Saako tätä edes sanoa? – Välillä ilo löytyy materiasta

tunnetila: surua, iloa ja sekavuutta

Jos alkuperäiset suunnitelmat pitäisivät paikkansa, niin blogini loppu koittaisi tällä viikolla. Tämä olisi luultavasti viimeinen postaus, minkä blogiini koskaan kirjoittaisin. Huh, pelkkä ajatus saa edelleen käteni vapisemaan ja tekee muutenkin fyysisesti huonon olon.

Jos ihan totta puhutaan, niin huono olo minulla on jo muutenkin. Maailma on edelleen täynnä melankoliaa, ja synkkiä tapahtumia tapahtuu yhä viikottain. Tällä viikolla olen surrut menetystä, jonka työyhteisömme koki yllättäen. Yksi iloinen nauru lakkasi lauantaina pysyvästi. Suru tuntuu hetkittäin musertavalta.

Tämäkin suru huomioon ottaen olen todella onnellinen siitä, etten väkisin päättänyt lopettaa blogiani. Onneksi minulla oli rohkeutta myöntää, etten juuri nyt pärjääkään ilman tätä avautumiskanavaa, enkä sen ympärillä olevaa hyväntahtoista yhteisöä. Kiitos vielä sadannen kerran siitä, että juuri TE olette täällä kanssani!

reppu Marimekko, takki* ja housut Voglia, huivi H&M Premium*, pikkulaukku FilippaK, kengät Pomar*, karvakaveri lainassa

Silloin, kun maailma tuntuu olevan poissa radaltaan, täytyy iloa löytää elämään pienistäkin asioista. Kuten vaikkapa lauantaipäivästä ystävän ja koirakaverin kanssa. Aurinkoisesta metsästä ja jylhistä kallioista. Pienestä lumipeitteestä, vaikka se olisi maassa vain puoli tuntia. Hyvässä seurassa syödystä pizzasta.

Tänä vuonna yksi tammikuun parhaista jutusta on ollut niinkin mitätön ja materialistinen juttu, kuin uuden repun löytyminen.

Sinä vuonna kun olin ostolakossa, Marimekko toi markkinoille Kortteli-repustaan uuden kauniin värin, meleeratun beigen. Harmittelin koko vuoden, kun en saanut ostaa tuota näppäränkokoista reissureppua itselleni.

Beige reppu myytiin loppuun Marimekon Ystävämyynneissä samana syksynä, ja siitä lähtien olen etsinyt kyseistä reppua kaikkialta, niin uutena kuin käytettynäkin.

Muutama viikko sitten tärppäsi. Rakas ystäväni Emilia laittoi minulle yllättäen viestiä. ”Onko tää se väri mitä etsit?” ja mukana oli linkki repun myynti-ilmoitukseen Tori.fi:ssä. Voi kyllä, juuri tuota reppua olin etsinyt!

Ihana ystäväni oli muistanut epätoivoiset reppuhaaveeni, ja laittanut heti repun bongattuaan myyjälle viestiä. Kuin onnenkantamoisena repun myyjä oli Espoossa, ja saimme sovittua heti seuraavalle päivälle repputreffit.

Voi vitsit miten iloiseksi tuo reppu on minut tässä alkuvuoden aikana tehnyt! Ajattelin, että ostan repun viikonloppureissuja varten, mutta siitä onkin tullut ykköskassini arjessa. En malta olla nyt ollenkaan ilman sitä!

Joku saattaa nyt miettiä, että on tahditonta kirjoittaa samassa postauksessa suuresta menetyksestä, ja seuraavassa kappaleessa hehkuttaa materiasta saamaansa iloa, mutta jos jotain olen elämästä oppinut, niin sen, että synkkyyteen vajoaminen on hyvin vaarallista.

Välillä jokaiseen pieneenkin ilonhetkeen tai valonpilkahdukseen on tartuttava kaksin käsin, ettei se vain pääsisi karkaamaan. Niin kauan kun pilvellä näkee hennon kultareunuksen, niin kauan on toivoa.

Nyt vaan toivotaan, että helmikuu starttaisi tammikuuta paremmalla pössiksellä, ja että planeetat löytäisivät paikkansa. Ja niin, minullahan alkaa ensi viikolla uusi työ, ja nelipäiväinen työviikko. Iik, toivottakaa onnea uuteen työhön. En yhtään tiedä miten tulen siinä pärjäämään!

Kuvat minusta: Vilma

12