä tapahtuisikaan, niin tyydyttävä ja antoisa arki on juuri sitä parasta mitä elämällä on tarjota. Tärkeintä on ettei koko ajan ahdista!

Näiden simppeleiden ajatusten ja talvisten kuvien myötä, toivon jokaiselle Teistä oikein ihanaa vuodenvaihdetta!

Onnellisuutta, terveyttä, iloa, onnistumisia ja hyvinvointia tulevalle vuodelle! Kiitos kuluneesta vuodesta!

Täyttäkööt vuosi 2018 myös kaikkia niitä hullujakin toiveita, joita uskallatte (vaikka edes salaa) toivoa! Ansaitsette sen, Teistä jokainen!

Tuulista

tunnetila: pohdiskelu

Puhuttiin eilen ystävien kanssa parisuhteista. Sinkkujen kertomukset uusiin ihmisiin tutustumisesta ja kutkuttavista ihastumisen tunteista saivat parisuhteessa olevat muistelemaan haikeina omia sinkkuaikojaan.

”Vitsit miten kivalta tuo ihastuminen tuntuikaan! Elämään sai ihan uudenlaista virtaa uuden ihmissuhteen myötä. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Muistelen kaiholla noita aikoja!”

Sinkut taas kadehtivat parisuhteessa olevien elämää. ”Te ette edes ymmärrä miten onnekkaita olette, kun olette löytäneet toisenne ja olette saaneet olla yhdessä vuosia. Se se vasta onnea on!”

Täytyykö sen aina olla niin, että se mitä ei itsellä ole, kuulostaa houkuttelevammalta ja kutkuttaa jännästi vatsanpohjassa?

takki My Haily’s*, college Majestic Filatures, housut Rosemunde,
huivi Balmuir*, laukku Coccinelle, lenkkarit Nike*


Kaveritreffeiltä kotiin kävellessäni mietin omaa parisuhdettani. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 14 vuotta. Hirmuisen pitkä aika! Mietin millaista olisi mennä kotiin, jos siellä ei olisi ketään odottamassa. Mietin, olisiko mukavampaa selailla Tinderiä, saada match jonkun tyypin kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin?

Aika nopeasti oli selvää, kumpi tilanne on minulle mieluisampi. Nopeutin askeleitani kotia kohti ja kaivauduin tyytyväisenä sohvalle mieheni kainaloon.

Sanotaan, että myrskyinen meri tekee hyvän purjehtijan. Taitaa kuitenkin olla niin, että seilaaminen tyynellä säällä on mukavampaa. Eteen tulevia pieniä kiviä ja karikoita on huomattavasti helpompi väistellä, kun myrskytuulet eivät heittele alusta minne sattuu.

Kuvat: Ida / Ida365

Jogurttisotku – mietteitä blogimaailmasta

tunnetila: pohdiskelu

Kun löysin suomalaisen (muoti)blogimaailman noin kymmenen vuotta sitten, ihastuin blogeissa siihen, että ne olivat täysin kirjoittajiensa näköisiä.

En tuntenut blogien takana olevia ihmisiä, mutta pääsin silti kurkistamaan ihmisten arkeen, valintoihin ja päässä liikkuviin ajatuksiin. Mikä parasta, pääsin vaihtamaan mietteitä muiden samanhenkisten ihmisten kanssa blogien kommenttibokseissa. Tuo oli minusta ihanaa!

Kymmenen vuotta on kulunut, ja blogimaailma on muuttunut siinä ajassa täysin erilaiseksi. Ystäväni Hertta kirjoitti omassa blogissaan minuakin jo pitkään mietityttäneestä aiheesta aika tyhjentävästi, mutta ajattelin silti sanoa aiheesta vielä sanasen.

Minulle blogien parasta antia ovat aina olleet tekstit. Tekstit, joista saa ajateltavaa tai löytää vertaiskokemuksia. On ihana lukea blogeja, joiden teksti soljuu, ja joissa ei tarvitse häiriintyä huonosta kielestä. Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta minä henkilökohtaisesti luen mielummin ne sanat, kuin katselen kuvia.

Nykyään tuntuu, että olen blogimaailmassa ajatusteni kanssa aika yksin. Suurimmassa osassa blogeista on tänä päivänä pääosassa kuvat. Kuvat on viimeisen päälle stailattuja eikä niissä ole jäljellä aitouden hiventä. Hienojahan ne ovat, nuo lähes ammattimaisesti otetut otokset, mutta olen huomannut, etten enää palaa ns. ”smoothiebowl” -blogeihin kuin ehkä satunnaisesti.

