Browsing Category

yleistä höpinää

Tuulista

tunnetila: pohdiskelu

Puhuttiin eilen ystävien kanssa parisuhteista. Sinkkujen kertomukset uusiin ihmisiin tutustumisesta ja kutkuttavista ihastumisen tunteista saivat parisuhteessa olevat muistelemaan haikeina omia sinkkuaikojaan.

”Vitsit miten kivalta tuo ihastuminen tuntuikaan! Elämään sai ihan uudenlaista virtaa uuden ihmissuhteen myötä. Kaikki oli uutta ja jännittävää. Muistelen kaiholla noita aikoja!”

Sinkut taas kadehtivat parisuhteessa olevien elämää. ”Te ette edes ymmärrä miten onnekkaita olette, kun olette löytäneet toisenne ja olette saaneet olla yhdessä vuosia. Se se vasta onnea on!”

Täytyykö sen aina olla niin, että se mitä ei itsellä ole, kuulostaa houkuttelevammalta ja kutkuttaa jännästi vatsanpohjassa?

takki My Haily’s*, college Majestic Filatures, housut Rosemunde,
huivi Balmuir*, laukku Coccinelle, lenkkarit Nike*


Kaveritreffeiltä kotiin kävellessäni mietin omaa parisuhdettani. Olemme olleet mieheni kanssa yhdessä kohta 14 vuotta. Hirmuisen pitkä aika! Mietin millaista olisi mennä kotiin, jos siellä ei olisi ketään odottamassa. Mietin, olisiko mukavampaa selailla Tinderiä, saada match jonkun tyypin kanssa ja tutustua uusiin ihmisiin?

Aika nopeasti oli selvää, kumpi tilanne on minulle mieluisampi. Nopeutin askeleitani kotia kohti ja kaivauduin tyytyväisenä sohvalle mieheni kainaloon.

Sanotaan, että myrskyinen meri tekee hyvän purjehtijan. Taitaa kuitenkin olla niin, että seilaaminen tyynellä säällä on mukavampaa. Eteen tulevia pieniä kiviä ja karikoita on huomattavasti helpompi väistellä, kun myrskytuulet eivät heittele alusta minne sattuu.

Kuvat: Ida / Ida365

Jogurttisotku – mietteitä blogimaailmasta

tunnetila: pohdiskelu

Kun löysin suomalaisen (muoti)blogimaailman noin kymmenen vuotta sitten, ihastuin blogeissa siihen, että ne olivat täysin kirjoittajiensa näköisiä.

En tuntenut blogien takana olevia ihmisiä, mutta pääsin silti kurkistamaan ihmisten arkeen, valintoihin ja päässä liikkuviin ajatuksiin. Mikä parasta, pääsin vaihtamaan mietteitä muiden samanhenkisten ihmisten kanssa blogien kommenttibokseissa. Tuo oli minusta ihanaa!

Kymmenen vuotta on kulunut, ja blogimaailma on muuttunut siinä ajassa täysin erilaiseksi. Ystäväni Hertta kirjoitti omassa blogissaan minuakin jo pitkään mietityttäneestä aiheesta aika tyhjentävästi, mutta ajattelin silti sanoa aiheesta vielä sanasen.

Minulle blogien parasta antia ovat aina olleet tekstit. Tekstit, joista saa ajateltavaa tai löytää vertaiskokemuksia. On ihana lukea blogeja, joiden teksti soljuu, ja joissa ei tarvitse häiriintyä huonosta kielestä. Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, mutta minä henkilökohtaisesti luen mielummin ne sanat, kuin katselen kuvia.

Nykyään tuntuu, että olen blogimaailmassa ajatusteni kanssa aika yksin. Suurimmassa osassa blogeista on tänä päivänä pääosassa kuvat. Kuvat on viimeisen päälle stailattuja eikä niissä ole jäljellä aitouden hiventä. Hienojahan ne ovat, nuo lähes ammattimaisesti otetut otokset, mutta olen huomannut, etten enää palaa ns. ”smoothiebowl” -blogeihin kuin ehkä satunnaisesti.