Aloin seuraamaan blogeja niiden henkilökohtaisuuden vuoksi, mutta nykyään en joskus erota kenen blogissa olen. Välillä tuntuu, että kaikki se minulle tärkeä persoonallisuus on blogeista poissa. Blogien muutos tuohon suuntaan harmittaa minua valtavasti.

Kuten tiedätte, olen ollut koko vuoden enemmän tai vähemmän flunssainen. Jatkuva sairastelu on vaikuttanut jaksamiseeni ja mieleeni, ja välillä olen miettinyt, onko soveliasta kirjoittaa blogiin alavireisiä juttuja.

Sitten mietin, mistä haluaisin itse seuraamistani blogeista lukea. Haluaisinko tietää mitä blogien takana olevat ihmiset todella ajattelevat, vai haluaisinko nähdä vain siloteltua todellisuutta ja täydellisiä kuvia? Niinpä niin. Valintani oli helppo.

Haluan pitää blogini maanläheisenä, omasta elämästäni kertovana, ja tavalliseen elämään kuuluvat ylä- ja alamäet. Tunnevaihteluiden lisäksi elämääni kuuluvat myös rennosti kasatut jogurttikipot, joihin olen kaatanut raaka-aineet ihan summittain. Oman elämäni sotkuinen smoothiebowl.

Uusi vuosi, uudet kujeet?

tunnetila: pohdiskelu

suomi-sata_02

Vuoteni tuntuvat alkavan aina vähän alavireisesti. Huomaan joka vuosi tammikuun ensimmäisenä päivänä lamaantuvani jokaisesta ”alkaneesta vuodesta tulee huikea” tai ”tulossa on mielettömiä juttuja” -päivityksestä FB-feedissäni.

Toki olen iloinen ystävieni puolesta ja toivon heistä jokaiselle kaikkea hyvää ja upeita juttuja uudelle vuodelle. Itse tunnun kuitenkin vuodesta toiseen vellovan vuoden vaihtuessa niissä samoissa vesissä, missä olen vellonut viimeiset 10 vuotta.

Tätäkö tämä on aina? Tuleeko tuleva vuoteni olemaan taas sitä samaa arkista puurtamista, mitä kymmenen edeltävää vuotta on ollut? Miksen ole keksinyt mitään hauskaa juttua tulevalle vuodelle?

Tunnun unohtavan ne kaikki hauskat ja spontaanit jutut, joita olen viime vuosina tehnyt. Neljä vuotta sitten olin vuorotteluvapaalla ja asuin New Yorkissa. Kolme vuotta sitten vietin hetken Tukholmassa opiskellen ruotsia. Kaksi vuotta sitten asuin Berliinissä ja opiskelin saksaa. Viime vuonna olin 8kk lainassa minulle täysin uudessa työssä.

suomi-sata_03

Olen joka vuosi tehnyt uusia, aika isojakin juttuja, mutta tammikuun ensimmäisenä tuntuu, että tätä samaa paskaa tämä aina on.

Ehkä se on juuri tuo spontaanius mistä jo hetki sitten mainitsin. Haluan elää impulsiivisesti ja tehdä nopeita päätöksiä ja muutoksia elämässäni silloin kun siltä tuntuu, en suunnitelmallisesti vuoden vaihtuessa. En koskaan pistä mielessäni edellistä vuotta pakettiin tai aloita uutta vuotta puhtaalta pöydältä. Elämäni jatkuu samana vuoden vaihtumisesta huolimatta.

Minä elän tavallista perusarkea siihen asti, kunnes iskee yhtäkkinen totaalikyllästyminen kaikkeen. Sen hetken jälkeen keksin jonkun pähkähullun idean ja pyrin toteuttamaan sen.

En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, mutta yhden lupauksen voisin nyt tehdä. ”Pysyttelen ensi vuonna tammikuun ensimäisenä päivänä poissa Facebookista.”

Kun pysyy poissa somesta tuon yhden ratkaisevan päivän, välttyy kaikelta ”tulossa on sitä tätä ja tuota” -hässäkältä. Tammikuun toinen päivä arki on jo tullut, ja tulevaisuuden vouhotus on jäänyt taakse.

Starttaatteko Te uuden vuoden aina suurten suunnitelmien saattelemana?

Kaikesta tästä alavireisyydestäni huolimatta toivotan Teille kaikille oikein hyvää ja onnellista alkanutta vuotta!