Aloin seuraamaan blogeja niiden henkilökohtaisuuden vuoksi, mutta nykyään en joskus erota kenen blogissa olen. Välillä tuntuu, että kaikki se minulle tärkeä persoonallisuus on blogeista poissa. Blogien muutos tuohon suuntaan harmittaa minua valtavasti.

Kuten tiedätte, olen ollut koko vuoden enemmän tai vähemmän flunssainen. Jatkuva sairastelu on vaikuttanut jaksamiseeni ja mieleeni, ja välillä olen miettinyt, onko soveliasta kirjoittaa blogiin alavireisiä juttuja.

Sitten mietin, mistä haluaisin itse seuraamistani blogeista lukea. Haluaisinko tietää mitä blogien takana olevat ihmiset todella ajattelevat, vai haluaisinko nähdä vain siloteltua todellisuutta ja täydellisiä kuvia? Niinpä niin. Valintani oli helppo.

Haluan pitää blogini maanläheisenä, omasta elämästäni kertovana, ja tavalliseen elämään kuuluvat ylä- ja alamäet. Tunnevaihteluiden lisäksi elämääni kuuluvat myös rennosti kasatut jogurttikipot, joihin olen kaatanut raaka-aineet ihan summittain. Oman elämäni sotkuinen smoothiebowl.

Uusi vuosi, uudet kujeet?

tunnetila: pohdiskelu

suomi-sata_02

Vuoteni tuntuvat alkavan aina vähän alavireisesti. Huomaan joka vuosi tammikuun ensimmäisenä päivänä lamaantuvani jokaisesta ”alkaneesta vuodesta tulee huikea” tai ”tulossa on mielettömiä juttuja” -päivityksestä FB-feedissäni.

Toki olen iloinen ystävieni puolesta ja toivon heistä jokaiselle kaikkea hyvää ja upeita juttuja uudelle vuodelle. Itse tunnun kuitenkin vuodesta toiseen vellovan vuoden vaihtuessa niissä samoissa vesissä, missä olen vellonut viimeiset 10 vuotta.

Tätäkö tämä on aina? Tuleeko tuleva vuoteni olemaan taas sitä samaa arkista puurtamista, mitä kymmenen edeltävää vuotta on ollut? Miksen ole keksinyt mitään hauskaa juttua tulevalle vuodelle?

Tunnun unohtavan ne kaikki hauskat ja spontaanit jutut, joita olen viime vuosina tehnyt. Neljä vuotta sitten olin vuorotteluvapaalla ja asuin New Yorkissa. Kolme vuotta sitten vietin hetken Tukholmassa opiskellen ruotsia. Kaksi vuotta sitten asuin Berliinissä ja opiskelin saksaa. Viime vuonna olin 8kk lainassa minulle täysin uudessa työssä.

suomi-sata_03

Olen joka vuosi tehnyt uusia, aika isojakin juttuja, mutta tammikuun ensimmäisenä tuntuu, että tätä samaa paskaa tämä aina on.

Ehkä se on juuri tuo spontaanius mistä jo hetki sitten mainitsin. Haluan elää impulsiivisesti ja tehdä nopeita päätöksiä ja muutoksia elämässäni silloin kun siltä tuntuu, en suunnitelmallisesti vuoden vaihtuessa. En koskaan pistä mielessäni edellistä vuotta pakettiin tai aloita uutta vuotta puhtaalta pöydältä. Elämäni jatkuu samana vuoden vaihtumisesta huolimatta.

Minä elän tavallista perusarkea siihen asti, kunnes iskee yhtäkkinen totaalikyllästyminen kaikkeen. Sen hetken jälkeen keksin jonkun pähkähullun idean ja pyrin toteuttamaan sen.

En yleensä tee uuden vuoden lupauksia, mutta yhden lupauksen voisin nyt tehdä. ”Pysyttelen ensi vuonna tammikuun ensimäisenä päivänä poissa Facebookista.”

Kun pysyy poissa somesta tuon yhden ratkaisevan päivän, välttyy kaikelta ”tulossa on sitä tätä ja tuota” -hässäkältä. Tammikuun toinen päivä arki on jo tullut, ja tulevaisuuden vouhotus on jäänyt taakse.

Starttaatteko Te uuden vuoden aina suurten suunnitelmien saattelemana?

Kaikesta tästä alavireisyydestäni huolimatta toivotan Teille kaikille oikein hyvää ja onnellista alkanutta vuotta!

Häävieraana

tunnetila: ilo

wedding1

Vietimme lauantaipäivän ihanissa häissä! Purjehdimme Kuunari Kathrinalla Helsingin saaristossa lähes viisi tuntia, ja nautimme koko päivän iloisesta tunnelmasta, suussasulavista herkuista ja upeasta auringonpaisteesta.

Koko alkuviikko oli sateinen ja hääpäri sai jännittää viimeiseen asti säätä. Onneksi sää oli koko päivän kaunis kuin morsian.

weddingwedding_ootd2wedding7wedding11wedding9selfiewedding3 wedding8wedding2weddingcake wedding5 wedding6

Satamaan palattuamme nautimme ensin upeasta ilotulituksesta, ja sen jälkeen juhlinta kuunarilla jatkui aamuyön tunneille saakka.

Häät on kyllä parhaita juhlia! Harmi vaan, että tässä iässä niistä pääsee nauttimaan varsin harvoin.

Onneksi ystäväpiiriimme kuuluu myös nuoremman polven edustajia, joille naimisiinmeno on nyt ajankohtainen. Ilokseni he muistavat kutsua mukaan myös meitä, joiden omaa ikäluokkaa edustava ystäväpiiri on mennyt naimisiin jo kymmenen vuotta sitten.

8

Huolimaton hölmö

tunnetila: ärsytys

gumbostrand2

Stressi tekee minusta huolimattoman.

Viime talvena jätin huolimattomuuttani raitiovaunuun Balmuirin kashmirpiponi. Laskin pipon syliini kun aloin hoitaa työasioita puhelimitse jo ennen kun pääsin työpaikalle. Oli joku (olevinaan) niin tärkeä asia hoidettavana, ettei se voinut odottaa parinkymmenen minuutin ratikassa istumista.

Jäin pois ratikasta edelleen puhelimessa puhuen, ja unohdin sylissä olleen pipon. Sinne tippui pipo lattialle, eikä kukaan palauttanut kashmirihanuutta löytötavaratoimistoon. Kävin etsimässä sitä useamman kerran, mutta sille tielleen piponi jäi.

Nyt keskiviikkona kävi vielä surkeammin. Olin Tampereella työmatkalla ja pudotin sylistäni paikallisbussiin lompakkoni. Voi kyllä. Sinne meni lompakko, henkkarit, kaikki kortit, matkakortti, täysi nippu lounasseteleitä, lahjakortteja eri liikkeisiin jne. jne.

Näin lompakkoni viimeisen kerran kun maksoin bussimatkan bussiin noustessani. Olin menossa työpäivän jälkeen tapaamaan ystävääni kaupungille. Bussi oli vähän myöhässä ja heti kun istuuduin penkkiin, kaivoin esille puhelimeni ja ilmoitin ystävälleni myöhästyväni vähän.

Eipä olisi kannattanut. Unohdin puhelimen kanssa säätäessäni taas laskeneeni jotain syliini, ja kas, lompakko putosi kun nousin bussista keskustassa. Minulta pitäisi nähtävästi kokonaan kieltää puhelimen käyttö liikennevälineissä tai kiireessä.

Olen tehnyt katoamisilmoituksen kahteen paikkaan, sulkenut korttejani, soittanut Tampereen liikennelaitokselle, poliisille ja löytötavaratoimistoon, mutta lompakkoani ei ainakaan toistaiseksi ole löytynyt mistään.

Nyt ei auta kuin toivoa, että lompakkoni on löytänyt joku rehellinen ja hyvä ihminen, joka vielä palauttaa sen jollekin viranomaiselle.

On kuulkaa hieman orpo olo kun ei ole korttia eikä käteistä. Eikä henkkareita, eikä oikein mitään muutakaan. Hemmetin hemmetti!

Oletteko koskaan kadottaneet mitään itsellenne todella tärkeää?